En ole oikein koskaan ymmärtänyt miksi sillä sanalla on niin negatiivinen kalskahdus. Olen näinä päivinä törmännyt lehdissä ja artikkeleissa yksinäisyydestä kertoviin juttuihin, viimeisimpänä lueskelin uutta Kodin Kuvalehteä, missä oli juttu siitä, ettei yksin enää osata olla.
Minä olen ollut koko elämäni sellainen, joka vaatii yksinoloa aina välillä. En ole mikään sosiaalisuuden kirkkain tähti enkä muutenkaan viihdy suurissa ihmismassoissa enkä juhlissa tai jossain kokoontumisissa. Mieluiten olen ihan vain omineni tai sen tärkeimmän ihmisen kanssa ihan vain kahden ♥
Joku voisi sanoa, että olen erakoitumassa tai syrjäytymässä tai jotain muuta yhtä ääliömäistä. Ei, en ole. Olen vain yksin tai maksimissaan kahden. Minun akkuni latautuvat siitä, että en puhu moneen päivään kenellekään (iltaisia puheluita Miehenmurrikan kanssa ei lasketa, kun en näe häntä, vain kuulen) tai kun saan harhailla kotisilla ihan niissä kuteissa kun haluan ja tehdä juuri sitä mitä haluan - tai olla tekemättä.
Yksinäisyys on minulle voimavara. Vähän samanlainen voimavara kuin luonto, juoksulenkit ja kirjoittaminen. Uusiudun, kun saan hetken olla vain omien ajatusteni kanssa.
 |
| Yksinäinen kuovi. |
Tietysti yksinäisyys on välillä hyvinkin painostavaa ja pimeää, sitä ei voi kieltää. Ennen kuin sain parisuhteen mukana Miehenmurun, olin yksinäinen pitkään. Ehkä totuin siihen olotilaan jollain tavalla tai siitä tuli osa minua syvemmin kuin ehkä käsitinkään. Nyt kun olen parisuhteessa ja minulla on Maailman Paras Mies puoliskona ♥ huomaan, että yksinäisyyteen on tullut vähän erilainen sävyero. Pehmeämpi. Ehkä arvostan yksin oloani nyt enemmän kun se ei enää ole ihan jokapäiväinen seuralainen ja ehkä siitä on tullut sitä kautta myös tärkeämpi osa minua.
Miehenmuru ymmärtää minua tämän asian suhteen äärettömän hyvin, vaikka olenkin ehkä erakkomaisempi kuin normaalissa parisuhteessa pitäisi. Tai mikä nyt on normaalia. Esimerkiksi silloinkin kun vietetään Miehenmurun kanssa yhteistä viikkoa, pääsen viettämään yksinäistä aikaani lenkkipolulle, ajattelemaan omiani ja puhisemaan omat ajatukseni pihalle juuri niin kuin tahdon. Puhdistamaan pääni kaikesta sillisalaatista, että se olisi taas freesi ottamaan vastaan uutta.
Jos olisin eläin, olisin varmasti kilpikonna joka viettää elämänsä yksin lukuunottamatta paritteluaikaa ja munimisen suorittamista rannoilla kerääntyneiden lajikumppaneiden kanssa.
Tai erakkorapu.
 |
| Yksin oleva kurki. |
Näinä päivinä olen ollut yksin.
Olen lukenut ja lojunut ja kävellyt ja juossut. Ja vain ollut. Mieli on vaatinut sitä ja keho on vaatinut sitä. Olen nyt yrittänyt harjoitella antamaan vähän enemmän tilaa kropan huudoille ja yrittänyt ymmärtää milloin on kyse levon tarpeesta ihan oikeasti ja milloin vain muuten laiskottaa. Näitä vihjeitä kuulee paremmin silloin kun on yksin ja saa kuunnella vaan itseään.
Parasta yksinäisyyttä on ollut silloin, kun olin koiran kanssa. Koiran kanssa sai puhua "itsekseen" ilman, että olisi pitänyt keskustella ja koiran kanssa sai olla yksin, mutta olla halutessaan kuitenkin elävää olentoa lähellä. Kaipaan meidän hetkiä toisinaan ihan älyttömästi ♥ Kaipaan esimerkiksi niitä hetkiä, kun koiran uni tai joku ilme hymyilytti. Nykyään hymyilen vähemmän yksin, vaikka syitä olisikin. Pitäisi melkein harjoitella, että aina kun tulisi hyvä mieli hymyilisi eikä vain olisi onnellinen. Aivot tajuaisivat fyysisen liikkeen paremmin...
 |
| Yksinäinen varis. |
Juoksin tänään melkein 8 km, yksin, pitkin hiekkaisia metsätaipaleita ja kyläteitä. Kun tulin kotiin, olin väsynyt, mutta mieli oli puhdas ja rauhallinen ja tyyni. Sitä yksinäisyys minulle on. Ei mikään pelottava tila, johon pakosti jossain vaiheessa joutuu, vaan tervehdyttävä paikka, jonka läsnäoloa kaipaa kun sitä tarvitsee ja josta nauttii kun sen halaukseen taas pääsee.
Yksinään olemisessa on kuitenkin nykyään se pehmeä roosan värinen kulmaus. Se lämmin kohta, mikä muistuttaa minua siitä, että yksin olemisen voi lopettaa milloin vain ja sujahtaa toisen kainaloon vierihoitoa saamaan.
Yksinäisyys on hyvä hoitamaan mielen hulinaa, mutta yhtä hyvä pomppivan mielen rauhoittaja on rakkaan sydämen syke ja käsivarret ympärillä.
Kuten kaikessa hyvässä, myös yksinäisyydessä kohtuus on parasta ♥
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
455. juoksupäiväkirja (166 vkoa täynnä)
- 2810.2 km
- 7.9 km suursuohiekkatiet (44 min)
- lähdin juoksemaan taas vähän semmoisella löysällä otteella, mutta onneksi juoksuinto löytyi hetken päästä
- pakaroita yritin löytää nyt ja vähän piiloon ne edelleen jäävät
- lyhyt askel toimii jo paremmin ja selvästi jalat väsyvät vähemmän, mutta lihasheikkoutta on kyllä vielä
- hengitys ok ja ryhtikin suhteellisen hyvä
- vähän jalat kipeytyvät jostain tuolta pohkeen seutuvilta ja varsinkin oikea jalka läpsähtää vähän turhan vahvasti maahan jokaisella askeleella
- kylmä ja vähän kolea ilma, sateentuhnuinen keli, ihan raikas hengittää, mutta näpeille tuli kylmä
- +7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti