Meillä tintti, naapurissa tulkku...

Näin naapurin pihapuussa tämmöisen.
        Mitäs varten minun lyhdettäni söi vain keltarintaiset tintit eikä tämmöinen punarintainen tulkku? Mitähän naapurilla on sellaista mitä minulla ei?!
       Ainakin meillä oli tänään yhtä paljon pakkasta. Mittari näytti eilen kun kävin nukkumaan -25 astetta pakkasen puolta ja vielä aamullakin kun tuikkasin uuniin tulet ulkona riitti vielä -20 asteen lukemia. Pigviinit ja jääkarhut vain puuttuvat. Pandojahan meillä jo onkin!

Heitin petivaatteet tuulettumaan ja näppiä ihan palelsi, kun laittelin peitteet roikkumaan. Luin kyllä, että pölypunkit kuolevat vasta vuorokaudessa, jos asteita on -18, mutta jospa sinne ja tänne nyt muutama punkki jäi, niin sainpahan ainakin raikkaat peitteet ja tyynyt...
       Toivottavasti eivät ole vielä nukkumaan mennessäkin -20 asteisia. Miehenmurrikkaa nauratti kun sanoin, että minulla oli petivaatteiden tuuletuspäivä. Oli joskus laitellut omat petinuttunsa -30 asteeseen ja kantanut ne suoraan sitten sänkyyn kun oli käynyt nukkumaan. Oli ollut mukavan viileää ❄
       Minä toin omani pois jo hyvissä ajoin illalla, että ovat nyt olleet jokusen tunnin talon sisäpuolella eivätkä ihan suoraan tuolta pakkasesta petiin. Tarttui niihin ainakin ihana tuoksu ♥ Vähän kuin ensimmäinen lakanapyykki keväällä ulkokuivaukseenkin...

Maisemat ja maailma muuttuu pakkasessa ihan toisenlaiseksi. Toisaalta on sanoinkuvaamattoman hiljaista ja toisaalta sitten taas kaikki paukahdukset ja hurinat ja kolinat kuuluvat paremmin ja terävämmin. Kävelin pienen iltapäivälenkin ja nostatin vähän ruokahalua ja huomasin miten kova ääni pelkästään omista askelista lähti kun pakkanen oli tehnyt ilmasta kirkasta ja kuultavaa.
      En pidä jäähän paukahtaneista putkista enkä muistakaan pakkasvaurioista, mutta itse pakkanen on ihana elementti. Varsinkin tällainen kova pakkanen. En nyt tarkoita mitään -62 siperialaisia pakkasia, vaan tämmöiset rapsakat -20 asteen kylmyydet tekevät olon pirteäksi ja oikein tuntee kuin pöpöt kuolevat jos niitä olisi sattunut limakalvoille ja hengitysteihin tulemaan.

Loppuviikosta se sitten taisi heittää jo lauhaa keliä vuorostaan ja jonkinmoista lumikaaostakin kai... Kunhan nyt katsotaan. Kaikki kelpaa -paitsi loska ja jäiset tiet.
     Kävin iltasella juoksemassa, vaikka omaa pakkasrajaani pidän kyllä ehdottomasti tuossa -20 korvilla, varsinkin jos siihen lisätään tuuli, mutta nyt oli tyyni keli ja laitoin vähän paksumpaa pusakkaa ja housua päälle niin ei tullut kylmä. Pikemminkin huomasin, miksi suosin OIKEITA juoksuvarusteita, kun nyt minulla oli semmoinen kevyesti topattu tuulitakki, niin sehän oli selästä märkä heti kun tulin kotiin. Kosteus ei mennyt sieltä yhtään mihinkään!
     Juoksin nelisen kilsaa ja olisipa ollut lauhempi keli! Tiet olivat nimittäin ihanassa kunnossa, ja kenkä piti hyvin ja sai oikeasti juosta. Ja olisi tehnyt mieli muutenkin juosta vähän pidemmälle, mutta ripset alkoivat jäätää siihen malliin, että oli parempi pitää lenkki lyhyenä.
      Voi kun loppuviikko ei pilaisi nyt noita teitä!

Huomenna menen heti aamusta sitten kokeilemaan "tikulla jäätä" eli lähden kuulostelemaan että kelpaanko enää puutarhurina yhtään mihinkään, vai olenko kehäraakki.
      Jännittää tietysti, mutta tämmöinen jännitys pitääkin olla päällä tai ei olisi edes tosissaan. Katsotaan nyt mihin se riittää. Sormet ristiin. Nukuin viime yönä taas vähän levottomasti ja senkin puoleen on hyvä, että saan jonkinmoiseen päätökseen tai alkuun tämän loppuelämäni, sillä olen kohta puoli vuotta seilannut näillä epävarmoilla vesillä ja se näkyy unissa ainakin!

Tänään ajattelin ystäviäni ihan yleisellä tasolla. Miten paljon niitä nyt ylipäänsä on ja miksi jotkut ovat kadonneet elämästäni, kun taas toiset ovat sitkeästi mukana? Mikä on minun syytäni ja mikä taas puolestaan johtuu muista asioista?
      Voisin oikeastaan laskea todelliset ystävät yhdellä kädellä. Sitten on niitä ystäviä/kavereita joita on kiva nähdä joskus, mutta joille en voisi kertoilla ihan kaikkia syvimpiä tuntojani. Mutta mitä vähemmän todellisia ystäviä on, sitä tiukemmin minä pidän niistä kiinni.
       Niin. Mikähän se sitten todellisuudessa on syy siihen, että tietyt tyypit tippuu elämän kulusta ulkopuolelle? Kai se on yhteisten asioiden puute ja erilleen ajautuminen. Moni sanoo, että ystävä muuttuu heti kun mies/naisystävät tulevat kuvioihin. En tiedä olenko muuttunut seurustelun aloitettuani, mutta ainakaan Miehenmurri ei ole ollut syy siihen, etten ole ystäviäni nähnyt tai heitä kutsunut kylään. Sellainen olin jo ennen Miehenmurrin tuloa elämääni. Olen aina ollut vähän erakkomainen, ei sillä että se aina olisi hyvä juttu, mutta sellainen nyt vain olen.
       Ystävyys on kuitenkin kaksipuolista ja tuntuu vähän kummalliselta, että tietyissä ystävyyssuhteissa minä olen se joka yrittää pitää hommaa kasassa. Miksi? Jos ystävyys ei pysy kasassa ilman yritystä, millainen ystävyys se oikein on? Jokaisessa ihmissuhteessa pitää tietysti tehdä töitä suhteen eteen - olipa se rakkaussuhde tai ystävyyssuhde, mutta missä menee sitten se raja kun pitää lakata yrittämästä ja hyväksyä, että toinen ei vain enää syystä tai toisesta lukeudu ystävä-kategorian alle?
          Olen muutamina vuosina tehnyt tätä "aseista riisumista" ja jättänyt tietäen tai tietämättä sellaisia ihmisiä elämäni ulkopuolelle, joista en ole saanut vastakaikua ajatuksilleni ja tunteilleni ystävyydestä. Tekee muuten ihan hyvää päästää irti sellaisista ihmisistä, jotka eivät tee hyvää. Se antaa myös tilaa ja aikaa muistaa ja olla sellaisten ystävien kanssa joiden läsnäolo tekee iloiseksi ja joiden kanssa viihtyy ♥

Paras ystävä minulta kuoli melkein kolme vuotta sitten. Sillä oli neljä jalkaa ja mustavalkea turkki, mutta Miehenmurri on ihmisystävistäni kyllä ehdottomasti paras ♥ Ihminen, jolla voi kertoa kaiken ja joka tykkää minusta vaikka tietää minusta huonojakin asioita tai on nähnyt minut ärsyttävänä ja raivostuttavana, mutta tietää etten ole sellainen ♥
        Joskus vaan tulee haikea mieli siitä, että ystävyys aikuisena ei ole enää samanlaista kuin joskus vekarana kun toinen juoksi illalla ovelle ja kysyi posket punaisina "voit sie olla?"
        Silloin oli nuttu nurin, mutta onni oikein ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
425. juoksupäivä (157 vko alkaa)
- 2629.4 km
- 4.2 km minilenkki siellä ja täällä (28 min)
- jalat olivat hyvässä kunnossa alusta lähtien
- hengitys kävi vähän rankaksi kahden huivin takaa, mutta onnistui kuitenkin
- pakkanen nipisteli poskia, mutta tiet olivat hyvässä kunnossa ja askellus sattui hyvin kohdillen
- ryhti kesti ja juoksu oli hyvää ja rentoa
- jos ei pakkasta olisi ollut niin paljon, olisi tehnyt mieli juosta pidemmänkin reissun
- -18, paukkupakkaskeli, mutta tyyni ja hyvä ilta muuten juosta
- ihana tähtitaivas! ♥ Ja ihana juosta!