Tykkään siivoamisesta, koska se muistuttaa vähän pihahommia: oman käden jälki näkyy heti. Mutta sitten on päiviä, kun siivoaminen tuntuu etenevän kuin täi tervassa. Tänään oli semmoinen päivä. Aamupalan jälkeen aloitin raivaamaan tilaa kaappeihin ja järjestelemään vielä apukeittiön kaappeja uudemman kerran sen sähkömiehen jäljiltä ja jotenkin homma jymähti. Oli pussia ja nyssäkkää perattavana ja jumiuduin takkahuoneen lattialle niitä setvimään. Ja sitten tuli taas itkukin, kun yhdestä korista löytyi koiran lääkkeitä ja punkkipihdit ja muita tarvikkeita... Vitsiläinen se suru on syvällä jossain tuolla...
Isä listoitteli ulkokuistia, kun saatiin raahattua yllättävän helpostikin iso ja painava arkkupakastin pois kuistin nurkkaa pilaamasta. Ripustin puuttuvan verhonkin jo kuistin ikkunaan ja siitäkin tuli ihana. Tosin ihanampi se sitten on kun saan sen KUNNOLLA siivottua ja tuotua sypressiasetelman siihen kuistia koristamaan ♥
Piti syödä välillä ja kun olin tarttumassa imuriin niin naapurin emäntä tuli pyytämään kuvia katsomaan. Vanhoja kuvia, minun pappani lapsuudenkuvia, joita meillä ei ollut tallessa. Kyseli, että mitkä kuvat haluttaisiin niiden skannaamista kuvista itsellemme. Olihan siellä aarteita ja huvitti oikeastaan miten paljon papassa oli meitä, vaikka oli vasta poikanen niissä kuvissa!
Isä touhusi verstaan puolella, siivoili ja laitteli tavaroita paikoilleen kun tulin kotiin. Sanoin, että menen nyt siivoamaan torpan viikonloppu kuntoon - vihdoin viimein! Isä sanoi, että ei ole vielä syönyt eikä maalannut keittiökaapiston takana ollutta länttiä, josta oli ollut puhe, ei ollut vielä laittanut silikonia apukeittiön saumoihin eikä ampunut vielä kaikkia listoja kuistiltakaan.
Se riitti.
Salamana sain sisäisen raivarin.
Imuroin ja pesin lattiat ennätysvauhdilla, vaikka pitikin odotella ruokailevaa miestä loputtoman pitkään. Jotain hyötyä sisäisestä raivarista siis. Tupa näytti ihanalta sitten kun sain sen siistiksi ja tavarat paikoilleen ja remonttitarvikkeet ulos tuvasta ♥ Ajattelin, että miten kovin talo nyt tuntuukaan kodilta! Oikeasti! Vaikka omistussuhteet talon suhteen eivät ole muuttuneet niin minun sisäinen tunteeni sen suhteen, että tämä talo tuntuu nyt enemmän kodilta kuin ennen on valtava muutos! Eikä siihen tarvittu kuin vähän jotain omaa tuvan nurkkiin ♥
Rakastan tätä kotiani nyt enemmän kuin ikinä ennen.
Juoksu sujui taas hyvin ja sutjakkaasti. Ehdin jo ajatella tekeväni uuden enkan ajassa, mutta samoihin se meni kuin ennenkin. Ajattelin, että sitten kun ehdin juoksemaan valoisaan aikaan niin lenkkiä pitäisi kai vähän pidentää, kun tämä 7km lenkki meni tänään(kin) jo aika hyvin ja helposti. Jalat eivät olleet enää ihan niin poikki kuin joskus.
Lämmin suihku ja hyvä iltapala tekivät olon todella hyväksi.
Istuin iltapalaa syöden oman kammarini lattialla kuuman kaakaon kanssa ja katsoin tv:tä. Aika luksusta!
Äsken, kun isä jo painui nukkumaan, rojahdin omalle sohvalleni. Laitoin lukuvalosta himmentimen päälle ja katsoin vähän aikaa elokuvaa Syksy New Yorkissa. Oikein semmonen romanttinen ja lälly leffa ja juuri semmoinen, millainen mielentila minulla tänä iltana oli. Olin onnellisena hämärässä tuvassa ja vilkuilin leffan lisäksi ympärilleni enkä voinut uskoa että kaikki oli niin valmista kuin vain voi olla... Ulkona ulvoi syystuuli ja sade piiskasi ikkunoihin pisaroita.
Vitsiläinen!
Olen aika onnellinen nainen juuri nyt ♥
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
140. juoksupäivä 49 vko
- 7.2 km kylälenkki (43min)
- juoksu tuntui hyvältä, jalat toimivat oikeinkin hyvin, vaikka pimeässä askeleissa olikin vähän epävarmuutta
- hengityskin oli parempi ja tasaisempi
- ryhti kesti suht hyvin eikä kramppeja tuntunut pahemmin
- ihanan rentoa ja jotenkin mieltäpuhdistavaa juoksua pimeästä illasta huolimatta, ihanaa kun jaksan juosta jo niin, että voin samalla nauttia siitä että juoksen
- illalla oli hyvä ja väsynyt olo. Nyt pitäisi vaan jaksaa vielä venytellä jalat hyvin
- pimeää ja koleaa ja märkää, ärsyttävä juosta lammikoita väistellen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti