Viikonlopunkuvatus

Tämä on taas niitä viikonloppuja, jotka sujahtivat ohi ennen kuin minä ehdin mukaan.
       Ohhoo.
        Eilinen työpäivä oli yhdeksän tuntinen. Rankka, mutta selvisin. Iltasella veti jaloista suonta, kun oli hipsutellut koko päivän ns. kunnon kengissä eli hienommissa juhlapopoissa, joissa oli vähän korkea. Kun koko kesän muuten on lompsinut saappaissa, niin jalat ovat tottuneet vähän toisenlaiseen asentoon ja toisenlaiseen kenkämalliin. Tänään pohkeet sitten mököttivät koko päivän.
        Löhösin aamulla peiton alla ja nautiskelin siitä, että sai vaan olla möllötellä peiton alla ilman kiirettä ylös, ulos ja töihin. Töitä olisi kyllä ollut, mutta niitä en tehnyt. Tai ainakaan virallisia pihatöitä.
       Ruohonleikkurin kanssa piti vähän temuta kun hain eilen teräkotelon hitsauksesta naapurin nuorelta isännältä. Maksoin hommasta sen verran, että kehtaa vielä pyytää toistekin jotain hommaa tekemään. Tänään sitten yritin ripustaa teräkoteloa takaisin, mutta kun kotelo painaa yhden norsun verran ja on kaksi norsua leveä niin homma ei ihan niin yksinkertainen ollutkaan ja silti toinen reuna roikkui melkein 10 cm alempana kuin toinen, vaikka muuta en tehnyt kuin napannut sen alas ... merkillistä! Isä tuli auttamaan ja kai se minun nahisteluun kyllästyi kun ei enää päiväkahvin jälkeen minua sinne huolinut vaan sanoi tekevänsä homman itse.
        Jassoo. Kyllä se minulle sopi.

Minä haravoin vähän pihaa, kun sen oli vallannut lehdet. Ihan parissa päivässä.
         Koiran haudan haravoin, nypin kukat ja kastelin vielä kukkaset jospa kestäisivät vähän aikaa vielä. Eilen illalla oli taas rankempi päivä ikävän suhteen. Olo oli NIIN yksinäinen ja NIIN surullinen. Itketti eikä sekään auttanut... Olisin niin mielelläni halannut ja rutistanut koiraa ja painanut kasvot sen pehmeää turkkia vasten. Olen alkanut unohtamaan jo miltä sen koiranturkki tuoksui... se tekee minut entistä surullisemmaksi.

Iltasella kävin lenkillä, vaikka jalat vähän jumissa olivatkin eilisen jäljiltä. Pohkeissa ainakin tuntui eiliset krampit vielä tänäänkin ja siltä kyllä juoksukin tuntui. Kankealta. Ei mitenkään erityisen vaikealta, mutta kankealta, jalat eivät olleet rennot tai pehmeät vaan ihan kuin olisi ollut käsijarrupäällä koko matkan.
          Ainiin. En sitten päässyt siihen juoksukisaan kun se pidettiin eilen ja minulla oli koko päivä töitä. Harmitti. Olisi ollut mukava nähdä mihin kohtaan taulukkoa oma juoksu sijoittui. Noita Pekingin MM-kisoja olen sen verran katsellut, että olen vertaillut niiden aikoja omiini esimerkiksi 1500m ja 3000m... yli puolet nopeammin ne juoksevat - mokomat!

Iltasella kävin uimassa. Vesi oli jo sen verran viileää, että piti jo vähän hengitellä tiheämmin ja rannassa norkoili joku nuoripari ja ajattelin, että mihinhän aikuisviihdesivuille minun uintireissuni päätyi kun molemmat räpläsivät puhelimiaan... Nykypäivänä ei voi olla varma enää mistään, kun puhelimista löytyy kamera ja video vakiovarusteena... oih. Jotenkin kaipaan sitä aikaa kun oli pelkkä lankapuhelin!
           Iltasella oli taivaalla kummallisia pilviä, ihan kuin Independence Day -leffassa! Komeita! Ja kyllähän niistä vähän vettäkin ripsautti. Ei kuitenkaan muutamaa tippaa enemmän. Makasin saunassa jalat seinällä ja tyhjensin päätä. Huomenna pitäisi olla taas skarppina työmaalla... Anni lopettaa huomenna työt ja yritän koko ajan tapella asiaa vastaan!
          En halua!
          En tahdo!
          En päästä!

 JUOKSUPÄIVÄKIRJA
112. juoksupäivä (38 vko)
- 7.2 km kylälenkki (44min)
- juoksu kangerteli heti alusta lähtien. Jalat olivat koko päivän tokkuraiset eilisen suonenvedon jälkeen eikä jalat pelanneet niin hyvin muutenkaan
- hengitys ja ryhti pysyivät hyvin
- ilma oli kaunis, aurinkoinen, suht viileä mutta ei kylmä ja jotenkin raikas.
- rankka juoksu ja jalat ovat nyt entistä väsyneemmät
- ajassa kuitenkaan en hirveästi myöhästynyt niistä ns. normaaleista juoksuista