Mietteitä...

Nyt menee kyllä kuvat ja tarinat ristiin, mutta menköön. Kuvat ovat sunnuntaiselta piknikiltä rannasta ja oli niin ihana keli, kaikesta tuulesta huolimatta, että tämän päivän pilvisyyden keskellä onkin ihan kiva, että kuvat vievät takaisin taivaansinisiin tunnelmiin ♥

Kävin tänään konsultoimassa meidän potilasta ja vein omaa tietouttani sairastuvan puolelle. Se, käyttääkö isä minun puheitani hyväkseen ja ottaako neuvoista ja ohjeista vaarin, on hänestä kiinni. Minä ainakin olen yrittänyt parhaani mukaan tuoda omaa tietoani ja taitoani taudin hoitoon. Enempää minä en voi.
      Huomasin vain, että se mitä minä puhuin arkisena asiana, oli niille vaivalloista ja vaikeaa. Heräsin siihen ajatukseen, että olen oman vatsani kanssa jo niin tottunut ns. poikkeustiloihin ja niiden hoitoon, etten enää edes pidä niitä poikkeustiloina. Olen sitten kai oppinut elämään sen asian kanssa, ettei aina voi olla hyvä vatsa-päivä. Sen kyllä sanoin isällekin, että on varauduttava siihen, ettei se ole enää se sama vatsa kuin muutama kuukausi sitten. Pitää tutustua siihen kuin uuteen ystävään...

Toinen semmoinen herätyksen hetki oli, kun törmäsin vanhaan työkaveriin, kun olin lähdössä jo kotiin päin äidin ja isän nurkilta. Nousin autosta juttelemaan ja kun tämä työkaveri tuli luokse halaus-meiningillä, minun teki nanosekunnin ajan mieli olla halaamatta...
       Ei sen takia, etten olisi halunnut vaan sen takia, että sen silmänräpäyksen ajan ehdin ajatella, että onkohan se ihan hyväksyttävää tai oikein? Annanko jotain vääriä vihjeitä jos halaan?
       Työkaverini oli nimittäin mies.
       Ja heti tämän ajatuksen jälkeen mielessä kuohahti suunnaton viha pintaan. Viime kesänä minusta puhuttiin ties mitä halausteni takia ja vaikka kohta on kulunut puoli vuotta niiden ihmisten kanssa olemisesta, se epäilys ja puheet jättivät johonkin sielun syövereihin siemenen, joka näköjään itää.
        Halasin työkaveriani, jos en muuten niin ihan vaan niiden ajatusten kiusaksi, jotka vilahtivat hetken tietoisuuden kentässäni ja yrittivät tehdä minulle saman, mitä viime kesänä yrittivät ne puheet ja epäilykset ja nauramiset. Viedä minulta osan itsestäni ja siitä millainen ihminen minä olen!
         En halua joka kerta, kun joku tulee halaus-etäisyydelle miettiä, onko se oikein tai säädyllistä. Haluan toimia kuten toimin ennen viime kesää - halata jos siltä tuntui vailla minkäänmoista muuta vihjailevaa tai romanttista aietta!

Ilta jäi tänään vähän lyhyeksi kun pääsin kaupungista takaisin omiin nurkkiin. Oli jotenkin väsynyt ja uuvuttava olokin, joka tulee kyllä aina silloin kun jostakin asiasta on pahin ohi - kuten nyt tässä isän kohdalla.
      Lueskelin iltasella sohvan kulmassa Sport-lehden uutta numeroa ja siinä olikin taas paljon hyvää asiaa. Eevi Teittisen haastattelun luin sanasta sanaa ja sain paljon ajattelemisen aihetta. Huomasin myös siinä paljon samoja ajatuksia, mitä minulla oli aikoinaan.
      Nuorempana minulla oli runsaasti ylipainoa. Huomioin asian, kärsin siitä, mutta ajattelin jotenkin, että se oli minua. Minun kuului olla semmoinen ja minun pitäisi vain olla tyytyväinen itseeni. Nähdä itsessäni hyvät puolet ja vaikka ylipaino häiritsikin, se oli osa kokonaisuutta.
       Tyytyväisyyttä itseensä ei pidä peilata muiden kautta. Muilla on aina komeammat vatsalihakset tai pidemmät ripset tai valkoisemmat hampaat. Tyytyväisyys itseensä pitää olla oman - ja VAIN oman kropan ehdoilla ja oman mielen raameissa. Jos peilaa jatkuvasti muihin, ei tule koskaan valmista. Aina löytyy jotain joltakulta muulta.
        Laihduin itse oikeastaan vasta sitten, kun löysin elämälleni sen "oman jutun", asian ja ammatin jota halusin tehdä ja jossa olin hyvä. Laihtuminen toi sitten mukanaan lisää itsevarmuutta ja innostusta tehdä enemmän ja hyvä kierre oli valmis. Koskaan en ole kuitenkaan laihduttanut, vaan kilot ovat lähteneet ryhtymällä tekemään ruumiillista työtä ja iloitsemaan siitä mitä teen. Intohimoinen liikkuminen ja itsensä kunnossa pitäminen on ollut aina tärkeää, mutta viimeiset viisi vuotta se on ollut osana elämää suuremmin ja paremmin. Ei kuitenkaan erillisenä osana vaan elämäntapana.

Tällä hetkellä olen omaan peilikuvaani tyytyväisempi kuin koskaan. Itsevarmuus ja omanarvontunne ovat kasvaneet rutkasti, kun mietin esimerkiksi itseäni kymmenen vuotta sitten. Toki kropan muuttumisella liikunnan vaikutuksesta on oma nosteensa, mutta paras itsevarmuuden ja arvokkuuden tunteen kasvutekijä on ollut rakkaus ♥
       Lällyä, tiedän, mutta niin totta.
       Se, että toinen rakastaa minua juuri tämmöisenä kuin olen, tekee parempaa kuin mitkään treenit tai kiinteytykset. Eikä se johdu hyväksynnästä vaan siitä, että toinen ihminen näkee minussa sen, mikä minunkin pitäisi huomata itsessäni useammin. Ei kiinnittää huomiota vyötäröön tai naamassa kukkivaan finniin vaan siihen, mitä löytyy niiden alta. Siihen tyyppiin, joka minä nahkojeni sisällä oikeasti olen.
        Ajattelenkin, että ennen kuin kukaan aloittaa laihduttaa saadakseen onnellisemman olon tai ennen kuin kukaan aloittaa juoksun tai punttisalin saadakseen lihasten ja kunnon kautta paremman mielen, pitäisi ensin laittaa se sisus kuntoon. Löytää itsensä ensin oikeasti, ennen kuin alkaa tekemään itsestään "parempaa". Koska melkein aina se tyyppi siellä sisällä on jo aika mahtava pakkaus, ja sen tajuaminen tuo sitten itsestään sen kaiken muun siihen ympärille ♥

Menipä syvälliseksi tämän iltainen teksti...
      Kaupunkireissujen sivuvaikutuksia varmaan.