Pupuja ei voi olla koskaan liikaa... ja vähän sydämen huolesta, mutta myös siellä lämmittävästä rakkaudesta ♥

Talooni on tullut uus-vanhoja asukkeja.
       Pehmoisia.
       Vastustamattomia.
       Pupuja ♥
       Keräilin (tai keräilen ehkä edelleen...) pupu-pehmoja joskus muinoin ja kun kävin tiistaina kaupungissa äidin ja isän luona, äiti työnsi minulle pahvilaatikkolisen pehmoja mukaani. Kuulemma pitää ruveta viemään omia tavaroita pikkuhiljaa omiin nurkkiin...
       Pahvilaatikko oli täynnä pehmoisia pupuja ♥ Jokainen toi mieleen jonkun muiston.
       Suurimman osan jätin pahvilaatikkoon ja laitoin säilöön, mutta muutaman kaverin nostin kirjahyllyyn ja yöpöydälle vähän kuin vahtimaan minua. Tuli heti jotenkin parempi olo, turvallisempi ja pehmoisempi.

Eilinen ei ollut taas mitenkään miellyttävä päivä. Kävin katsomassa äitiä ja isää kaupungissa, kun isä oli jymäyttänyt selkänsä niin ajattelin, että käyn vähän hieromassa lihaksia auki niin ei tarvitse könkätä jumittavan selän kanssa... En päässyt kuin sisälle, kun äiti purskahti itkuun ja sanoi, että isä oli taas sairaalassa saamassa hoitoa.
      Isällä on ollut aika kova talvi, kovempi kuin olisi ansaittu, jos saan sanoa...
      Tuntuu, että heti kun me ympärillä olevat ihmiset alamme toivoa ja nähdä paremmasta edes jotain merkkejä, ampuu joku verikoe meidän toiveet alas ja seulaksi kuin haulikkoluoti! Niin tälläkin kertaa.
       Hain isän hoitokeikan jälkeen kotiin ja vaikka ruumiillisesti se näytti ihan isältäni, oli semmoinen isäisä jossain muualla. Väsynyt katse, jotenkin semmoinen turhautunut ja kaikkeen tökkimiseen ja piikityksiin väsähtänyt mies istui isän ruumissa. Käsivarsissa oli tiputuksen jälkeiset sidokset ja vaikka heitin huulta, että isän käsivarret näyttivät kuin MM-hiihtäjien käsivarsilta, niin oikeasti tuntui pahalta nähdä isä niin kapoisena ja laihana. Selkää hieroessakin huomasin, että ne vähäiset lihakset olivat kadonneet olkapäistä ja jaloista johonkin... Isä oli laihtunut monta kiloa talven aikana...
      En ole mitenkään kovin vahva luonne, mutta hassusti huomaan, että heti kun huomaan, että äidin toiveikas olo katoaa johonkin itkun sekaan, minulle nousee pintaan semmoinen haarniskamainen kuori. Kun sitten pääsen yksinäisyyteen, iskee itku sitten minuunkin...
      Mitä sekin on olevinaan? Miksi pitää näytellä vahvempaa kuin on? Senkö takia, että äiti saisi kerrankin näyttää omat tunteensa ilman, että hänen pitää pysyä vahvana isän takia? Vai pysynkö vahvana vain sen takia, että jos alkaisin itkeä minäkin ei asiasta sen parempaa kuitenkin tulisi...
       Isä laittoi viestiä tänä aamuna, että hieronta taisi vähän jelpata selän jumitukseen. Menen loppuviikosta uusimaan käsittelyn. Ainakin tuntuu, että voi tehdä edes jotain, vaikka muuhun lääketieteeseen ei voikaan vaikuttaa!

Eilen puhuttiin äidin kanssa kirjanpidosta. Äitini on ekonomi, entinen kirjanpitäjä ja on pelannut verojen ja tilien kanssa koko elämänsä enemmän tai vähemmän - isä on samaa maata, vaikkakin vähän eri vinkkelistä! Hän sanoi, että minulle ei tule yritykseni kanssa semmoista ongelmaa verojen tai maksujen kanssa, mitä eivät osaisi tehdä tai missä eivät osaisi auttaa!
        Tuntui aika lohduttavalta, sillä mitä enemmän olen verotuksesta tai kirjanpidosta lukenut, sitä pelottavampaa se on! Mutta se, että joku on valmis opettamaan ja iskostamaan minunkin kovaan kallooni joitain oppeja kirjanpidosta, auttaa henkisestikin jo paljon!
          Nyt ei sitten pitäisi muuta kuin olla rohkea ja ottaa se ensimmäinen askel...

Lueskelin äsken vanhoja postauksiani ihan vaan mielenkiinnosta, että onko tässä tyypissä tapahtunut mitään kasvamista näinä viitenä tai kuutena vuotena, kun olen blogia kirjoittanut.
      Ainakin rakkauden merkitys on muuttunut.
      Joskus muinoin luulin rakkaudeksi sellaista, mikä ei ollut edes totta. Ei oikein millään mittakaavalla mitattuna olemassa. Jälkikäteen asioita on helpompi nähdä kuin siinä hetkessä kun kulloinkin elää. Nyt kun olen elänyt kohta neljä vuotta ihmisen kanssa, joka on ollut koko aikuisikäni ainut rakkaus, tajuan, että kaikki muut yritykset siinä matkalla eivät olleet rakkauksia vaan rakkaudettomuuden laastareita. Tärkeitä siinä hetkessä, mutta eivät todellisia rakkauksia.
      Olen rakastanut 14 vuotta yhtä ja ainoaa miestä.
      Silloinkin, kun hän seurusteli, katselin kauempaa ja yritin aloittaa tahollani jotakin omaa, mutta epäonnistuin, sillä sydän oli jo viety. Muilla poluilla kulkiessa ei ollut sydän samalla tavalla mukana..
      Nyt olen saanut elää sen miehen kanssa neljä vuotta yhteistä elämää ja voin todella sanoa, että tätä tunnetta ja tätä ihmistä kannatti odottaa 30 vuotta ♥
       Sydän on ollut ehjä ja kokonainen, onni on saanut erilaisen merkityksen ja rakkaus on ihan jotain muuta kuin ihastusta. Se on tunne siitä, että on toisen kanssa kotona, rakastettu, turvassa, oma itsensä ja että kaikki on mahdollista!
       Minä odotin omaani kymmenen vuotta ja vaikka niihin kymmeneen vuoteen mahtui surua, tuskaa, kompastelua aikuiseksi kasvamisen ja yksinäisyyden kera, kävisin kaiken läpi uudelleen, jos tietäisin että saisin loppujen lopuksi rinnalleni sen ihmisen, jonka perään sydämeni on haikaillut koko elämäni. Suorastaan vetänyt minua hänen luokseen. Oman sydämeni puolikkaan ♥
       Uskokaa ja luottakaa siihen, että se ihminen, jonka kanssa kuulutte olla, tulee vastaan - ja sen kyllä tietää sitten! Takuulla! ♥

Olen kaivannut tänään kevättä kovasti.
    Jotenkin tuntuu, että kaikki perheen sisällä olevat sairastelut, vastoinkäymiset ja ne harmaan mustat hetket loppuisivat, jos vain talven selkä saataisiin taittumaan ja kevät voittaisi tämän ikuisen lumen ja jään... Ehkei se ihan niin menisi, mutta siltä tuntuu.
     Siltä tuntui eilen, kun puhuttiin äidin kanssa ja siltä tuntui tänään, kun nojasin Miehenmurrikan kylkeen ja ajattelin, että olisipa jo lämmin kevätilta ja saataisiin istua pihakeinussa kuuntelemassa töyhtöhyypän huutelua.
      Sielu kaipaa jo turvapaikkaa kaikelta tältä.
      Huomiseksi ja perjantaiksi on luvattu lumisadetta. Sillälailla taas ihan kivasti...
      Tietääkö joku jotan vanhoja loitsuja, millä kevään saisi nopeammin alkamaan?
      Simsalabin ja abrakadabra on kokeiltu.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
559. juoksupäivä (205 vko)
- 3393.3 km
- 6km kylälenkki kieppauksella (35 min)
- peruslenkki ja hyvä sellainen
- vauhti ei tuntunut mitenkään kovalta, mutta ajallisesti se meni kuitenkin ihan kivasti
- jalat jaksoivat eikä oikeastaan tullut semmoista väsymyksen tunnetta, muuten vain alkoi kylmä keli kangistamaan eikä ollut loppumatkassa sellaista elastisuutta jaloissa kuin alussa
- hengitys on hyvää ja rauhallista
- olen saanut kädet liikkeelle 
- pakaratkin toimivat jotenkin
- ja lantion pito on parantunut
- keskivartalossa on vielä sanomista, mutta kehitän sitä koko ajan
- juoksuasentoa olen saanut paremmaksi mutta juoksen edelleen todella pystyssä, vaikka optimaalinen asento onkin ehkä vähän kumara...
- -5, vähän kylmä tuuli, muuten kiva keli, TODELLA liukkaat tiet, onneksi oli nastat alla