Nuupallaan...

Sunnuntai.
      Istutin sypressit maahan, vaikka luulenpa, etteivät ne siitä piristy. Ovat vähän kehnon näköisiä ja nämä taisivat olla vielä sitä lajia, joka ei kestä talvea vaan ovat juurikin vain marraskuun mausteita... Toivon kuitenkin parasta ja annoin niille muutaman viikon lisäaikaa piristyä. Toivottavasti virkoaisivat!

Naapurista saatiin suru-uutinen illalla ja sydän kiertyi solmuun kun ajattelin nuorimmaista naapurin pojista, jolle niiden mummo oli tärkeä ihminen koko hänen elämänsä ajan. En halunnut enkä oikein uskaltanutkaan tyrkyttäytyä naamatusten tänään poitsun luo käymään, mutta tarjouduin kyllä olemaan tukena jos haluaa... Lupasi tulla keskiviikkona käymään, kun on vapaata töistä. En tiedä mitä minä osaan sanoa ja pitääkö siinä mitään saadakaan sanotuksi? Jos vain kuuntelisi. Kerrankin.
      Iltasella Miehenmurri sanoi, että olin vähän vaisu ja hiljainen.
      Myönsin, että niin olen, kun ajatukset olivat vähän nuupallaan ja alavatsaan jomotteli tutusti. Se vei taas kaiken mukavan olon tiehensä. Ja sitten minulla on vielä Miehenmurria niin ikäväkin, että tänään olisi tehnyt mieli nyhjääntyä vaan kainaloon ja olla siinä halauksessa niin kauan kuin olisin nukahtanut...
       Miten toista voi olla niin ikävä, että tuntuu kuin yksi raaja uupuisi?
       Huomenna nähdään ♥


P.S: Tanssii Tähtien Kanssa saatiin tänään päätökseen ja olipas mukava katsoa tanssin riemua kaikesta omasta nuupallaan olosta huolimatta. Olin kyllä Kikun puolella, mutta eipä Anna-Maijakaan hullummin tanssinut! Vähän orvoksi jäi sunnuntai-ilta taas kun tanssin taika loppui...