Kuumetta jo kuudetta päivää (37.5) ja tänään on tullut vähän poskiontelo-oireita. Painetta ylähampaisiin oikealle... Kun silmät alkavat olla suhteellisen kunnossa niin seuraava oire pukkaa pintaan!
Ottaa päähän ihan kaikella mahdollisella tavalla.
Ja pelottaakin.
Eniten pelkään juuri poskiontelotulehdusta ja sen lääkitystä. Viimeksi kärsin siitä 1,5 vuotta ennen kuin vatsa kesti muutakin kuin pinattilettuja! Hirvittää oikeasti, jos tämä jomottelu menee antibioottikuuriksi!
On ollut itkuinen päivä ja kun soittelin Miehenmurrikalle niin sittenhän minä vasta itkinkin (eikä muuten auttanut poskionteloiden tyhjentymisessä yhtään - kyynelnesteet!). Miehenmurrikka kertoi, että häneen oli ottanut yhteyttä nainen menneisyydestä ja kysynyt luottaako Miehenmurri minuun varmasti - niin ja lupasi sitten myöhemmin kertoa salaiset tietonsa minusta. Siis nainen, joka ei edes ole nähnyt, saati tunne minua!
Aikoinaan, kun äiti ja isä olivat enemmän vastahankaan meidän seurustelua, niiden yksi perustelu oli, että tajuanko että miehen lisäksi saan hänen menneen elämänsä mukana, kun sitä on ehtinyt olemaan paljon enemmän kuin minulla? Tänään mietin, että tätäkö se sitten tarkoitti? Ystävä-naiset, tutut-naiset, entiset-naiset ilmoittavat kuka milloinkin olemassa olostaan miehelle ja yleensä ne viestit ovat olleet näinä vuosina sitä, että minussa on jotain salamyhkäistä petturuutta, joka vain odottaa paljastumistaan!
Sanotaanko, että saadaan odottaa aika kauan, sillä luvalla sanoen minun elämäni on pyörinyt kodin, koiran ja pihan ympärillä niin kauan kuin muistan. Se oli ehkä yksinäisempää elämää kuin mitä nyt Miehenmurrin kanssa, mutta silloin en joutunut kuuntelemaan näitä juttuja...
Minulla oli ollut huono päivä ja Miehenmurri kertoi ensimmäisenä tuon. Sitten se sanoi, että minä kyllä paranisin jos vaan vaihtaisin asennetta (!!). Niin, helppo sanoa ihmisen, joka voi ottaa mitä tahansa troppia ilman pelkoa vuosia kestävästä piinasta. Minä pelkään pelkkää flunssaakin jo näiden "jälkitautien" takia niin että sydäntä puristaa. Miehenmurri ei ymmärtänyt, miten voisikaan, kun eipä ole hänen suolistossaan meuhkannut C.Diff.-bakteerikaveri!
Suututti ja itketti ja puhehalut loppuivat lyhyeen. Äiti vähän arasti kysyi mitä Miehenmurrille kuului, kun olin ensin 10 minuuttia itkenyt ja niistänyt vessassa... Sanoin, että hyvää (olisi tehnyt mieli lisätä, että "kun sillä on asenne kohdillaan"!)
Tällaisina iltoina, kun tunnen olevani TODELLA YKSIN, kaipaan meidän koiraa ihan järjettömän paljon. Se olisi vihannut minun sairaslomapäiviä yhtä paljon kuin minä (vähän eri syystä tosin - lenkkikaverin puutteen vuoksi) ja olisi tullut aina välillä laskemaan leukansa sängyn päätyyn ja huokaissut metrin mittaisen murahduksensa joka olisi saanut minut hymyilemään väkisinkin.
Kaipaan meidän arkea koiran kanssa, sitä järjestelmällisyyttä ja kuitenkin rentoutta. Meidän keskusteluita ja sitä katsetta, kun kaikki mitä sanon, menee perille ja ymmärrykseen. Meidän kävelylenkkejä syyslehtien keskellä ja märän koiran tuoksua vesisadelenkin jälkeen. Koiran kanssa ei tullut semmoista oloa kuin mitä minulla nyt on - etten ole ikinäkoskaanmilloinkaan riittävän hyvä Miehelle.
En haluaisi välittää, mutta se pehmeä kohta minun sielussani ottaa iskut vastaan vaikka en haluaisikaan.
Toinen syy suurelle kaipaukselleni on syntymäpäiväni ♥
Pyörähdettiin juuri sen puolelle... Täytän pian 33-vuotta ja rakastan syntymäpäivääni yli kaiken. Tänä vuonna vietän sen kipeänä ja se jos mikä särkee sydämeni...
Välillä toivoisin, että kuulisin edelleen tuvan lattiaa vasten rapisevat koiran kynnet ♥
Niin ikävä, parasta ystävääni ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti