Ensimmäinen päivä on pahin hirressäkin

Oli taas niin maanantaiaamu kun olla ja voi! En meinannut irtaantua sängystä millään. Joskus olen miettinyt, että miten ihmeessä minä pääsisin sängystä irti silloin, jos toisella puolella nukkuisi vielä semmoinen mytty, josta kamalasti pitäisin.. Että miten sitä sitten pystyisi nousemaan, kun nyt jo on näin vaikeeta eikä sänkyyn jää kaipailemaan minua muut kuin peitto ja tyyny!
             Onneksi työmaalla oli vastassa iloisia naamoja ja kiitin Luojaa, että tilanne on 2-1 sen suhteen, miten ihanan aamuihmisiä meillä töissä on. Tai ainakin sen verran aamuihmisiä, etteivät näytä samanlaisilta jöröjukilta kuin minä.
              Työnjako oli taas tapani mukainen eli sekava, mutta hyvinhän se viikko taas pyörähti käyntiin. Huomaan aina välillä, että vaikka en itse ajattele, että olisin jotenkin "ylempi" likkoihin verrattuna tai pitäisin itseäni johtaja-hahmona, vaikka periaatteessa sellainen olenkin meidän työmaalla, niin huomaan, että tietyllä tapaa tytöt kuitenkin luottavat siihen, että vaikka kaikki muut katoaisivat, niin minä olen siinä jossain lähellä ja otan kiinni. Ehkä turhan runollisesti sanottuna, mutta yksinkertaisimillaan tytöt tukeutuvat minuun, vaikka en katso olevani kamalan tukeva tapaus... Se tuntuu samalla kertaa hyvältä ja sitten kuitenkin jossakin suhteessa kamalan vastuulliseltakin.
              Silloin aikaisemmin keväällä mietin, että miten selviän tästä kesästä, kun pomppaan oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni sellaisiin saappaisiin, että koko homma lepää miun käsivarsilla. Työohjeistus, perehdytys, töiden teko ja niiden sujuvuus. Onhan tämä ollut aikamoista, mutta huomaan, että mitä vähemmän mietin sitä, miten jonkun homman teen, sen paremmin se menee. Vähän sama kuin musiikin kuuntelu juostessa. Kun kuutelen musiikkia, en keskity koko ajan hengitykseen ja hengitän rennommin...

Ehdin hädin tuskin kotiin, kun pieni mies tuli vastaan. Oli käynyt äitinsä lompakolla kun kourassa oli kaikki mahdolliset kortit pankkikortista ja kelakortista lähtien. Oli kuulemma kysellyt minun perääni koko päivän. Väsytti aivan älyttömästi, mutta niin vain piti istahtaa hetkeksi puisen junaradan viereen pientä nappulaa viihdyttämään.
           Lapset ovat kyllä paras olomuoto ihmisestä! Se simppeli yhdistelmä piiloälyä ja vilpittömyyttä on aina vedonnut minuun. Tulen lasten kanssa toimeen ja tykkään siitä, että tiedän mitä ne minusta ajattelevat. Jos tykkäävät niin tykkäävät ja jos eivät tykkää, viskaavat pallolla otsaan!
            Sähkömieskin kävi pyörähtämässä ja vähän alustavasti katsomassa projekteja. Tupa oli kuin tornadon jäljiltä ja minua ahdisti sisäisesti, kun sähkömies ei meinannut mahtua kävelemään kaiken kaaoksen keskellä... Odotan oikeasti sitä hetkeä, että pääsen raivaamaan talon taas omakseni ja heilumaan imurin ja luutun kanssa.

Ruuan jälkeen nuupahdin viltin alle. Taisin nähdä ihan uniakin. Poika kävi välillä kurkkimassa minua ja tökkimässä lattiaharjalla, mutta viihdykettä löytyi kai sitten mummosta sen verran, että sain ottaa vähän unta ennen iltasaunaa.
            Olin salaa iloinen, että kaverini perui täksi viikoksi aiotun reissun hänen sisarensa kasvihuoneen ihanuuksia katsomaan. En olisi jaksanutkaan lähteä yhtään mihinkään. Hyvä kun jaksaa kotioven sisäpuolelle raahautua.
            Kohta on taas kaikki ystävät kesälomilla ja tuntuu jotenkin niin karulta se, että minulla ei ole edes sitä yhtä viikkoa lomaa. Muut ovat neljä tai viisi viikkoa täysin omalla ajalla ja tekevät mitä lystäävät. Nukkuvat pitkään ja nauttivat kiireettömästä päivästä. Rakastan kesää niin kovasti, että haluaisin nauttia siitä muutenkin kuin sunnuntaisin. Nytkin on kaikki viikonloput menneet oman pihan hommissa ja sellaista lojoksittavaa viikonloppua, ettei olisi mitään hommaa, ei ole ollut. Kaipaan sitä.

Ja nämäkin penteleet pitäisi saada maahan! Tänään ukkosti ja satoi sen verran, että annoin unelle periksi, mutta ei sama meno voi koko viikkoa jatkua! Pitäisi saada siemenet maahan tai en saa syksyllä satoa. Kukahan antaisi minun vuorokauteeni muutaman extra tunnin lisää. Sellainen viisi tai kuusi tuntia olisi kiva, kiitos!