Helteet jatkuvat: voikukkien aikaan

Loppuviikosta minua odottivat pihalla voikukat. Joka vuosi ne tulevat ja suurempina laumoina kuin edellisenä vuonna! Ennen ajattelin, että ne kirotut niiailijat vain taipuvat leikkurin alla ja pomppaavat pystyyn heti kun ohi on ajettu, mutta kai helteet ovat pehmittäneet päätäni jo sen verran, että tänä vuonna tuntui ihan mukavalta nähdä väriä nurmessa ♥
      Toki ajoin ne matalaksi eilen, mutta silti.

Tiedättekö, kun joskus on semmoisia päiviä, että toivoisi pienen ilon muuttavan koko päivän kulun suunnan? Minulle sellainen päivä oli torstai. Työmaalla oli aamusta lähtien vähän hankala olo, kun Leena oli huonolla päällä ja koko ajan tuntui, että tein vääriä asioita väärissä paikoissa.
     Kotimatkalla ajattelin, että jos Anni olisi kirjoittanut... Jos saisin tänään kirjeen, se pelastaisi koko raskaan päivän sille paremmalle puolelle... Kävin kotiin päästyäni postilaatikolla, joka oli ilmaisjakeluita täynnä ja toisessa laidassa oli itsetehty kirjekuori ♥ Annin kirje ♥
     Pienet jutut, ystävät rakkaat, voivat tehdä toisen elämästä/päivästä paremman. Kirje, kortti, halaus, kivat sanat, unohtumaton kahvituokio. Ei tarvitse olla kovinkaan suuri juttu, että se on toiselle tärkeä ja merkityksetön.
       Minun päiväni parani kolmen sivun kirjeellä, johon ystäväni oli kirjoittanut kuulumisiaan, kysellyt minun kesän alustani ja jokainen lause oli iloinen, riemukas ja voimaa antava ♥
       Kiitos Anni! ♥

Tänään Miehenmurrikka lähti viikonlopputöihin kahdeksaksi ja jätti minut nukkumaan ♥ Nukuin kylliksi, mutta en vetänyt mitään uni-övereitä kuitenkaan. Heräsin onnellisena ja levänneenä ja pienten kotipuuhien jälkeen aloitin laiskan päiväni ♥
       Kaipasin tätä jo keskiviikkona ja yritinkin hoitaa pihapuuhat niin, että saan viettää viikonlopun täysin hengitellen ja omaa kehoa palautellen toimettomuuden kautta - uimista ja ihania hellekävelyjä unohtamatta tietysti!
       Huomenna tietysti pitää käydä pienellä perehdyttämiskeikalla töissä, mutta se menee siinä sivussa eikä haittaa tätä "mindfulnessia" jota aion tänä viikonloppuna harjoituttaa!
       Helteitä pitelee jo kolmatta viikkoa, oikeastaan huomenn tulee kolme viikkoa täyteen ja paikalliset lehdet jo kirjoittivat, että tämmöiset poutajaksot ovat erikoisia tähän aikaan vuodesta - erikoisia kyllä ylipäänsä Suomessa, olen sitä mieltä! Varsinkin kesällä!
       En valita. Naapurin viljelijät jo vähän valittavat ja kaipaavat vettä kasvustoilleen, mutta minä en valita. Meidän kasvustot saavat vettä heti, kun ryhdytään sitä järvestä kantamaan, joten minun puolestani nämä kelit saisivat kestää koko kesän.
      Käyn selvästi aurinkoenergialla, sillä olen ollut kolme viikkoa hurjan onnellinen ja iloinen ♥ Kaikesta lähinnä. Innoissani. Pitkästä aikaan. Vasta nyt kun olen taas tämmöinen, oma itseni, innostuva ja intoileva, huomaan, miten paljon viime vuodet ovat painaneet minua alaspäin ja joksikin sellaiseksi, jota en tunnistanut!
      Olen NIIN kiitollinen tästä keväästä ja alkukesästä. Miehenmurrikasta (kuten aina!), töistä, ensi syksyn uusista tuulista ja näistä älyttömän ihanista keleistä, auringosta, lämmöstä ja ällöttävästä aurinkorasva-fiiliksestä iholla ♥ Ihan mahtavaa!

Pihalla kukkii tällä hetkellä syreeni. Tavallinen, ihana pihasyreeni ja kun keinussa istuu, sen tuoksu leijailee ympärille kuin lämmin peitto. Naapureiden omenapuut kukkivat todella komeasti valkoisilla kukilla, mutta meidän puut vetävät näköjään henkeä tämän vuoden. Ei ollut kuin muutama kukka minun kääpiöomenapuussa (tosin en tiedä selviääkö se muutenkaan...) ja villiomenapuu ei ole vielä sekään syttynyt kukkimisesta.
      Kukkapenkit kaipaavat kipeästi kitkijää ja paneudun niihin ensi viikolla, mutta jo nyt siellä kukkii pikkusydän ja iiris ♥ Pientä tukea taidan laittaa jo nyt niin eivät kaatuile omia aikojaan... Kyllä kesä on mahtavaa! Ja miten kauan tätäkin oloa taas odoteltiin kun talvi oli synkimmillään!

Eilen illalla tehtiin "yökävely" pihamaalta postille ja takaisin Miehenmurrikan kanssa. Tässä tämä "yö" tarkoitti jotain puolta kymmentä, mutta kun molemmat pilkkivät jo silloin... Naapurin kylvöksillä heilui jokin musta hahmo ja kun haettiin kiikarit ja kamerat, huomattiin, että sehän oli kettu. Repolainen oli saanut saaliikseen joko hanhen tai joutsenen ja sitä se siellä söi hyvin tyytyväisenä hämärässä kesäillassa. Laiha otus oli, joten ruoka tuli kai tarpeeseen, mutta eniten minua ihmetytti se miten se oli saanut hanhen yllätettyä kun pelto oli täysin suojaton ja avara. Ei puskaa ei pensaikkoa väijymisuojana... Luonto on ihmeellinen paikka!

Tuntuu melkein synniltä istua sisällä, mutta toisaalta halusin vähän laittaa muistiin näitä kummallisen helteisen alkukesän fiiliksiä, joita voi sitten lukea kun syyssateet saapuvat ja maailma muuttuu märäksi, mustaksi ja pimeäksi.
      Viime kesä meni ohi huomaamatta, tämä kesä on jo nyt tuntunut pidemmältä ♥
      Lämmintä viikonloppua, kesäilijät! ♥