Viimeiset talkoot ja ilta-avautumista rakkaudesta...

Tänään oli tämän vuoden viimeiset talkoopäivät "minun" rantalenkkini maastoissa. Virkistysalueeksi muutos tapahtui yhden kesän aikana ja aikaiseksi saatiin talkoillakin todella paljon! Talkootyössä on oma viehätyksensä, kun nykymaailmassa on valloillaan käsitys työstä, josta täytyy aina saada jotain hyötyä itselleenkin. Yleensä rahallista hyötyä. Talkootyössä se hyöty on hengen ravintoa, kuntoilua ulkoilmassa (tässä tapauksessa ainakin) ja iloa yhdessä tekemisestä yhteiseksi hyväksi. Ehkä talkoohenki pitäisi nyky-yhteiskunnassa herättää henkiin tavalla tai toisella, että ihmiset huomaisivat, että joskus työtä voi tehdä toistenkin eteen ja yhteisen hyvän nimissä eikä aina omaa etua tavoitellen.
           Minulle nämä talkoopäivät ovat kuitenkin olleet "takaisin maksua" alueelle, joka on tuonut minulle lohtua ja virkistystä silloin, kun olen sitä kaivannut. Ollaan koiran kanssa kävelty rantalenkkiä alusta asti, olen viettänyt aikaani siellä kuvaillen eri vuodenaikoja ja upotellut surujani sen rannoille ja rantametsikön poluille. Nyt oli sitten minun vuoroni maksaa takaisin edes vähän alueen siistimisen muodossa.
            Tänä kesänä olen sitä työtä tehnyt ja se on tehnyt minut iloiseksi. ♥

Tänään oli vuorossa uimarannan haravointi. Aallot ja tuuli olivat tuoneet rantaan taas ison vallin lehtiä ja muuta mujua, joita kärrättiin kottikärryillä pois - jälleen kerran. Taisi olla jo neljäs kerta kun haravoitiin rantaviiva roinasta. Aina sitä riittää, kun ranta on poukamassa.
          Tänään väkeä oli yhdeksän, mutta pikkuhiljaa väki väheni parin tunnin aherruksen ja makkaranpaiston jälkeen. Loput jäljelle jääneet mentiin vielä risusavottaan, kun vanhan saunan kupeella oli kaadettu vähän pientä puuta ja risut jätetty makoilemaan. Pientä maisemointia tehtiin, ettei ihan jäänyt paikka kurjaan kuntoon, kun oli kuitenkin viimeiset talkoot kyseessä.

Tänään oli talkoissa koira-ystäviäkin kaksin kappalein. Toinen koirista, Mona, oli meidän työnjohtajan oma koira ja jahtasi kyllä emäntäänsä vaikka minkämoiseen risukkoon vaikka olikin matalajalkainen veijari. Oikein nauratti miten ketterästi 9-vuotias koiraneiti puikkelehti kanervikossa ja upottavassa sammalikossa. Mahtoi olla koira väsyksissä iltasella!
         Risujen jälkeen jäätiin vielä kolmeen pekkaan korjaamaan moottorisaha miesten pöllejä, joita oli syntynyt neljästä pystyyn kelottuneesta puusta, jotka miehet olivat kaataneet. Ihmettelen vaan aina sitä, että puut kyllä kaadetaan ja pilkotaan, mutta se kurjempi homma eli pöllien keruu ja kuljetus polttopuupaikoille jää aina muiden hommaksi. Sen verran olen itsekin sahaillut puita, että tiedän, ettei se sahaaminen siinä se kovin homma ole. Senkun upottaa sahaa runkoon. Niiden pöllien nostelu ja siirtely siinä se aikaa vievin osa-alue on ja se jää aina muille kuin sahamiehille. Jännä juttu...

Iso pino pöllejä kuitenkin saatiin katon alle ja toivottavasti nyt kuivavat sen verran, että niistä saa ensi keväänä hyvää polttopuuta. Jokunen tervaspuukin oli mukana, joten pitäisi ainakain niihin puihin syttyä tulet hyvin. Tänäänkin paistettiin talkoolaisille makkaraa ja hyvin toimivat nuotiopaikan paistotilat. Tuntui hyvältä, että paikat on otettu niin hyvin vastaan, että siellä on riittänyt makkaranpaistajia ja eräilijöitä, eikä tänäänkään ollut minkäänmoista ongelmaa meidän eväiden syönnistä kun paikat olivat siistit ja tilavat.
           Hyvä me!

Aikaa siihen kuitenkin aina menee ja tänään päivä virahti pölli-homman takia melkein yliylityöksi. Olin vasta puoli viiden maissa kotona, kun infossa oli puhuttu kello kahdesta. Keli oli kuitenkin hyvä, joten mikä oli tehdessä. Pari kertaa taivas heitti harteille vähän jäistä sadetta, mutta muuten oli hyvä ja poutainen keli. Aurinkokin pilkisteli pilvien takaa vähän väliä - vähän kuin ujostellen.

Huomasin vain kun kotiin vihdoin pääsin, ettei kunto ole vielä ihan täysissä puitteissa. Uuvahdin nopeasti vaikka tämän päivän työ oli ns. normaalia ulkotyötä. Ei tarvinnut rämpiä moottorisaha kädessä tai hankalissa kengissä pitkin metsiä, mutta silti uuvahdin yllättävänkin nopeasti. Yskä vielä vähän häiritsi ja huomasin kyllä senkin, ettei nuhakaan ihan ohimennyttä elämää vielä ole. Toivottavasti tauti ei tee mitään come backia tässä enää vaan nämä rippeet häviäisivät samaa tietä mitä tulivatkin.
         Kotona maistui ruoka ja sitten pujahdin hetkeksi viltin alle lämmittelemään ja odottamaan, että sauna lämpiää. Vähän vilu veti läpi, vaikka ulkohommissa ei kylmä tullutkaan. Väsytti kuitenkin. Saunan jälkeen uupumus oli sitten sen vertaista, että olisi kyllä uni tullut, jos olisin tyynyn löytänyt. Raukeaksi vetää. Viime yö meni vähän levottomasti, jännitin kai talkoopäivää, kun pitkästä aikaa piti taas olla ihmisten ilmoilla, joten uni oli vähän katkonaista. Tuleva yö tuskin on katkonainen, kun on pihalla ollut ja ahertanut koko päivän.
         Toivotaan ainakin parasta.

Iltasella puhuttiin Miehenmurrikan kanssa puhelimessa.
      Jonkinmoiseen nahinaan se päättyi tällä kertaa enkä oikein tiedä mistä sekin syy tänä iltana tuli. Työmaa on yksi aihe, joka vie jutut aina vähän vikasuuntaan. Minua suututtaa koko aihe, mutta kun Mies on siellä kuitenkin töissä niin sen verran pitää asiasta puhua kuin mitä työmaasta yleensä puolison kanssa puhutaan. Minä olen siitä firmasta saanut niin tarpeekseni, että minun puolestani voisi puheenaiheen unohtaa kokonaan, kun ei se kuitenkaan koskaan vie keskustelua mihinkään hyvään suuntaan.
       Toiseksi se, että Mies alkoi puhelun lopulla sanomaan, etten ollut koko puhelun aikana sanonut rakastavani häntä. Kysyi miksi en pysty edes sitä sanomaan. Sanoin, että sanoin kyllä, että rakastin eikä se ole mikään ongelma. Sitten alkoi se varmistelu, että onko Mies todella minulle rakas ja onko hän tärkeä minulle...
        Tämä on minulle ensimmäinen seurustelusuhde enkä tiedä tuleeko semmoinen vaihe milloin, että kumpikin tietäisi toisen tunteet ilman kamalaa tenttausta ja varmistelua. Että se "minä rakastan sinua, olet tärkeä" riittäisi jossakin vaiheessa ilman, että se pitäisi jankuttamalla jankuttaa monen monta kertaa! Mielestäni kuitenkin sanotaan se aika usein toisillemme, ettei se pitäisi olla siitä kiinni ettei toinen sitä ikinä kuulisi.
        Että kun minä sanon Miehenmurrikkaa ihanaksi ja hän vastaa, että siepäs olet, niin minä en ainakaan katso tarpeelliseksi vakuututtaa häntä sanomaan, että "ai mikä olen" tai että "ai olenko varmasti?". Se kuuluu johonkin teinisuhteisiin - kai - että toisen sanomisia varmistellaan ihmeellisillä lisäkysymyksillä ja vakuutuksilla.
          Esimerkiksi meidän äiti ja isä ovat olleet 41 vuotta yhdessä, siihen on mahtunut jos jonkinmoista vaihetta, mutta ei heidän tarvitse toistensa tunteita tolkuttaa toiselle. Se tunnetaan ilman suuria sanojakin, että toinen on rakas ja tärkeä. Tietysti rakastamista saa sanoakin useammin kuin mitä noin vanhan parin kuulee sanovan, en minä sitä, mutta jos toisesta on niin varma että silmien asennosta melkein näkee millä mielellä toinen on, niin ei siinä ainakaan vakuutteluja tarvita!
         Tulee vaan taas semmoinen fiilis, että eikös se minun rakastaminen tai sen rakkauden ilmaisu ole sitten tarpeeksi tai oikeanlaista? Pitääkö aina olla enemmän jotakin? Miksi minun tunteiden osoittaminen nostetaan aina pintaan "huonompana" osoittamisena tai kelpaamattomampana?
         Toivoisin todella, että oltaisiin jo ylitetty tämä vaihe, kun rakkautta epäillään tai toisen rakkautta pidetään vähemmän arvossa. Tänä iltana en taas oikein tiennyt kuka siellä puhelimen toisessa päässä oikein oli...