Surua puserossa...

Uusi viikko aluillaan ja ensimmäinen huhtikuun kokonainen viikko.
       On vähän sellainen olo, miltä ulkona näyttää. Sateentuhnuinen ja märkä, loskainen keli. Oma olo on vähän samanlainen, jotenkin harmaa...

      Eilen oli kaksi vuotta meidän koiran kuolemasta.
      Päivä meni vähän tummissa tunnelmissa kokonaisuudessaan eikä oikein sellaista kevätintoa ollut missään havaittavissa. Ajattelin sitä perjantaita pari vuotta sitten ja miten siitä illasta tuli pahimpia päiviä ikinä. Sinä iltana tulin yksin kotiin, koiran valjaiden ja talutushihnan kanssa. Vastassa oli koiran ruokakupit, tassujen pyyhkimispyyhe uunin päällä, sohvalla koiran oma paikka ja joka paikassa koiran palloja, mutta tulin yksin kotiin ja olin jättänyt parhaan ystäväni eläinlääkärin pöydälle. Tassusta oli ajeltu karvat siitä kohtaa, mihin tippaletku oli laitettu ja koira oli nukahtanut hiljaa ja rauhallisesti siihen uneen, josta se ei enää olisi herännyt vaikka miten olisinkin halunnut.
     En unohda ikinä sitä tunnetta, kun piti lähteä ja jättää oma koira yksin siihen huoneeseen... Tai sitä katsetta ja olemusta, kun vein koiran eläinlääkäriin ja koira luovutti. Se huomasi mihin minä sen vein ja tiesi mitä varten minä sen sinne vein.. Ja sitten minun piti vielä jättää se sinne, kun sisko halusi tuhkauksen ja eläinlääkäri hoiti kuljetuksen ja uurnan.
    Eilen ajattelin taas sitä, että menetin oikeasti jotain itsestäni koiran kuollessa. Menetin sellaisen pehmoisuuden, hellyyden ja lämmön itsestäni enkä ole saanut niitä takaisin. Monet ovat sanoneet, että hanki uusi koira, kun olet niin koira-ihminen... Jos asia olisi niin helppo, että tämä tunne korjaantuisi uudella koiralla, olisin varmasti hankkinutkin, mutta kun kyse ei ole nyt koirasta vaan ystävästä, otuksesta, jonka kanssa loin vahvan siteen ja yhteenkuuluvuuden tunteen, joka teki minusta pehmoisen ja iloisen ja onnellisen olemassa olollaan ja lojaalisuudellaan. Kyse on parhaasta ystävästä ja sen menetyksestä, ja minulle se otti aikamoisen tiukille. Ottaa edelleen näköjään, jos koen, etten ole saanut takaisin sitä hellää ja pehmeää puolta itsestäni, jonka koira toi esille minusta...
      Minulla on niin kova ikävä ♥ koko ajan.
      Toisinaan se on vain sellainen painava ruhje jossain sydämen ja sielun vieressä, toisinaan tulee niitä hetkiä, kun se musertaa monen tonnin painoisena alleen. Se muistuttaa yksinäisyyden tunnetta, kuulumattomuuden tunnetta. Moni asia oli heti paremmin, kun sain painaa otsan koiran pehmoista turkkia vasten tai istua koiran vieressä rapsutellen ja silitellen ja tuntea sen lämpöisen kyljen omaa jalkaa vasten. Sen luottamuksen ja rakkauden, joka oli täysin lahjomatonta, riippumatonta ja täyttä ♥

Käytiin tänään Miehenmurun kanssa kaupassa ja viemässä kirjastoon yksi leffa ennen kuin saan sakkoja tai porttikiellon koko kirjastoon. Tilasin yhden kirjan, pitäisi tulla varmaan torstaina, Maaret Kallion Lujasti lempeä. En ole kamalasti lukenut ns. elämisen oppaita, mutta jotenkin tuon kirjan sanoma puhuttelee minua erityisesti ja on mielenkiintoista nähdä, millaista ohjenuoraa kirja antaa. Sitähän olen yrittänyt tässä elämässäni olla luja ja lempeä, mieluiten yhdistäisin molemmat jos vain suinkin kykenisin...
        Juniorilla on ollut tämän kevään potkulauta-mania päällä ja tänään Miehenmuru lähti sitten metsästämään jälkikasvuaan, kun oli ollut puhetta, että vanhaan potkulautaan ostetaan vähän osia ennen kuin edes harkitaan uutta. Aikamoista vääntöä siitä oli ollut oikeastaan jo toista viikkoa, mutta tänään sitten saivat laudan siihen kuntoon, että Juniori pääsee sillä pomppimaan kavereidensa kanssa.
        Viikonloppuna Miehenkullan kanssa puhuttiin siitä, miten kova maailma se kavereiden maailma itseasiassa on. Kaveri saa jotain uutta ja hienoa ja heti oma tuntuu vanhalta ja raihnaiselta. Itse en muista, että minun olisi PITÄNYT saada pienenä jotain tiettyä juttua, mutta tunnistan kyllä se tunteen, kun kaikilla muilla on ja minulla ei muka ole... Varsinkin tietyssä iässä se on todella vaikeaa ymmärtää.
         Minä lähdin illasta vielä juoksulenkille, kun tuli semmoinen olo, että piti saada vähän purkaa taas sieluaan lenkkipolulle. Meno oli ihan kivaa aluksi, mutta sitten taas huomasin, ettei jalat oikein ota omakseen näitä uusia juoksutossuja... Akillesjänne ja pohje kipeytyvät ja se johtuu kantapään nousemisesta kengästä. Vaikka minulla on lukkosolmut ja kaikki nauhoitukset niin, että se napsauttaisi kantapään kohdilleen niin silti jalka hetkuu uudessa kengässä ihan eri tavalla. En tiedä onko se kengän koosta vai mistä, mutta vanha kenkä minulla on kokoa 9.5 ja uusi kenkä on 10. Senttejä vanhassa on 27.5 ja uudessa 28 cm, joten ei pitäisi suuren suurta eroa olla kengän koossa - ainakaan huonompaan päin! Tämä oli nyt neljäs juoksupäivä näiden kenkien kanssa ja vasta noin kolmisen kymmentä kilsaa, joten annan nyt vähän aikaa kengille ja jaloille, mutta tämänpäiväinen jomottelu jaloissa ei nyt tuntunut muuta kuin turhauttavalta...

Huomiseksi on luvattu komean lämmintä keliä ja aurinkoa. Voi kun se toisi aurinkoa vähän sielun peitteidenkin alle...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
330. juoksupäivä (119 vko alkaa)
- 2076.7 km
- 5.7 km vaihteleva kylälenkki ( 32min)
- juoksu edelleen vähän "ontuu"
- jalat jotenkin läpsähtelevät alustaan, ei oikein löydy sellaista kunnon askelta ja pohkeisiin käy muutaman kilsan jälkeen heti.
- ryhti oli tänään vähän hukassa eikä hengityskään ihan parasta ollut, powerit kateissa muutenkin
- juoksussa piti välillä kävellä kun asento meni väsymisen takia huonoksi...
- juoksun jälkeen pohje ja akillesjänne tuntuivat kireiltä ja kipeiltä ja venyttelyn jälkeen homma parani, mutta jotain häikkää miun kengissä on!!!
- keli oli ihan kiva, ehkä vähän kurainen ja jotenkin harmaan masentava, mutta muuten ihan ok.
- +2, pikkasen märkä ja kostea keli