"Kolumbian pohjoisosassa, Sierra Nevadan vuoristossa asustaa intiaanikansa, kogit. He sanovat: "Jos maasta ottaa jotakin, sille täytyy myös antaa jotakin takaisin." Vain siten säilyy tasapaino. Kaikki on lainaa ja vastavuoroisuutta, kaikki elollinen yhteydessä keskenään."
(Tari Haahtela, Saatesanat kirjassa Terveysmetsä, Marko Leppänen ja Adele Pajunen)
**************
Selasin Terveysmetsä-kirjaa eilen ennen nukkumaan menoa. Minulla on vielä Kaisa Jaakkolan Hormonitasapaino-kirja kesken, joten piti vielä vain selailla kirjaa enkä päässyt vielä lukemaan. Tuo saatesanojen ensimmäiset lauseet kuitenkin jäivät pyörimään päähän.
Kaikki elollinen yhteydessä keskenään.
Miten kaunis ja samalla todella vaikea asia. Nykyajan ihminen on niin eristäytynyt siitä kaikesta hyvästä, mitä metsä ja luonto tarjoavat mielelle ja sielulle - niin ja tietysti fyysiselle hyvinvoinnille. Onneksi meissä on jotain, mihin teknologialla ei ole minkäänlaista pääsyä, nimittäin geenit ja menneisyyden muistot niissä.
Ehkä olemme itse unohtaneet sen mistä olemme lähtöisin ja luulemme, että meidät on luotu toimistopöydän ääreen tai tuijottamaan muutaman tuuman näyttöä pakonomaisesti, mutta menneisyys ei jätä meitä. Meissä asuu sisällä se osa, joka kaipaa luontoon, metsän huminaan, veden ääreen. Veri vetää rauhoittumaan, vaikka emme edes sitä tajua. Voimme hyvin kun luonto on läsnä, käsinkosketeltavana ja liki.
Se on vaistonvaraista eikä sitä lannista vuosituhannet ja teknologinen maailma.
Ja olen siitä äärettömän kiitollinen.
Tämä pohdinta oikeastaan tuli mieleen siitä, että tänään oli taas läheisellä virkistysalueellamme talkoot rannan siivouksen merkeissä. Siis samalla rannalla, missä viime kesänäkin talkoita pidettiin, ja samalla rannalla, jonka syliin olen aikojen saatossa vienyt iloni ja suruni.
Tänään annoin jotain taas takaisin niille rannoille ja metsille, joilta olen niin valtavasti voimaa saanut ♥
Talkooiltaa sotki vähän kylmä ja kolea sade, joka alkoi kun olimme korjaamassa haravoinnin tuotoksia. Makkaratkin paistettiin kamalassa sateessa ja talkoolaiset liukenivat paikalta aika nopeasti, kun makkarat oli syöty.
Minulla oli rankan työviikon jälkeen vähän sellainen fiilis, että halusin olla ja touhuta yksikseni. Onneksi talkooväkeä ei ollut kuin kourallinen, joten isolle rannalle mahtui touhuamaan yksinkin, jos niin halusi.
En ollut ihan varma, kun töistä tulin, riittääkö powerit talkooiltaan, mutta kun kipristyin hetkeksi kerälle ja suljin silmäni muutamaksi kymmeneksi minuutiksi, jaksoin nousta ja pukea päälle vähän lämmintä ja lähteä talkoisiin. Hyvä olo siitä kuitenkin tuli, pyytettömästä työstä.
Työpäivä oli perjantaimainen. Tehtiin siistiksi käytävät ja taukotilat, ja autettiin Akia vähän haudankaivuussa painavien laitojen kanssa. Hauta tuli tällä kertaa semmoiseen kohtaan, johon olin aikoinani kaivanut Akin opastuksessa haudan. Muistan kyseisen kaivuun vieläkin. Akin kanssa siitä tänään keskusteltiinkin ja mies kaivoi muistikirjastaan päivämäärän, milloin kaivoin ensimmäisen hautani: 24. lokakuuta 2008. Siis kohta kymmenen vuotta sitten!
Olin silloin todella epävarma sekä itsestäni että ammatillisesti. Oli ollut vähän huonoja kokemuksia ja nujertamista ensimmäisistä työpaikoista eikä muutenkaan sen ikäisenä nyt katso ihan kamalan realistisesti itseään tai taitojaan.
Aki teki minusta kuitenkin sen, johon nykyinen minäni on rakennettu. Hiljaisella, sitkeällä ja hyväntahtoisella välittämisellä, opastuksella ja huolehtimisella se sai minuun juurrutettua sellaisen pohjan itsensä arvostamiselle, itsevarmuudelle ja itseensä uskomiselle, että kaikki tämä, mitä olen rakentanut itsestäni kymmenessä vuodessa, on rakennettu sen lujan perustuksen päälle. Joskus pitäisi sanoa Akille se...
Nauratti, kun sanoin Akille, että ihme ettei hän ollut suuttunut minun kaivuuyrityksiini (kun kerran piti tulla kahtena päivänä kaivamaan, kun ensimmäinen päivä loppui kesken, kun minulla kesti homma niin kauan...) niin Aki vilkaisi minua kulmiensa alta ja virnisti niin, että silmiin ilmestyivät veijarimaiset rypyt ja tokaisi: "Ei ollut varaa suuttua.."
Mutta edelleen se siinä meidän välillä on, semmoinen yhteisymmärrys ja monen talvipäivän yhteiset ponnistelut ja onnistumiset ja riemut siitä, että oppi kääntämään kauhaa oikein...
Uskon, että ihmiset tulevat elämään silloin kun niitä eniten tarvitsee. Jotkut vain käväisevät, jotkut jäävät ainiaaksi, mutta jokaisella on oma merkityksensä ja asemansa elämässä. Onneksi minun elämässäni on riittänyt hyviä tyyppejä ♥
Talkoiden jälkeen vetäisin shortsit ja topin päälle ja lähdin juoksemaan. Väärä valinta. Keli oli viilentynyt sen verran, että tuli kintuille ja käsivarsille kylmä eivätkä oikein lämmenneet vaikka miten olisi juossut. Satoikin ihan kaatamalla, joten kostea iho ja kylmä ilma eivät olleet mikään hyvä yhdistelmä, mutta kuuma suihku maistui sitten sitäkin paremmalta...
Iltasella naurettiin Miehenmurrikan kanssa jo ihan vaan väsymyksestä. Miehenmurrikka on siitä ihana tapaus, että löytää asioista aina sen humoristisen puolen ja saa minut nauramaan, vaikka minkälaisella paatoksella olisin ensin asiasta puhunut. Se on sen saanut aikaan aina! Siihen kai minä Murrikassa ihastuinkin alunperin, kohta 14 vuotta sitten. Siihen, että se sai naurua survottua sinnekin, missä sille ei muka löytynyt tilaa ja se sai sellaisenkin ihmisen nauramaan, jonka naurulihakset ovat surkastuneet käyttämättöminä.
Ja semmoinen mies on sitten oma ♥
Jes!
Iltasella sumu saapui pelloille. Kosteutta ilmassa vihdoin ja ilma viileämpi. Tuntuu kyllä ihan hyvältä sekin - varsinkin kun tietää, että lämpö palaa ainakin jonkinmoisena ensi viikolla ♥
Nukahdan tänään onnellisena ♥
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
465. juoksupäivä (170 vko)
- 2874.9 km
- 4.2km metsätie (20min)
- nopea pääntyhjennyslenkki kaatosateessa
- jalat jaksoivat hyvin, mutta matkakaan ei ollut kummoinen
- tuki hyvä lantiossa ja keskivartalossa
- käsien käyttö parempi
- askellus hyvä, mutta oikeaa jalkaa vähän treenattava, edelleen vähän turistina
- +10, ilma kylmä, kaatosateinen
Tämä pohdinta oikeastaan tuli mieleen siitä, että tänään oli taas läheisellä virkistysalueellamme talkoot rannan siivouksen merkeissä. Siis samalla rannalla, missä viime kesänäkin talkoita pidettiin, ja samalla rannalla, jonka syliin olen aikojen saatossa vienyt iloni ja suruni.
Tänään annoin jotain taas takaisin niille rannoille ja metsille, joilta olen niin valtavasti voimaa saanut ♥
Minulla oli rankan työviikon jälkeen vähän sellainen fiilis, että halusin olla ja touhuta yksikseni. Onneksi talkooväkeä ei ollut kuin kourallinen, joten isolle rannalle mahtui touhuamaan yksinkin, jos niin halusi.
En ollut ihan varma, kun töistä tulin, riittääkö powerit talkooiltaan, mutta kun kipristyin hetkeksi kerälle ja suljin silmäni muutamaksi kymmeneksi minuutiksi, jaksoin nousta ja pukea päälle vähän lämmintä ja lähteä talkoisiin. Hyvä olo siitä kuitenkin tuli, pyytettömästä työstä.
Työpäivä oli perjantaimainen. Tehtiin siistiksi käytävät ja taukotilat, ja autettiin Akia vähän haudankaivuussa painavien laitojen kanssa. Hauta tuli tällä kertaa semmoiseen kohtaan, johon olin aikoinani kaivanut Akin opastuksessa haudan. Muistan kyseisen kaivuun vieläkin. Akin kanssa siitä tänään keskusteltiinkin ja mies kaivoi muistikirjastaan päivämäärän, milloin kaivoin ensimmäisen hautani: 24. lokakuuta 2008. Siis kohta kymmenen vuotta sitten!
Olin silloin todella epävarma sekä itsestäni että ammatillisesti. Oli ollut vähän huonoja kokemuksia ja nujertamista ensimmäisistä työpaikoista eikä muutenkaan sen ikäisenä nyt katso ihan kamalan realistisesti itseään tai taitojaan.
Aki teki minusta kuitenkin sen, johon nykyinen minäni on rakennettu. Hiljaisella, sitkeällä ja hyväntahtoisella välittämisellä, opastuksella ja huolehtimisella se sai minuun juurrutettua sellaisen pohjan itsensä arvostamiselle, itsevarmuudelle ja itseensä uskomiselle, että kaikki tämä, mitä olen rakentanut itsestäni kymmenessä vuodessa, on rakennettu sen lujan perustuksen päälle. Joskus pitäisi sanoa Akille se...
Nauratti, kun sanoin Akille, että ihme ettei hän ollut suuttunut minun kaivuuyrityksiini (kun kerran piti tulla kahtena päivänä kaivamaan, kun ensimmäinen päivä loppui kesken, kun minulla kesti homma niin kauan...) niin Aki vilkaisi minua kulmiensa alta ja virnisti niin, että silmiin ilmestyivät veijarimaiset rypyt ja tokaisi: "Ei ollut varaa suuttua.."
Mutta edelleen se siinä meidän välillä on, semmoinen yhteisymmärrys ja monen talvipäivän yhteiset ponnistelut ja onnistumiset ja riemut siitä, että oppi kääntämään kauhaa oikein...
Uskon, että ihmiset tulevat elämään silloin kun niitä eniten tarvitsee. Jotkut vain käväisevät, jotkut jäävät ainiaaksi, mutta jokaisella on oma merkityksensä ja asemansa elämässä. Onneksi minun elämässäni on riittänyt hyviä tyyppejä ♥
 |
| Juoksulenkillä piti pysähtyä ottamaan kuvia rentukoista. Seisahduin ehkä minuutiksi, mutta kahdessa sadasosasekunnissa oli kimpussa miljoona itikkaa, jotka himoitsivat minun vertani... |
Iltasella naurettiin Miehenmurrikan kanssa jo ihan vaan väsymyksestä. Miehenmurrikka on siitä ihana tapaus, että löytää asioista aina sen humoristisen puolen ja saa minut nauramaan, vaikka minkälaisella paatoksella olisin ensin asiasta puhunut. Se on sen saanut aikaan aina! Siihen kai minä Murrikassa ihastuinkin alunperin, kohta 14 vuotta sitten. Siihen, että se sai naurua survottua sinnekin, missä sille ei muka löytynyt tilaa ja se sai sellaisenkin ihmisen nauramaan, jonka naurulihakset ovat surkastuneet käyttämättöminä.
Ja semmoinen mies on sitten oma ♥
Jes!
Nukahdan tänään onnellisena ♥
465. juoksupäivä (170 vko)
- 2874.9 km
- 4.2km metsätie (20min)
- nopea pääntyhjennyslenkki kaatosateessa
- jalat jaksoivat hyvin, mutta matkakaan ei ollut kummoinen
- tuki hyvä lantiossa ja keskivartalossa
- käsien käyttö parempi
- askellus hyvä, mutta oikeaa jalkaa vähän treenattava, edelleen vähän turistina
- +10, ilma kylmä, kaatosateinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti