Kävelyä vetten päällä. Jäätyneen veden.

Rakastan vettä, mutta pelkään jäätä.
       Tai siis pelkään kävellä jäällä.
       En tiedä olenko saanut pelkooni aiheen joskus varhaislapsuudessa, en ainakaan muista, että olisin tippunut jäihin tai saanut muitakaan traumoja jäällä olemisesta. Pelkään mennä jäälle, vaikka minulle todistettaisiin miten tahansa, että jää on puoli metristä!
        Kävin tänään päiväsellä pienellä happihyppelyllä ja kävelin uimarantaa katsomaan. Jäässähän järvi oli ja rantaan oli vielä työntynyt vähän jäälohkareitakin, joten mahtaa olla taas siivo ensi kesänä, kun pyrin uimaan...

Sitten ajattelin, että pääsenkin vähän oikaisemaan paluumatkaa, jos menen rantaviivaa pitkin toiselle rannalle ja siitä sitten rinnettä ylös maantielle. Menin siis jäälle ja pysyttelin metrin päässä rannasta, joten jos jää olisi pettänyt, minulta olisi kastuneet pelkät kengät.
       Tästäkin tosiasiasta huolimatta pelotti pirusti kävellä siinä jäällä!
        Yhdessä paikassa taisi olla lähde paikka ja siinä jäässä oli sulakohta, sen kiersin, mutta muuten jokainen risahdus ja pamahdus, mitä jää antoi teki minulle sydämeen lisälyönnin.
         En ymmärrä.
         Jäällä on kaunista ja vapauttavaa, kun avaruutta riittää niin kauas kuin vaan silmä näyttää. Jää antaa mahdollisuuden mennä sinnekin, minne avoveden aikaan ei kävellen pääsisi. Pelkkiä mahdollisuuksia - tietysti turvallisuuden nimissä.

Rantareunus, jota pitkin tulin...

Minua ei vaan saa jäälle kävelemään. Korkeintaan metri rannasta ja siinäkin on jo paljon. Olen yrittänyt vieroituttaa itseäni tästä pelosta aina välillä käymällä jäällä, mutta sama fiilis tulee aina. Joka kerta.
      Ehkä minä vain olen sitten pelkkä uimari, en jäällä kävelijä.

 Kävin eilen juoksemassa, vaikka oli taas vähän motivaation kanssa tappelua. Minuun vaikuttaa nyt ihan hurjasti nämä pilviset kelit. Tätä on jatkunut kohta puoli vuotta, liekö enemmänkin, pelkkää pilvisyyttä. Aurinko ei ole kuin käväissyt välillä ilmoittamassa itsestään...
       Ei riitä oikein intoa yhtään mihinkään.
       Miehenmurrikka kovisteli minua jo kesätöidenkin kanssa. Minulla ei ole oikeasti riittänyt puhtia ajatella niitä asioita oikein yhtään... Pitäisi ja pitäisi. Kyllä minä sen tiedän, että jotainhan tässä pitäisi, mutta kun ei saa aikaiseksi.
        Tänään katsoin kaksi leffaa uusista aluista ja jotenkin alkoi raivostuttamaan, kun ne olivat molemmat jotenkin sellaisia "hupsheijakkaa, uuteen alkuun!"-elokuvia. Uusi elämä tuli kuin tarjottimella ja se oli niin paljon parempi kuin se entinen!
         Eivät perustuneet tositapahtumiin.
         Kumpikaan.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
13.1.2018 lauantai
421. juoksupäivä (155 vkoa täynnä)
- 2607.6 km
- 7km metsätie (39 min)
- ihan hyvältä tuntui juoksu, ei mikään lennokas ja reipas, mutta peruslenkki
- jalat vähän tuntuivat väsyneiltä vaikka suurempaa syytä en siihen väsymykseen tiedäkään
- askel lyhyehkö ja ryhtikin kesti ihan hyvin, jokohan olisin saamassa keskivartaloon jotain mahdollisia tukilihaksia
- pakarat kadoksissa
- kädet kiinni kyljissä, on se kumma kun niitä ei saa liikkeelle!
- hengitystäkin piti vähän rauhoitella
- pientä motivaatio-ongelmaa lähtemisen suhteen, vaikka juoksu itse oli taas todella kivaa. Tulisi nyt ne aurinkoiset päivät jo!
- -5, kiva pikkupakkanen, pientä lumisadetta, hyvänoloiset tiet ja sopivasti päällä