Ystäväni sanoi, että hän nauttii yksinolosta viikonlopun verran esimerkiksi täysin siemauksin, sillä hän tietää, että mies saapuu mökkireissultaan viikonlopun jälkeen takasin ja sitten taas yhdessä oleminen on mukavaa ja ihanaa.
Minä puolestani sanoi, että nautin yksin olemisesta ja tarvitsen sitä, mutta kun tietää ettei se lopu kahden päivän päästä tai viikon päästä, siihen tulee vähän sellainen surullinen sävy. Yksin oleminen ja yksin oleminen ovat kaksi täysin eri asiaa.
Nyt kun olen saanut olla tämän viikkoa yksin, tehnyt niitä asioita kun on huvittanut ja syönyt milloin itselle sopii parhaiten juuri niitä ruokia kun tekee mieli, ymmärrän ystäväni katsanto kantaa yksin olemiseen.
Yksin oleminen on mukavaa, kun tietää, että pian saa taas olla yhdessä. Yksinolosta nauttiikin enemmän kun tietää, ettei sitä riitä kymmenen vuotta tästä eteenpäinkin. Että on joku, jonka kainaloon pääsee välillä lataamaan sitä syli-ikävää ja läheisyyttä.
Sen toisen ikävää ei tajua ennen kuin kaverit menevät naimisiin tai kihloihin tai saavat vauvoja. Yksin olemisessa ei ole mitään väärää ennen kuin istut parittomana kaverisi häissä ja huomaat, että sulhanen yrittää naittaa sinua jollekin täysin tuntemattomalle tyypille pöydän toisella puolella!
Parittomana oleminen on muille ongelma paljon aikaisemmin kuin "uhrille" itselleen.
Minulla on sinkkuja ystäviä, mutta en ikinä ajattele, että he tarvitsevat rinnalleen miehen, että olisivat jotenkin täydellisiä ihmisinä tai naisina. Toivon sitä tietysti, hyvää ja kunnollista puolisoa ystävilleni, mutta en aio todellakaan olla jonon etunenässä heitä naittamassa ensimmäiselle kaksilahkeiselle!
Itsestäni tiedän, ettei se parinmuodostus ole aina itsestä kiinni ja ne oikeasti hyvät tyypit eivät kävele vastaan kuin jossain elokuvassa. Joskus se ottaa aikansa. Minun pariutuminen kesti 10 vuotta enkä ollut yhtään varma koko sinä aikana, että edes päädytään yhteen loppujen lopuksi. Siinä oli siis 10 vuotta täyttä epätietoisuutta, yksipuolista rakkautta ja suunnatonta toivoa siitä, että joskus voisin olla sen miehen kainalossa, jota joskus katselin vain kaukaa...
En tiedä mistä tämä yksinäisyys-aihe nyt nousi pintaan - kai siitä, että olen ollut tämän viikon yksin - mutta tulipa vaan ajateltua, miten eri tavalla suhtaudun nyt yksin olemiseen kuin joskus aikaisemmin. Kaipaan omaa aikaa, mutta sittenkin, kun olen omalla ajalla, kaipaan sitä toista höpisemään siihen viereen ♥
Tänäkin vuonna olen ollut NIIN onnellinen siitä, että olen voinut jakaa yksinäiset hetkeni jonkun kanssa ja se oma ihminen on ymmärtänyt antaa minulle myös sitä omaa tilaa, jota olen kaivannut. Parisuhde ei ole tehnyt minusta täydellistä ihmistä tai naista, mutta se on tehnyt minusta paremman. Onnellisemman. Iloisemman. Enemmän oman itseni kuin koskaan aikaisemmin olen ollut ♥
Minulla on ihminen, jonka kanssa voin jakaa kaiken - myös sen yksinäisen hetken.
Minulla on ihminen, joka saa minut tuntemaan rakastetuksi, tärkeäksi ja onnelliseksi, vaikka olisin yksinkin ♥
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
29.12.2017
416. juoksupäivä (153 vko)
- 2574.8
- 6.8 km metsätie (55min)
- ajasta jo näkee, ettei ollut mikään peruslenkki. Lenkkipohja oli surkea, jäinen ja loskainen vuorotellen tai yhtäaikaa, jalka petti koko ajan ja kipeytti vasemman pohkeen
- jäällä ei voinut juosta, piti kävellä välillä, tuli hiki ja kylmä vuorotellen ja ajattelin, ettei ollut mitään järkeä lähteä lenkille kun ei siitä kuitenkaan mitään tullut! Joskus sitkeys on pelkkää hölmöyttä!
- ryhti, askellus ja hengitys - ei voi oikein sanoa mitään ,un kunnon juoksua ei ollut yhtään!
- tulipa oltua ulkona
- plussa-asteilla parin asteen verran, vesisadetta, loskaa, harmaata ja jäistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti