Senor Pablo ja saunan pesu

Mietin tänään kun tein aamupalaleipiä, että millaisia kesiä olen oikeastaan viettänyt viimeiset 11 vuotta?! En ole edes tajunnut miten tiukoilla olen ollut ja miten paljon olen tehnyt semmoisten asioiden eteen, joilla ei sitten loppupeleissä ole mitään väliä. Kuten nyt esimerkiksi viime kesä. Energiaa söi hirveästi se jatkuva huono fiilis, jonka sain työmaalta. Se työilmapiiri ja osa työkavereista tekivät olon täysin kurjaksi (tosin mielialaa nosti sitten oma porukka ja sen enkelit ♥). Kotona olisin halunnut ehtiä tehdä enemmän ja paremmin, mutta powerit ei kertakaikkiaan riittäneet ja liikunta ja treenit jäivät kyllä jalan alle todella pahasti.
        Eihän sen niin pitäisi mennä.
        Toki työ vie osansa sekä ajasta että energioista, mutta aivan kaikkea sen ei pidä syödä. Minulta se söi tänä kesänä älyttömän paljon ihan kaikesta (ja monena edellisenäkin vuonna, en vain tajunnut sitä silloin!). Mieliala oli koko ajan maassa tai ainakin ilottomampi kuin normaalisti ja se vei jo osaltaan voimia. Nyt sen huomaa vasta oikeastaan selvemmin kuin ikinä, kun on hypännyt kokonaan pois siitä karusellista, etten ollut moneen vuoteen oikeasti onnellinen työelämäni suunnasta. Tai ehkä sitten vain kasvoin siitä yli. Sain niin paljon ihanaa ja onnea muuhun elämään parisuhteen ja perheen muodossa, että ehkä se työn merkitys elämälle muuttui jotenkin ja silmät huomasivat siinä asioita joita en ennen ollut huomannut tai osannut katsoa.
         Pääasia kuitenkin on, että tajuan ja näen itseni eri tavalla kuin vielä muutama kuukausi sitten.
         Ja tämän alku-paapatuksen syy oli siis se, etten viime kesänä edes ehtinyt pestä saunaa kertaakaan! Tänään oli siis saunan (sisäsaunan) pesun vuoro ja anteeksi kun sanon, mutta oli jo sen aikakin!

Meidän ulkosauna tehtiin 2012 ja vaikka se on ollut ihan aarre esimerkiksi juoksulenkkien jälkeen syyspimeillä, kun on voinut ottaa lämpöisen suihkun nopeasti juoksun päätteeksi, niin olen kyllä edelleen ulkosauna-tyttö ♥ Siinä on kuitenkin sitä jotain ihanuutta, jota ei voi oikein sanoin kertoa. Se pitää kokea ♥
        Sisäsauna on pikkusiskoni suunnittelema ja kaunis onkin! Musta väri tuntui ensin todella synkeältä, mutta nyt siihen on jo tottunut. Onneksi ulkosauna on puun värinen, niin saa vähän vaihtelua välillä.
         Tänään siivotessa kuitenkin huomasin taas sen, että siivoaminenkin on NIIN helppoa, kun tila on hyvin ja tarkasti tehty ja erityisen siististi. Isä ja puuseppä oliva kyllä molemmat ns. millin miehiä, että niiden jäljiltä kaikki on millilleen eikä yli! Ja ilo oli tänäänkin siivota niin sauna kuin suihkuhuonekin.
         Lauteisiin vaan oli pinttynyt vähän jotain tummaa, varsinkin sille lauteelle missä pidetään jalkoja. En tiedä onko meidän jalat olleet niin likaisia vai tuleeko tummuus puusta, mutta ihan täysin puhtaaksi en saanut vaikka miten hankasin.

Pesuhuoneen laatat sain kuitenkin todella hyvin puhtaaksi, kun saunan pesun ajan annoin niiden vähän liota ensin. Valkoinen laatta on kaunis, mutta armoton lian suhteen. Kaikki näkyy. Saunan musta laatta on armollisempi.
        Ja tuo suihkuseinän lasi.
        Se on karkaistua lasia ja siinä on suihkun puolella sellainen täplikäs karkea "kelmu" pinnassa. Yritin kaikki keinot ja konstit. Vahva pesuaine, etikka, sooda ja harja ja rätti. Ei vaikutusta ei minkäänmoista! Kelmu ja harmaus jäivät, minulta loppui hermot ja aika. Pitää kai kaupasta katsoa ihan kunnon pesusuihke näitä hommia varten kun kikkakolmoset ei näytä tehoavan.
         Niin, jostain luin tosin että tuhka olisi hyvä aine näihin hommiin, mutta en kehdannut tuoda tuhkaa pesuhuoneeseen. Olisin vieläkin pesemässä sitä!
         Pesupäivää sotki vähän isän vanha työkaveri, joka ajoi pihaan, kun sattui ajamaan ohi reissullansa. Henkilökohtaisesti kyseinen työkaveri ei ole mitenkään miellyttävä, sillä nytkin hän vain kehuskeli poikansa miljoonabisneksillä ja ostetuilla kiinteistöillä. Minua ei hetkauta muiden rikkaudet mitenkään, mutta raivostuttaa vain se tapa millä herra poikansa asioista kehuskelee. Ihan kuin olisi omista asioistaan puhunut ja puhuttiin kuitenkin pojan bisneksistä. Äiti erehtyi kysymään perheestä, ei kuulemma ollut ja mietin itsekseni, että niin. Miljoonia löytyy tililtä, mutta entäs se mikä oikeasti tekee elämän elämänmakuiseksi? Onko se oikeasti raha vai ihmiset?
         Mieluummin minä ainakin olen köyhä, mutta rakkauden ympäröimä ja rakkaiden ihmisten keskellä kuin rikas ja yksin. Mutta hei, sehän on vain minun tapani elää ja minun mieleinen elämä. Muut voivat löytää elämän suolan ja rikkauden rahasta, miljoonista, bisnesmaailmasta ja kateellisten katseista.

Työkaverilla oli kuitenkin koira mukana. Mainio tapaus. Jonkinmoinen pitkäkarvainen mäyräkoira. Pablo nimeltään. Aika leimautunut isäntäänsä ja vahti tarkkaan ettei vain jäänyt meille. Oli kyllä harjauksen tarpeessa ja vähän säälitti muutenkin koiran kunto, mutta huomasin kyllä miten oma mieli ja olemus muuttui kun sai hetken aikaa olla koiran kanssa ihan kahdestaan.
          Tuli iloinen fiilis. Oli mukava rapsuttaa ja silitellä koiraa ja puheskella sille pehmoisia. Ja vaikka siinä oli kamalasti samanlaisia eleitä kun meidän koirassa (kuten haukottelu ja leikkimielinen hyppely) tulin ajatelleeksi myös miten paljon erilaisempi meidän koira oli...
           Koira käveli tuvassa eri paikoissa ja kun se kävi makaamaan L-muotoisen sohvan kulmaukseen, ajattelin heti, että tuohon meidänkin koira olisi uudessa tuvassa takuulla käynyt makaamaan... Vaikka oli älyttömän kivaa, että tuvassa taas tallusteli hauva, niin samaan aikaan ikävä ja kaipaus viilteli syviä haavoja sieluun ja sydämeen. Olisin halunnut oman koiran tepastelevan nurkissa ja lojoksivan parketilla ja matoilla. Halusin oman koiran tulevan jalan viereen nuuhuamaan ja silittää tutun pehmoista turkkia ♥

Eniten kuitenkin hämmästyin sitä muutosta, joka syntyi minussa itsessäni heti kun pääsin koiran kanssa juttusille. Vaikka koira ei ollutkaan oma, se aiheutti minussa samansuuntaista onnen tunnetta kuin mitä oman koiran kanssa tunsin. Muiston kumppanuudesta, joka on NIIN erilainen kuin minkään tai kenenkään muun kanssa. Koiran kanssa luotu ystävyys on jotenkin niin vahvaa ja erityistä, lämpöistä ja lojaalia. Se tekee hyvää ihmismielelle.
        Kiitävän hetken ajan mietin, että olisipa kiva jos tuvassa juoksentelisi taas koira. Saisi sysätä kaiken kiintymyksen ja rakkauden jälleen johonkin karvaiseen otukseen, joka antaisi kaiken kiintymyksen ja rakkauden takaisin monin verroin.
        Ja sitten.
        Ja sitten viilsi ja kirvelsi se yksi este, joka on pidätellyt minua meidän koiran kuolemasta lähtien. Se este, joka rikkoi minun sydämeni niin pieniksi paloiksi, etten ole vielä kaikkia paloja edes löytänyt. Repi sielun rikki niin etten tiedä tuleeko se ehjäksi enää koskaan.
        Menetyksen suru ja väistämättömyys. Tuska ja voimattomuus, kun ei pysty auttamaan, helpottamaan koiran oloa, epätietoisuus kun otus sairastuu ja se musertava hetki, kun tulee tyhjään kotiin kaulapanta ja talutushihna kädessä eikä enää koskaan saa pujottaa niitä lenkille lähtiessä sen karvaisen kaverin kaulaan, joka ei millään kestä paikallaan oman innostuksensa kanssa.
           Se minua on estänyt.
           En ole selvinnyt selville vesille meidän koiran kuolemasta. Oppinut jotenkin elämään, mutta tonnin möykkynä se on edelleen rinnan päällä eikä se siitä mihinkään katoa.
           Tajusin vain tänään koiravieraan käynnistä, että meidän koiran kuolema oikeasti muutti minua. Se ei ole ollut mitään omaa mielikuvitusta vaan ihan oikeasti olen kadottanut sen osan itseäni, jollainen minä koiran omistajana olin. Tänään se pulpahti hetkeksi pintaan ja tiedättekö mitä? Tykkäsin siitä tyypistä älyttömästi. Minulla oli vähän aikaa sellainen olo, että tällainen minä oikeasti olen... Se hämmensi.
          Äiti sanoi, kun koira isäntineen oli lähtenyt, että "olisihan se koira taas kiva, mutta aika kiinnihän siinä olisi ja sitten olisi se toinen juttu..." Me kumpikin tiedettiin mitä juttua tarkoitettiin. Menetystä. Surua. Kaipausta. Koiranomistajat tietävät mitä minä tarkoitan.

***

Kävin tänään lenkillä.
        Taitaa olla kolmen viikon paussi siitä viime kerrasta. Hohhoo!
        Huomasihan sen, ettei ihan priima kunnossa ollut. Väsähdin, jalat olivat pökkelömäiset ja hengitys oli kuin olisin juossut Mount Everestin ohuessa ilmassa. En tosin kamalasti uskaltanut hengästyä vielä, ettei paukkaa joku keuhkotulehdus vielä päälle, mutta vähän otin juoksuakin kävelyn sekaan.
         Pimeää oli ja tuli taas mieleen, että haastava aika aloittaa jälleen alusta koko juokseminen. Äiti sanoi, kun tulin lenkiltä, että "olet sinä ainakin sitkeä".
         En tiedä onko se sitkeyttä. Kenties. Omasta mielestäni se on enemmänkin sitä, että oikeasti tykkään lajista. Tykkään juosta ja vaikka se aina sairastelun tai vammojen jälkeen on raskastakin löytää motivaatiota aloittaa harjoittelu lähes nollatilasta, niin se että oikeasti tykkää tehdä ja harrastaa jotakin auttaa motivaation löytymisessä ja liikkeelle lähdössä. Tänäänkin tuntui todella mukavalta kun tulin lenkiltä, vaikka toipilaslenkki olikin.
          Tykkään ♥
          Juteltiin Miehenmurrikan kanssa puhelimessa illalla. Oli taas työmaalla ollut jotain älyttömyyksiä ja Juniorilla oli ollut koulutyön kanssa vähän vastoinkäymisiä. Toivomustähdelle olisi ollut tänä iltana kaksi toivetta: koulutyöhön jaksamista ja esimiehelle järkeä ja hyvää tahtoa olla sellainen esimies kuin parhaimmillaan voisi olla.
          Eihän kurpitsa muutu vaunuiksi tai piika prinsessaksi muualla kuin saduissa.
         Eihän?


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
389. juoksupäivä (143 vko)
- 2407.4 km
- 5km minikylälenkki (34 min)
- juoksu-kävely lenkki ja varoin hengästymästä
- alkuviikosta 5km kävely ja 7.2 km kävely alla tekivät varmaan ihan hyvää
- selvästi huomasi että kunto on alamaissa: hengitys ihan olematon, väsähdin nopeasti ja jaloista puhti pois
- hyvältä se muuten tuntui eikä koskenut oikein mihinkään
- suun edessä piti pitää jo vähän kangasta ettei kostean kylmä ilma käynyt keuhkoihin, vähän muutenkin tuli lämmin kun oli pitänyt laittaa enemmän päälle kävelyosuutta silmällä pitäen
- teki kuitenkin hyvää päästä taas juoksukunnon alkuun, jospa se tästä
- +8, kolea, pimeä ja kostea ilta