Poukkoilevia pohdintoja...

Joka paikka oli harmaassa huurteessa heti aamusta ♥
     Vaikka eilen vähän lipsahdin kesäikävän puolelle, niin tänään taas nappasin itseäni niskasta ja ihastelin tammikuista huurretta ja sen ikuisuudelta tuntuvaa hiljaisuutta. Kaikki ajallaan. Ensin eletään tammikuu ja sitten tulee jossain vaiheessa kaikki muut kuukaudet. Kukin ajallaan.

Tänään oli treenivapaa päivä, kun lihakset tuntuivat siltä, että nyt taas vedetään vähän henkeä. Jos jotain opin viime talven sairastelusta niin sen, että mieluummin höllään muutamana päivänä ja kuuntelen kehoa kuin sairastan kaksi viikkoa ja olen vaihtopenkillä taas kuukauden.
       Ja ihan hyvin minun treenivuoteni on alkanut.
       Ei mitään suurta repimistä, mutta kuitenkin hyvää tekemistä ja innostavaa treeniä ♥

Monessa paikassa lähipäivinä olen törmännyt unelmiin. Siis niistä kirjoitteluun ja puhumiseen.
      Tänään kun vahdin ulkosaunan kiukaan ja vesipadan tulien syttymistä, mietin omia unelmiani ja sitä ovatko ne muuttuneet niistä ajoista, kun unelmilla ei vielä ollut arkisia rajoitteita (kuten rahaa) ympärillään vaan ne olivat villisti ja vapaasti leijuvia haaveita.
       Olenko toteuttanut ainuttakaan unelmaa näinä vuosina, kun minusta on tullut nuori aikuinen?
        Heti tuli mieleen ensimmäinen toteutettu unelma: juokseminen.
       Juoksu on kuulunut unelmiini melkein niin kauan kuin opin kävelemään ja aina oli jokin tekosyy, etten lähtenyt panostamaan sen toteutumiseen. Nyt olen kolmen vuoden ajan tehnyt unelmaani toteen. Juossut, parantanut kuntoani ja tehnyt liikunnasta tärkeän osan elämääni ja itseäni ♥

Toinen suuri unelma on ollut aina perhe.
      Jossakin vaiheessa, kun ikää alkoi tulla eikä parisuhdetta vain onnistunut saamaan, ajattelin, että ehkä minun perheekseni riittää siskon lapset. Nyt minulla on perhe, mies ja poika. Vaikka pojalla ei olekaan minun piirteitäni tai geenejäni, ollaan kuitenkin pieni perhe. Toki minulla on ajatuksissa myös semmoinen pienempikin vekara jalkoihin juoksemaan, mutta kuten todettua, asioilla on tapana järjestyä - tavalla tai toisella.
     Puolitoista vuotta sitten minulla oli vielä hyppysissä se kolmaskin minulle tärkeä unelma: työ. Ja vielä sellainen työ, jossa olen hyvä ja josta pidän kuin kaheli kaurapuurosta. Se ilmapallo paukahti kuitenkin rikki silmieni edessä ja oikeastaan työ on ainut asia, joka rikkoo tämän pyhän kolminaisuuden minun haaveideni kehässä.
      Tiedän, että jotakin minä vielä keksin ennen kuin tämä vuosi vaihtuu seuraavaksi, mutta siirtymävaiheet eivät koskaan ole minulle helppoja.

Unelmia pitää olla.
     Sellaisia vähän mahdottomiakin, jotka eivät välttämättä edes toteudu. Pitää kuitenkin olla sellaisiakin unelmia, joille voi itse tehdä jotain. Minulle unelmat ovat oikeastaan turvallista arkea ja siinä elämistä mahdollisimman hyvin. Ei tarvitse koko ajan juosta jonkun kultaisen langanpään perässä ja himoita saavuttamattomia. Unelmia voi tehdä todeksi ihan arkeen, joka päivä.
      Esimerkiksi ajattelin aamusta miten ihanaa olisi käydä ulkosaunassa siihen aikaan, että ikkunasta näkyisi vielä jotain, ei pelkkää pimeyttä vaan maisemaa, huurteisia puita ja lunta. Lämmitin saunan aikaisemmin ja kipotin saunan lauteille istumaan niin, että vielä eteensä näki ♥
       Unelmien täyttymys ♥
       Jostain on vain aina aloitettava.

Isä kirjoitti tänään meidän perhepiirin viestikenttään loppulauseekseen vastaukseksi siskon kysymykseen hänen voinnistaan että: kohtahan se on kesä, eiköhän se tästä.
      Kirjoitan kai liikaa, kun poimin rivien välistä jo merkityksiä toisten kirjoituksista, mutta minusta tuohon lauseeseen sisältyi aika paljon. Siinä kuvastui tunteiden lisäksi sen hetkinen mielentila ja ehkä jopa vähän henkistä väsymistä koko tilanteeseen.
       Miksi kesä on meille aina se toivon aika? Miksi odotamme aina kesää, että kaikki paranee?
       Viime kesästäkään ei paljoa jäänyt mielenpohjalle kuin vesilammikko.
        Sääli nipisti sydämen reunaa, kun luin isän viestin. Epätietoisuus syö sisältäpäin julman salakavalasti. Suolistosairaudet vievät oman aikansa, niihin paras lääke on sitkeys ja kärsivällisyys, mutta huonompi puoli on se, että sitkeys ja kärsivällisyys vaativat mieleltäkin eniten. Pitää jaksaa ponnistella uudelleen ja uudellen pohjalta pintaan.
         Asiaa ei auttanut toisen siskon viesti samaan ketjuun: kesään on vielä aikaa.
         Lohduttavaa?!

"On paljon pahempaa että jokin tulee perässä 

kuin että se tulee vastaan"

- Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti