Käsillä tekemisen ihmeitä: Puulaatikko

Lupasin laitella kuvia puulaatikostani (tai sytykelaatikosta pikemminkin), joka kannettiin sisälle jo pari viikkoa sitten. En vain ole saanut aikaiseksi ottaa kuvia uudesta komeudesta. Kunniaa en laatikon tekemisestä voi ottaa ja siksi kai se onkin niin hieno, mutta onneksi on käsistään kätevä isä.

ENNEN: Puiset sytykkeet olivat isossa, valkoisessa Karjaportin-muovilaatikossa ja paperiset ja pahviset sytykkeet sitten toisessa. Punainen roskis valtasi suurimaan osan nurkasta ja koko teknisentilan nurkkaus oli sotkuinen ja jotenkin sekava. Siivoaminen oli vähän hankalaa, kun piti nostella ja siirrellä tavaroita edes takaisin.

JÄLKEEN: Nyt molemmat sytykelaatikot ovat laatikon sisällä piilossa silmiltä ja siivoaminen helppoa, kun ei tarvitse kuin nostaa vähän yhtä laatikkoa niin imurilla saa hurautettua alusen puhtaaksi. Olen tykännyt kovasti tilan uudesta ilmeestä, ainoastaan naulakko puuttuu seinältä niin sitten minun takaoven kulmaus alkaisi olla täydellinen ♥

Puiset ja paperiset sytykkeet irtonaisissa, pois nostettavissa muovilaatikoissa, jotka on siten helposti täytettävissä.

Kevät katkolla

Tänään oli semmoinen tihutuspäivä. Koko ajan tuli taivaalta jotakin juuri sen verran, että kastui jos ulkona oli, mutta sen verran vähän ettei voinut aivan sateeksi kutsua.
           Yö oli ollut jälleen vähän levoton ja unet kummallisia ja levollinen uniaika vähäistä. Sitten väsyttikin valtavasti, kun olin saanut tuvan lämmitettyä ja hellan pesässä kohisi tuli ja ritisi puut. Pitäisi varmaan nauhottaa tulen ritinää 'unimusiikiksi' sillä se on kyllä aikamoinen unilääke - ainakin minulle. Jotenkin kai luo turvallisen ja kotoisan olon.
            Kävin iltapäivästä metsätiellä kävelyllä ja törmäsin naapurin emäntään. Tai emäntä oli haravoimassa pihaa ja näki minut kävelemässä ja tuli juttelemaan. Niiden koira tuli sitten mukana. Olin vähän pelännyt sitä tilannetta, että näen niiden koiran ja omaa reaktiota siihen. Se kuitenkin tuntui aika hyvältä silittää sitä ja huomasin kaipaavani hurjasti oman koiran silittämistä. Hassua sinänsä, sillä minulla on ikävä koko koiraa, mutta tänään huomasin, että koiran silittäminen on aika iso osa sitä läheisyyttä ja välittämistä, joka loppujen lopuksi sitoo koiran ja ihmisen yhteen. Kosketus ylipäänsä. Kyllähän se naapurin koiran oleminen siinä lähelläkin toi kamalan ikävän sen tunteen puuttumisesta, että olisi joku josta pitää huolta ja jonka kanssa olla. Nämä tunteet tulivat oikeastaan vasta sitten kun olin kotona...
           Minulta on muutama ihminen kysynyt, olenko ajatellut uuden koiran hankintaa. En ole. Meillä oli niin erityinen suhde juuri sen vuoksi että hauva oli oma persoonansa ja omanlaisensa touhottaja ja sellaista koiraa en enää koskaan saa. Ja sitä paitsi, en halua ottaa koiraa vain sen takia, että ikävä helpottaisi, kun ei se kuitenkaan helpota. Koiraan on sitä paitsi sitouduttava niin tiukasti kymmenenkin vuoden ajan, että tähän elämäntilanteeseen olisi väärin koiraakin kohtaa ottaa uusi karvaturriainen.
            Ehkä sitten kun olen viisissäkymmenissä, asun vanhanapiikana mökissäni ja ajan päivisin naapurin kissoja pois pihamaalta. Ehkä sitten hankin koiran.

Iltasella piipahdin kaupassa ettei huomenna tarvitse lähteä. Ehdin kotiin, kun rupesi satamaan räntää ja se jäikin maahan. Vielä iltalenkilläkin oli maa ihan valkeana... Ei se taida kevättä tehdäkään. Minun pitäisi saada ne loput pensaat ruiskuteltua, mutta miten tuonne sateen sekaan menee, kun heti aineet huuhtoutuu sateen mukana pois..
           Ihana ilta-aurinko pilkisteli räntäsadepilvien läpi kun tulin saunasta. Napsin kuvia pyyhe ympärillä ettei auringonlasku ehtisi kadota sillä aikaa kun laitan päälle..

Helsinki eilen, pyykit tänään!

Kävin eilen Helsingissä.
        Reissu oli puhtaasti sisarus-reissu, sillä olin luvannut isolle siskolle tulla katsomaan niiden arkea ja siskonpoikaa jo lokakuussa ja pikkusisko on asunut kämpässään jo puolitoista vuotta enkä ollut sielläkään käynyt, joten tässä kohtaa voisi sanoa - jo oli aikakin!
        Minun tuurillani olin varannut junasta ikkunapaikan, mutta kuinkas ollakaan, se oli selkä menosuuntaan. Minä olen sitä sorttia, jolle tulee paha olo autossa lukemisesta ja junassa siitä, jos maisemat kulkevat ohi väärään suuntaan.. Eli kun aamupäivällä saavuin Helsinkiin niin olo oli kuin pahan vatsataudin aikaan..
         Minulla oli ostoksia mielessä (kesäiset juoksuvaatteet) ja jouluinen lahjakortti tuhlattavana lankakauppaan. Hoidin ne pois alta ensin ja kun isosiskolta tuli viesti, että poika on saatu nukkumaan ja niille meno luvallista, kävelin keskustasta siskon luo. Matkaa tuli muutama kilsa, kun kiepsahdin sen lankakaupan kautta.

Vähän aikaa ehdittiin jutustella siskon kanssa kahdestaan ennen kuin makuuhuoneen ovi narahti ja pienet sormet näkyivät oven reunassa. Vähän aikaa pojalla kesti, että sai unihiekat silmistä ja totuttautui minuun, mutta sitten leikittiinkin koko aika milloin mitäkin. Huomasin, että pieni mies piti semmoisista leikistä eniten, missä oli erilaisia ääniä. Ja niitähän minusta lähtee!
         Lapset ja eläimet ovat kyllä ne ryhmät joiden kanssa minä pelaan yhteen.
         Iltasella kävin katsomassa sitten sen pikkusiskon pöksän - tai siis pikkusiskon ja hänen miehensä kodin. Tarjosi lasillisen mehua "kiertoajelun" jälkeen ja ihan mukavan oloinen koti - helsinkiläiskodiksi. Muutenkin koko päivän ihmettelin, miten helsinkiläiset jaksavat sitä menoa ja meininkiä aina. Autoja, raitiovaunuja, ihmisiä - kaikkia pilvin pimein joka puolella. Ei hetken rauhaa! Jos minut pakotettaisiin asumaan Helsinkiin, en varmasti selviäisi hengissä muutamaa päivää kauemmin. Olin oikein helpottunut kun istuin kahdeksan maissa illalla junassa ja odotin kotimatkaa alkavaksi - niin ja tietysti selkä menosuuntaan!!

Tuliaisena tuli ostettua ne juoksuvaatteet, joista laittelen kuvia, kunhan saan ne otettua, ja sitten kasa lankaa, joista olisi tarkoitus tehdä pitkävartiset ja ohuet saapassukat, kunhan neulomisinspiraatio tulee. Kenties ensi syksynä... Langat on kuitenkin jo ostettu valmiiksi ja lahjakorttikin käytetty.

*****

Tänään olikin sitten oikein kotipäivä.
         Pesin monta koneellista pyykkiä, että sain taas vaihteeksi pyykkikorit tyhjiksi, mutta tämä pyykin jälkikäsittely on minulla nykyään vähän heikkoa. Nytkin kuivausrummussa kököttää kuivat, kaappivalmiit pyyhkeet, joita en syystä tai toisesta saanut viikatuksi.

Kävin tänään lenkillä ja aloittamassa 19. juoksuviikkoni. Vähän myöhäiseksi jäi aloitus, mutta hyvä että edes nyt. Juoksu sujui ihan kivasti eikä pahempia olotiloja ollut jaloissa eikä muissakaan osissa. Kylmä ilma on palannut jälleen kevätlämpöisten jälkeen ja piti taas laittaa juoksutakin alle vähän enemmän vaatetta. Juoksun jälkeen pääsin saunaan. En ole pitkiin aikoihin saunonut iltapäivästä, mutta sen verran vilu ja hiki juostessa tuli että sauna teki hyvää.
          Jäin loppuviikoksi oman itseni seuraan, kun vanhempi polvi lähti viikonlopuksi kaupunkiin. Siskot tulevat vuorostaan viikonloppu kylään, tosin ihan asiankin takia, kun isosiskon mies tapaa mahdollisen ostajaehdokkaan moottoripyörälleen. Minä saan nauttia yksinäisyydestäni ainakin kaksi päivää ja sitten pitää käydä sosiaalisella käynnillä mummolassa... ja sunnuntaina varmaan sitten äänestämässä.

Taisin iltasella riidellä sitten sen viimeisenkin ihmisen kanssa, joka minua on joskus ymmärtänyt. Riidellään harvoin, tuskin ollenkaan ja kolmen vuoden tuntemisella se on jo aika hyvin. Hän tuntee minut paremmin kuin varmaan kukaan muu, ja tykkään hänestä hullun paljon. Riideltiin tai ainakin luulen että riideltiin siitä, miten erilailla me meidän suhteemme nähdään. Minä tykkään hänestä niin eritavalla kuin hän minusta ja vaikka olen sen tiennyt aina, niin hänelle se on ollut aina vaikea ymmärtää, miksi näen meidän välit jotenkin niin mustavalkoisena...
             Iltasella itkin sitten taas koiraakin niin kovasti, että silmät ovat sekä punaiset että turvonneet.
             Ei tästä taida tulla yhtään mitään.
             Minä en tunne mitään, ikävän ja tuskan lisäksi, en jaksa tehdä mitään, mikään aikaisemmin ihana ei innosta minua yhtään enkä ole enää se sama tyyppi kuin muutama viikko sitten. Olenko enää ikinä?


P.S. Putkimies kävi eilen ja sai lämminvesivaraajan kuntoon. Hurraa! Se oli koko runko halki eikä vain pelkkä mutteri...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
55. juoksupäivä (19. viikko alkaa)
- 5km pieni kylälenkki (30min)
- juoksu kulki, vaikka eilisiltana kun juoksin junalta autolle kylmässä illassa taisi äkkiseltään kipaistu matka tehdä vasemman pohkeen kipeäksi. Ei se kuitenkaan tämänpäivän juoksua haitannut, mutta nyt iltasella tuntuu kuitenkin
- hengitys pelasi, ei pistoksia
- asento ja ryhti pysyivät melko hyvin, on jäänyt taas lihastreeni vähemmälle. Huomaan..
- kylmähkö ilma, +4, pilvipoutainen, vähän ehkä tihkuvettä

Pakkopuutarhanhoitoa

Kokeilin tänään sitä, auttaako puutarhanhoito suruun.
         Ulkohommat, varsinkin näin keväisin, ovat olleet minulle niin tärkeitä aina ja olen saanut niistä joka vuosi kamalasti uutta energiaa ja puhtia, että alan todella huolestumaan siitä, ettei minua vedä nyt ne hommat yhtään puoleensa. Tänään ajattelin mennä väkisin pihalle ja pensaisiin, sillä muuten minä hajoan kohta atomeiksi oikeasti, jos en pääse johonkin riuhtomaan ja tekemään käsillä jotakin. Tiedän kuitenkin, että se on minulle hyvin tärkeä väylä purkaa tunteita - niin hyviä kuin huonojakin.
           Keli oli vähän oikukas.
           Tuuli vielä puuskittain ja taivaalla ajelehti sen värisiä pilviä, että niistä olisi voinut tulla alas ihan mitä vain. Ja tulikin! Vettä, räntää, rakeita ja lunta. En edes tiedä onko vielä joku veden olomuoto, jota tänään ei olisi satanut...
            Menin siistimään viinimarjapensaita. Osa olikin vielä siistit viime vuoden urakoinnin jälkeen, joten suurimmaksi osaksi otin vain kehikon ulkopuolelle työntyneitä uusia vesoja pois, mutta vanhat, mustat viinimarjapuskat piti taas raivata "auki". En tiedä mikä lajike se oikein on, mutta oksat ovat niin känkkyrät ja menevät heti kohti maata, vaikka miten yrittäisi leikata niin, että jättäisi pystyssä kasvaneita oksia vain paikoilleen. Tänään annoin pientä ilmastointia niille, kun en oikein uskaltanut mitään kunnon leikkausta tehdä, kun viime vuonna leikkasin niin rajusti. Muutaman pensaan tukea pitää vielä vähän paikata, mutta muuten pensaat ovat nyt suht hyvät.

Omenapuut olivat seuraava kohde ja olihan takapihalla vielä muutama viinimarjapensaskin.
         Omenapuilta nappasin talviverkot pois, mutta runkosuojaverkon jätin, jos vaikka pupuset yllättäen löytävätkin meidän pihalle puita syömään. Sitten yritin harjata vähän omenapuiden rungosta sammaleita pois, kun niihin jää kosteus muhimaan paremmin kuin sileään runkoon ja näin ollen runkokin on alttiimpi sieni- ja hometaudeille jos kosteutta on jo valmiiksi jäkälissä ja sammalissa. Juuriharjalla yritin harjailla, mutta eipä lähtenyt. Taidan olla vähän myöhässä, sillä jäkälä oli jo niin kiinni rungossa, että olisi kai mennyt kuori nilelle ennen kuin jäkälä olisi irronnut. Blaah. Jätin homman sikseen. Olkoot! Mätääntykää!
          Korjailin myös tukia kahteen omenapuuhun ja uusin tervanaruviritykseni. Ensimmäiseen puuhun kun laittelin tervanarusötöksiä ajattelin, että onpas naru muuttunut koppuraksi, kun hyvä jos taipui lenkille. Seuraavan puun kanssa sitten luulin olevani kovinkin fiksu, kun kostutin narua vähän, mutta siitähän se sotku vasta tulikin! En siis suosittele tervanarun kostuttamista, uskokaa huviksenne! Jonkinmoiset tukinarut minä puille kuitenkin sain, mutta pitää kesällä katsoa jos vaikka pitää uusia vielä tai vähän korjailla sidoksia... on vähän sidontataidot ruosteessa.

Olen monena päivänä jo lueskellut netistä erilaisia luonnonmukaisia ruiskutusaine-seoksia marjapensaille ja omenapuille ja tänään sitten ajattelin kokeilla yhtä vaihtoehtoa, jonka ainekset löytyi kotoa (tai ainakin luulin niin). Ei olla oikein koskaan ruiskuteltu millään kumpaakaan, viinimarjapensaita tai omenapuita, joten jos ruiskute ei tehoa tai ei tee mitään erikoisempaa, emme menetä sen enempää kuin viimeisinäkään vuosina. Jos taas tehoa jonkinmoista löytyy, niin kaikki on plussaa.
        Tällä kertaa päädyin mäntysuopaliuokseen:

2dl mäntysuopaa (nestemäistä)

10 l vettä (jotain +20 asteista)

joissakin ohjeissa oli vielä spriitä ja suolaakin,

 mutta minä vetelin pensaat pelkällä mäntysuopa+vesi liuoksella

Niin tai olisin vedellyt, jos mäntysuopaa olisi ollut enemmän kuin desi... Viiden litran määrä riitti omenapuille ja kahdeksalle pensaalle. 15 pensasta jäi ruiskuttamatta ja kyllä ärsytti, kun ilta olisi ollut ihan hyvä ruiskutukselle. Nyt on taas monelle päivälle luvattu sadetta, joten ruiskutus ei varmaankaan onnistu ja kohta se on sitten liian myöhäistä! Tyypillistä minun tuuria - tämäkin.

Ja ettei päivä olisi vaan ollut liian tylsä niin iltasella löytyi yllätys meidän vanhan puolen lämminvesivaraajan liitoksista, jotka tiputtelivat vesiä lattialle. Taitaa vanhat putket aavistella, että pääsevät hengestään ensi kesänä, kun alkaa mutterit löystyä. Vähän yriteltiin kiristää mutteria, tyhjennettiin varaaja (joka sekin meni kyllä vähän kummalliseksi...) ja sitten isä sanoi, ettei ryhdy leikkimään putkimiestä vaan soitti sitten aidolle putkimiehelle. Ehkä parempi niin. Huomenissa mies tulee hommaa katsomaan...

Sitten päivän lopputulokseen eli siihen auttoiko pihatyöt suruun?
         En tiedä. Näissä hommissa koira on ollut aina joka vuosi metrin päässä minun jalastani ja ottanut töihin osaa milloin makaamalla hanskojen päällä tai pyörinyt ympärillä muuten. Minulla oli ikävä koiraa tein minä sitten pensaiden leikkuuta tai omenapuiden siistimistä. Kaipasin sitä koirannaamaan tuijottamaan kysyvästi tai kummissaan, jos tein jotain täysin typerää ja kaipasin sitä kaveria, jolle puhua. Nyt tein kaiken yksin eikä tehnyt mieli itsekseen puhua tai kommentoida omia tekemisiään.
         En tiedä sitäkään onko tämä pihatöihin pakottautuminenkaan ihan oikea tapa saada se pihatyökärpäsen purema takaisin, mutta toisaalta nämä tietyt hommat on vain tehtävä ennen kuin alkaa se loputon ruohonajo. Esimerkiksi kukkapenkit kaipaisivat jo sitä, että jaksaisin möyhentää ne siihen kuntoon, ettei tarvitsisi kuin odottaa kasvunihmettä, mutta KUN EI TEE MIELI YHTÄÄN MENNÄ SINNE KUKKAPENKIN REUNAAN KUOPSUTTELEMAAN!! Sehän tässä minua pelottaa ja häiritsee, kun tiedän miten kovasti minä siitä ennen pidin, oikein odotin kevättä juuri näiden töiden takia ja nyt en kiinnostu enää mistään... Siksi tekee mieli vähän pakottaa itsensä pihatöihin, etten oikeasti jää näihin tunteisiin ja tähän suruun vellomaan kuin laineille unohtunut lastu.
          En todella ymmärtänyt, miten suuren suuri osa koira minua olikaan. Ei pelkästään minun arkeani vaan minua itseäni. Koira teki minusta sen pehmoisen ja lämpimän ihmisen, jolla oli iloa ja naurua elämässä. Nyt siitä ihmisestä on jäljellä vain ulkoinen olemus, kuori. Sisällä on pelkkää tyhjää.
         Pelottavaa.

Harmaita ajatuksia

Olen ollut tänään ärtyinen, kärttyinen, lyhytpinnainen, riidanhaluinen ja vihainen.
         Minulla suru on näköjään vain äärilaitojen ystävä; joko en puhu mitään ja eristäydyn omien ajatusteni ja tunteideni kanssa johonkin nurkkaan tai sitten rähjään ja riitelen pienimmästäkin. Nukuin viime yönä 11 tuntia eikä tuntunut sekään olevan tarpeeksi. Näin koirasta unta, mutta edelleen näen unia, missä koira on huonossa kunnossa ja kipeä. Silti niissäkin unissa olen onnellisempi kuin nyt, sillä minulla sentään on se koira siinä kainalossa vielä. Ei sellaisesta maailmasta haluaisi palata tähän todellisuuteen...
           Aamupäivästä ilma oli vielä poutainen, mutta aurinko katosi eilisen jälkeen johonkin. Kävin aamupalan jälkeen rantalenkillä ja jäät olivat melkein poissa, mitä nyt rannoilla vielä vähän aaltojen tuomaa röystettä. Pääsisi pian uimaan... Iltapäivästä kävinkin juoksulenkin heittämässä "omalla" uimarannalla eikä sielläkään jäätä ollut kuin juuri sen verran, että vähän valkeaa oli rantaviivassa. HRR! Milloinhan sitä oikeasti uskaltaisi talviturkin heittää...

Juoksulenkki tuntui taas vaihteeksi raskaalta ja oli kuin jaloissa olisi ollut kahden kilon nilkkapainot. Ja juoksuvaatteet alkavat olla vähän liian tukevaa tekoa näihin yli +10 asteen keleihin. Hirveä hiki! Ensi viikolla olisi tarkoitus vähän katsella sellaisia kesäisempiä nuttuja juoksuunkin...
           Loppupäivän sitten satoi tämän tästä, kun se iltapäivällä alkoi tihuttelemaan. Kohta kyllä nurmi saa minusta niskalenkin, jos tätä menoa jatkuu, että lämpöä ja vettä tulee vuorotellen. Nyt jo paikkapaikoin vihertää jo lupaavasti... Minulla ei ole edes akkua vielä kiinni leikkurissa, saati tehty keväthuoltoa. Ei minulla ole kyllä autossakaan kesärenkaita, että kohta saan sakot siitäkin!
             Hohhooijaa.

Iltasella ajattelin, että jos olisin tiennyt millaiseksi minun elämäni muuttuu heti kun täytän kolmekymmentä, olisin jättänyt tämän ikäpyykin välistä... Oikeasti. Täytin kolmekymmentä lokakuun alussa ja sen jälkeen minusta on tuntunut, että ottaisin sen rauhallisen, tylsän ja ennalta-arvattavan elämän takaisin milloin vain, mikä minulla oli 29 vuotta.
          Talvi oli ihan kamala. Kevät vielä kamalampi. En edes uskalla ajatella kesää tai syksyä.
          Jotenkin kadotin kaikki sellaiset ystävätkin, joita vielä hetki sitten luulin ystäviksi. Toisaalta, sain sellaisia ihmisiä ystäviksi, joiden en uskonut minua vielä niin hyvin tuntevan tai minusta niin paljon pitävän...
          Tarvitsisin aikalisän.

Äsken iltalenkillä ajattelin, että mitähän koira ajatteli minusta silloin, kun sen eläinlääkäriin vein. Se selvästikin vaistosi siinä kun odoteltiin meidän vuoroa ja pidin koiraa sylissä, että mihin minä sen toin. Vihasikohan se minua? Ajatteliko, että petin sen luottamuksen täysin? Se ikään kuin antoi periksi siinä eläinlääkärin pöydällä, ei yrittänyt enää edes kömpiä takajaloilleen, vaikka salaa toivoinkin, että se olisi pinnistellyt ylös kun eläinlääkäri sitä tutki. Koira ei koskaan jättänyt minua mihinkään eikä pettänyt luottamustani, vaikka olisin ansainnutkin välillä kaiken vihan ja halveksunnan koiran puolelta. Ja minä vein sen eläinlääkäriin, paikkaan jota meidän koira vihasi eniten maailmassa, kuolemaan...
         Näitä ajatuksia nousee koko ajan pintaan.
         Tiedän niiden hyödyttömyyden ja jossittelun olevan turhaa, mutta olen niin pirstaleina, että järjellä on enää hyvin vähän tilaa minun ajatustyöni keskellä... Äiti ja isä palaavat tämän tästä koiraan ja koiran kuolemaan enkä minä jaksaisi koko ajan puhua siitä. Haluaisin surra yksin, hiljaa ja puhumatta. Kai siinä on yksi syy tämän päiväiseen raivo-tilaan, mikä minulla oli. Stressaan tätä edessä oleva yhteisasumista taas niin paljon...
          Olisi pitänyt aikoinaan hankkia oma kämppä heti kun kotoa muutti pois. Nyt olen niin kamalan rakastanut asumiseen täällä, tähän paikkaan, tähän taloon, että lähteminen olisi yksi surutyö lisää. Olen yrittänyt itselleni selittää, että täällä asumisen hinta on se, että joudun jakamaan tilukset vanhemman polven kanssa, mutta se alkaa pian olemaan huono syy. Kaipaan vuosi vuodelta enemmän ja enemmän omaa elämää, omaa taloa, omaa kotia, johon vieraita tulisi vain kutsumalla. Kun olisi edes vähän varmempi työpaikka niin voisi edes kokeilla asumista jossain muualla, mutta ei näillä palkoilla kukaan vuokralle ota, kun palkka on pieni ja tulee milloin tulee... ja mihin minä menisin? En minä selviäisi viikkoakaan kerrostalossa tai rivarissa. Eikä pieniä mummonmökkejä vuokrata taajamista.
          Olen umpikujassa katsoo sitten mitä polkua hyvänsä.
          Ehkä tämä kuulumattomuuden tunne on osa suruakin, kun tuntuu muutenkin, ettei ole mikään eikä kukaan enää.         



JUOKSUPÄIVÄKIRJA
54. juoksupäivä (18. viikko täynnä)
- 5.6km uimarannalla (37 min)
- juoksu tuntui raskaalta, vaikka suurempaa vikaa ei jaloissa ollutkaan
- oli hiki ja kuuma ja hengitys ontui vasta viimeisissä mutkissa, ei kovasti mutta kuitenkin
- ryhti repsahti heti kun väsähdin
- vaatteet olivat ihan liikaa, vaikka jo vähän olin vähentänytkin
- rullailin ennen, unohdin jälkeen päin rullailun...
- keli oli pilvipoutainen +14 kuivat tiet pölysivät

+15

Se suunnitelma, että olisin eilen tehnyt jotain pihalla, meni vähän mönkään kun sain aamupäivästä hälytyksen töihin. Se oli sellainen pikakutsu, kun niillä oli vähän hommat vaiheessa työmaalla eikä kukaan ehtiny omista hommista irtaantumaan, joten kiepsahdin sitten tienaamassa parin tunnin palkan eilenkin. Tätähän voisi sanoa jo työputkeksi...
             Tänä aamuna kello herätti umpiunesta kello 5.oo. Älkää laittako herätyskellon soittoääneksi mitään lempikappaletta soimaan, sillä muutaman torkun jälkeen sitä kappaletta vihaa... Minun pitäisi etsiä sellainen neutraali soittoääni, joka soida rimputtelisi aamuisin ilman, että tulee mitään antipatioita jotain tiettyä kappaletta kohtaa.
              Olipas vaikea herätä!
              Oli kuitenkin suht valoisaa, vaikka virallisesti aurinko taitaa nousta vasta kuuden maissa, mutta silti olisi tehnyt mieli kääntää kylkeä ja unohtaa ylösnousemus tykkänään... Nastarenkaat vain rapisivat autioilla kyläteillä kun kuuden maissa lähdin työmaata kohti. Auringonnousu oli kuitenkin näkemisen arvoinen, kun se keltaisena pallona ilmestyi taivaanrantaan.

Minulla oli vähän ennakkoluuloja tästä työpäivästä, kun olin ensimmäistä kertaa uuden työkaverin kanssa hommissa, mutta aamuisen kankeuden jälkeen huomasin, että jollain kierolla tavalla tultiin ihan hyvin juttuun. Kai siinä jotain samanlaista toisistamme löydettiinkin, vaikka ikäeroa oli melkein 30 vuotta.
           Työpäivä oli raskas ja tuntui jossakin vaiheessa että minuutit matelivat, vaikka koko ajan oli säpinää. Onneksi työpäivä oli vähän lyhyempi kuin mitä olin aluksi luullut ja olin jo kolmen maissa kotona. Lopen väsyksissä.
            Jos joku käskisi sanomaan konkreettisia hetkiä, joihin koiran kuolema on jättänyt suurimmat aukot, niin yksi on kyllä ehdottomasti kotiin tulo. Tänäänkin tuntui, että sydän kutistui ja rutistui rusinan kokoiseksi ja tuhannen kilon painoiseksi möykyksi, kun en päässytkään purkamaan työpäivän väsymystä lämpöiseen koirahaliin... Toinen hetki on ilta, nukkumaan meno. En meinaa selvitä illasta millään... varsinkin kun on yrittänyt pitää itsensä koossa jo koko päivän niin iltasella kroppa antaa sen verran liitoksista periksi, että iltasella olen ihan pieninä palasina.

Lämpötila hipoi +15 astetta ja vaikka ihan ei t-paidalla pärjännytkään niin oli mukavan lämmin ja aurinkoinen päivä. Tänään taas harrastin "haravaterapiaa" eli yritin itseäni jälleen terapoida takaisin siihen keväthuumaan, joka muina keväinä on saanut minut rymyämään pensaissa ja pihamaalla. Kaksi kasaa sain aikaiseksi ja sitten ei vain enää maistunut...
           Tiedän kyllä mistä tämä selän kääntö keväälle johtuu.
           Silloin tammikuun puolessa välissä kun koiralla oli vatsa sekaisin ja tuntui, että yhtä hyvää päivää vastasi kaksi huonoa, niin ajattelin, että kunhan selvitään huhtikuun puolelle. On lämmintä, koira voi köllötellä kaiken päivää pihalla, on kuivaa ja mukavaa eikä sitä ainaista loskaa, liukasta ja pimeää. Toivoin niin valtavasti että kevät tulisi äkkiä, että koira pääsisi kävelemään helposti pihamaalla, ilman jäätiköitä tai märkiä vesilammikoita. Saisi makoilla ulkona samalla kun tekisin pihahommia ja nauttia auringosta ja tulevasta lämmöstä.
              Tänään oli juuri sellainen päivä.
               Tänään oli juuri sellainen päivä, mitä odoteltiin koiran kanssa koko saakelin pitkä talvi. Tapeltiin vatsan kanssa, tapeltiin pimeän, loskan ja liukkaiden kelien kanssa ihan vaan sen takia, että päästäisiin tähän pisteeseen kun rupeaisi helpottamaan. Tulisi aurinko, lämpö, kuiva piha ja kaikki se muu, mitä kevääseen kuuluu. Tänään oli sellainen päivä eikä minulla enää ollut koiraa, jonka kanssa olisi voinut pihalla kölliä ja sanoa, että hyvä kun jaksettiin tänne asti.
                 Se tuntuu NIIN epäreilulta. Enemmänkin.
                 Tapeltiin itsemme väsyksiin, koira ja minä, että päästäisiin tänne asti ja nyt... Ja tänään seisoin pihalla yksin eikä tehnyt mieli tehdä pihatöitä eikä nauttia auringosta, lämmöstä tai keväästä. Oli vähän sellainen olo, että mitä se kevät nyt enää tulee, kun on jo liian myöhäistä. Olisi tullut silloin kun olisi saanut koiran tuoda auringonläikkään nukkumaan ja hätistellä kärpäsiä kauemmas...

Lämmitin illalla pitkästä aikaa ulkosaunan. Vetäsin vesiletkunkin talvisäilöstä ja laskin saavit täyteen helposti ja vaivattomasti letkun kanssa. Tänään olisi ollut virallisen "lukujärjestyksen" mukaan juoksupäiväkin, mutta nukuin juoksuaikani ohi... Olin niin väsyksissä, että kun vähäksi aikaa ajattelin oikaista kintut suoriksi, niin hupsis vaan siinä meni puolitoista tuntinen suht nopeasti. Ei siinä sitten ehtinyt kuin saunassa käydä ja iltapalan ottaa. Juoksen huomenna, kun saan vähän ensi yönä taas enemmän unta...
             Saunassa oli mukava käydä ja kuunnella kun töyhtöhyypät huusivat pihamaalla. Nyt väsyttää vaan kaksinverroin enemmän kun sauna pehmensi loputkin väsyneet lihakset. Onneksi huomenna ei tarvitse nousta kesken unien vaan aion nukkua niin kauan kuin unta riittää. Menee sitten vaikka aamupäivään asti! Eikö se jotain myrskytuulta luvannut huomiseksikin...
             Iltalenkillä taivaalla tuikkivat tähdet ja ilta oli taas viileämpi.
             Minulla on niin ikävä meidän koiraa. Sitä, kun näki, että se tunsi olonsa turvalliseksi minun kanssa nukkuessaan sikeästi sängyllä tai sohvalla. Tai kun se joskus ihan kuin huomaamattaan laski kuonon polven tai käden päälle ja nojasi siihen ruskeat silmät tuijotellen. Ylipäänsä minulla on ikävä sitä läheisyyttä mitä meillä oli. Halauksia ja rapsutuksia ja semmoista nyhjäämistä, josta koira tosin ei tainnut tykätä yhtä paljon kuin minä... Se oli vähän liian järkevä sielu sellaiseen. Ikävöin silityksiä, pehmeitä korvantauksia ja kiharaista turkkia, joka meni samalla tavalla luonnonkiharaan varsinkin kastuessaan kuin omatkin hiukseni.
             Kaipaan koiraa koko ajan. Ikävöin suunnattomasti ja joka hetki toivon, että saisin sen vielä sohvalle makoilemaan tai sängyn reunalle tuijottamaan tai haukkumaan turhanpäiväisiä ulos.
             Suru ei mahdu mihinkään.

Ostetaan Prinsessa Ruususen värttinä tai Lumikin nukuttava omena.

Pitäisi aina miettiä mitä toivoo, sillä joskus se toive voi toteutua moninkertaisena.
           Siinä opetus teille nuoremmille ja vanhemmille, jotka luulevat, ettei elämässä saa mitään toivomalla. Tämä asia on vähän sama asia kuin se, että sanotaan ettei Jumala vastaa rukouksiin ja pyyntöihin. Kyllä Hän vastaa, mutta vastaus ei aina ole sellainen, mitä ihminen odottaa.
           Sain itseni tänä aamuna ylös sängystä puhtaasti tahdonvoimalla. Kello soitti ja herätti täydestä unesta ja olo oli kuin olisin vain torkahtanut. Väsytti vietävästi! Raahustin työmaalle ja tällä kertaa kiittelin onneani siitä, että menin ajoissa, sillä pomolla oli se kokous jo 11 joten jos olisin viiraillut menoa siihen niin ei olisi ehditty käymään mitään läpi. Nyt käytiin vähän tulevaa kesää ja sitä, mitä ovat suunnitelleet.
           Senhän jo tiesinkin, että saan tänä kesänä vähän enemmän vastuuta harteilleni, mutta saman työporukan, mutta kun kuuntelin sitä pomon miettimää suunnitelmaa kesäksi niin pieni pelko hiipi puseroon, että onkohan minulla noin leveät hartiat sittenkään että kaiken sen jaksan kantaan. Pienellä porukalla paljon töitä. Puhuin aikaisemmin siitä, että kaipaan haasteita työhöni ja haluaisin oikeasti vähän tapella sen eteen mitä teen... Noh, sitä saa mitä tilaa! Nyt saan kesäksi haasteita molempiin käsiin ja syyskuun lopussa sitten katsotaan minkä kokoinen riepu minusta on jäljellä...
            Pelottaa. Vähän. Täytyy myöntää, vaikka en yleensä ole töiden suhteen itseäni epäillyt pitkiin aikoihin. Nyt vaan ei ole ihan niin kovassa tikissä varmuus jaksamisesta kuin ennen... Alan kai tulla vanhaksi.

Työpäivä noin muuten meni huonosti. Tai no ei nyt ehkä huonosti, mutta miulle jäi vähän huono tunne päivästä. Viime kerrasta on aikaa melkein 3 viikkoa ja olin taas niin ruosteessa, että kaikki asiat piti tehdä kuin vähä-älyinen, moneen kertaa ja varmistellen. En tuntenut oloani sellaiseksi supersankariksi kuin mitä normaalisti työpäivän alussa tunnen. Homma oli hakusessa pahemman kerran.
           Sitten vielä osui semmoinen tilanne, että väki oli venäjänkielistä eikä yhteistä kieltä ollut. Ei edes englantia. Siinä sitten ohjeistin ja opastin suomella ja käsimerkein. Välillä olisi tehnyt mieli viskoa hanskat tiskiin, mutta menihän se sitten loppujen lopuksi. Sitä ei vaan tule ajatelluksi miten hankalaa on, kun ihmiset eivät toisiaan ymmärrä ja ainut yhteinen kieli on hirveä käsillä huitominen!
           Lauantaina olisi sitten vähän pidempi päivä, ns. virallinen työpäivä, joten toivotaan, että tämänpäiväinen oli pelkkä harjoitus.

Töiden jälkeen piipahdin kevätmarkkinoilla, jotka pidettiin torilla. Ihmisiä oli kuin meren mutaa, mutta mitään järkevää ostettavaa ei siellä tänäkään vuonna oikein ollut. Karkkia ja kaikenlaisia ruokakojuja, niin ja tietysti markkinarinkeleitä, joita minäkin ostin kaksi.
           Hyvä päivä tänään oli. Aurinkoinen, vaikka edelleen vähän tuulinen. Vähän epätyypillinen markkinakeliksi, kun yleensä sataa räntää tai ainakin vettä, on kylmää ja koleaa.
           Kun tulin kotiin huomasin, miten tärkeää minulle on ollut se, että koira on vastassa tai odottelemassa sohvan nurkassa minua töistä. Olen mennyt töiden jälkeen aina halimaan hauvaa, kun töissä on mennyt huonommin ja tänään kun olisi tarvinnut sitä halia ja sitä pientä hetkeä koiran kanssa, joka auttaisi unohtamaan kaiken huonon työpäivästä (tai päivästä yleensä) niin se puuttui, sitä ei ollut eikä mikään parantanut oloa... Pala nousi kurkkuun heti kun kotiin pääsi ja huomasi, että kotiintulosta jäi puuttumaan kaikki se, mikä siitä ennen teki kotiin paluun.
            Puhuttiin tänään pomon kanssa koirien kuolemisista, kun häneltäkin on kuollut koira ja marsu ja kani, joten hän todella tietää mitä eläimen menetys on eikä vaan leiki ymmärtävänsä. Hassua sekin, että pomo on minulle nykyään pomo, kun vuosi sitten se oli pelkkä työkaveri ja kollega... En kyllä osaa ajatella häntä vielä niin, että pitäisin sitä pomona... No kuitenkin. Teki hyvää puhua (ja itkeäkin) semmoisen ihmisen kanssa, joka todella tajusi mitä minun sielussa tapahtuu ja mitä tunteita siellä myllää.
            Kun sitten taas iltasella kun soitin pikkusiskolle niin huomasin, ettei edes sisko, jonka koira oikeasti oli, tajunnut sitä tyhjyyttä ja onttoa oloa, mikä minulla on. Sisko on tietysti asunut kohta 9 vuotta poissa kotoa ja nähnyt koiraa vain silloin kun on täällä käynyt, mutta silti ajattelin, että hän olisi ymmärtänyt paremmin kun tiesi kuitenkin tarkkaan millainen meidän suhde koiran kanssa oli... Niin sitä on erehtyväinen ihminen.

Iltasella kävin juoksemassa, kun olo oli taas niin tukkoinen.
          Juoksu sinänsä sujui hyvin, mutta alkaa todella nämä samat tiet pikkuhiljaa kyllästyttämään, kun melkein kivien paikat muistaa tiestä... Pääsin saunan lämpöön ja istuin siellä taas kuin rusina.
          Iltasella sitten taas itketti enemmän. Näköjään sen määrä on vakio, vaikka päivällä menisi paremmin niin itkumäärä pysyy tasaisesti samana, kun iltasella itkettää sitten enemmän... Ja päätä särkee. Joka ilta. En tiedä voiko särkylääkkeitäkään syödä joka ilta, mutta kun pään hieronta tai akupisteiden painaminen tai lämpötyyny tai päävispilä ei auta..
          Olen niitä tapauksia, jotka saavat pääsäryn itkemisestä. Luin jostain, että joillekin ihmiselle itkeminen vain laukaiseen joidenkin hermojen ärsytyksen niin, että itkun jälkeen särkee päätä... Ihan kuin turvonneet silmät eivät olisi kylliksi!
           Huomiseksi olisi luvattu melkein +15 astetta lämmintä. Jos ei tuulisi, voisi tehdä jotain pihalla...


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
53. juoksupäivä (18.viikko)
- 5km pieni kylälenkki (30min)
- juoksu sujui hyvin, ei suurempia kipuja tai koskemisia tai kramppeja
- hengitys pelasi, ei pistoksia
- asentokin pysyi suht hyvänä, paitsi lopussa vähän väsähdin
- rullailin ennen ja pitänee vielä tässä illalla rullailla uudelleen
- mukava keli, pilvipoutaa mutta lämmintä, alkaa taas juoksunutut olemaan liikaa...
             

Myrskytuulta

Tänä aamuna olisin voinut nukkua vuoden. Yöllä näin taas todella omituisia unia, joita kai voisi kutsua painajaisiksi, mutta eivät ihan täytä painajaisten kriteerejä.. Aamun pilasi ikkunakauppias tai oikeammin ikkunafirman edustaja, joka tuli tekemään tilausta meidän ulkokuistin ikkunoista. Semmoinenkin remontti odottelee kesäkuussa vuoroaan ja minä olen kovasti harkinnut sitä erämaakämppää jostain huitsinnevadasta! Niin kauan kuin isä on ollut eläkkeellä, eli noin viisi vuotta, tässä torpassa on ollut jok'ikinen kesä jonkinmoinen remontti... Ei koskaan sellaista kesää, että olisi voinut rauhassa nauttia kesästä niin ulkona kuin sisälläkin. ARG!
           Tänään ulkona oli oikein myrskytuuli. Ei ehkä virallisten mittausten mukaan, mutta minusta se ylitti myrskytuulen rajan kun pihalla pyöri kuivettuneita syyshortensian kukkatöyhtöjä. Ihan kuin jossain preerialla.. Sain pestyä koneellisen pyykkiä. Siinä minun saavutukseni tälle päivälle. Muun ajan olin jälleen kuin eksyksissä..
             Iltapäivällä kävin rantalenkillä katsomassa irrottiko tämmöinen tuuli jo jäitä rannasta. Olihan siellä jonkinmoiset jäälautat jo matkalla kohti sulavesiä, mutta melko tiukasti ranta oli vielä jään peitossa, ainakin pohjoispuolella. Kova tuuli ja puhuri kuivattivat nopeasti poskille karanneet itkut, mutta muuten kyllä rinnan päällä oli jälleen sama ikävä ja kaipaus kuin edellisellä kerrallakin kun kävelin yksikseen rantalenkin tuttuja polkuja.

Suru on muutenkin kummallinen asia. Se tulla ryöpsähtää pintaan semmoisistakin asioista, joista ei olisi koskaan voinut kuvitella, että muistot nousevat pintaan. Tuoksut ovat yksi kavalin tie muistoihin ja varsinkin niihin muistoihin, jotka sitten itkettävät. Toinen on tietysti tutut paikat. Sen verran masokisti olen, että minä hyödynnän näitä tuttuja paikkoja omassa surutyössäni koko ajan. Käyn niissä paikoissa lenkillä missä käytiin koiran kanssa ja teen samoja asioita, kun mitä tehtiin kahdestaan. Kiduttavaa, oikeasti, todella kiduttavaa, kun ikävä on niin valtava, mutta samalla kertaa tuntuu niin hyvältä olla samoissa paikoissa ja tehdä samoja asioita. Ihan kuin hauvakin olisi lähempänä silloin...
        Minulla on autossakin takapenkillä vielä se peitto, joka siellä oli suojaamassa vähän auton penkkejä kuraisilta tassuilta. En tiedä milloin saan senkin imuroitua... Samoin minulla on vielä ruokakupitkin omilla paikoillaan ja talutushihna roikkuu naulakossa, mistä otan sen joka ilta mukaan, kun lähden meidän iltalenkille. Joku voisi pitää minua täysin hulluna - ja ehkä pitääkin - mutta minä en ole sitä tyyppiä, joka siivoaisi heti kaikki jäljet ja merkit pois silmistä. Ihan kuin ketään ei olisi ollutkaan olemassa ikinä... Minä tunnen olevani turvassa ja saan edes hitusen lohtua siitä, että koiran kuppi on siinä missä ennenkin tai että pihamaalla pyörii edelleen koiran puhkipurtu pallo. Minä en ole semmoinen, joka haluaisi puhua, puhua ja puhua ja muistella ääneen millainen meidän koira oli tai millaista sen kanssa oli touhuta. Siihen minusta ei ole ja katoan paikalta heti, kun nämä jutut alkavat. Minä suren hiljaa, kirjoittamalla ja käymällä niissä paikoissa missä käytiin kahdestaan.

Toisella puolella rantaa myrskysi järvi ja kuljetteli jäitä pitkin selkää...

... ja toisella puolella oli tyyntä ja rauhallista.

Olen syönyt tänään viisi pääsiäismunaa (!!!) ja vatsa ilmoittelee asiasta tasaisin väliajoin. Luojan kiitos minulla on juoksupäivä joka toinen päivä tai pian muistuttaisin pääsiäismunaa ulkoisestikin. Olen mitä syön... Taidan olla vähän sellainen lohtusyöjä, vaikka en tiedä miten se nyt asiaa auttaa, että vatsa on sekaisin ja naama kukkii, mutta ainakin sinä hetkenä kun sen suklaan syön niin se maistuu hyvältä...
         Eikä minusta ole siihenkään, että ratkeaisin ryyppäämään ja hukuttaisin suruni pulloon. Tänään korkkasin ystäviltä kesällä saadun alkoholittoman (huom!) kuohuviinipullon (semmoisen mini-kokoa ja se olisi mennyt vanhaksi huomenna) ja muutaman suullisen jälkeen jätin juomisen siihen. Ei maistunut yhtään. Ysh! Piti mennä hakemaan karpalomehua, että sai suusta pahan maun pois... eli ei minusta ole juomariksi! Pysyttäydyn siis pääsiäismunissa...

Kirjoittelin iltapäivästä oman pöytäni ääressä kun bongasin ikkunasta pari töyhtöhyyppää jotka yrittivät pitää töyhtönsä kuosissa kovassa tuulessa. Uroksia molemmat eivätkä selvästikään pitäneet toisistaan... En kuitenkaan saanut ikuistettua kukkotappeluita vaan lintuset lähtivät sivistyneestä eri suuntiin kun huomasivat toisensa, mutta huvittavaa oli katsella niiden töyhtöjen taipumista tuulessa.. Poloiset pienet!
          Huomenna pitäisi saada tämä vartalo ylös sängystä normaalia aikaisemmin, kun pitäisi olla työmaalla jo hyvissä ajoin ennen puoltapäivää kuuntelemassa komennuksia ja ohjeita. Mitenhän onnistuu kun tämä aamu oli jo niin vaikea, etten meinannut selvitä millään jaloilleni...
         Iltasella kävin taas iltalenkillä ja tähdet tuikkivat taivaankannella kirkkaina. Punaiset itkusilmät sain tältäkin reissulta... Voi kun saisin koiran uurnan pian kotiin, että helpottaisi edes se tunne, että se on jossain muualla...

Kunpa edes unissa...

Näin aamusta unta koirasta, mutta se oli jotenkin ahdistava uni. Toivon todella, että näen vielä semmoista unta hauvasta, missä kaikki on hyvin ja ollaan yhdessä. Tuleekohan niitä unia ikinä?
          Aamu oli vielä suhteellisen poutainen, mutta iltapäivästä alkoi satamaan. Ropotteli ihan kunnolla. Vanhempani tulivat saman katon alle muka kevättöille, mutta minua ne tulivat vahtimaan, etten ota yliannostusta yskänlääkettä tai ryhdy juopottelemaan isän konjakkivarastoja. Se ei mennyt perille, kun sanoin, että suren yksin enkä tarvitse seuraa. En edes saa surra niin kuin haluan.

Kun sade vesitti minun juoksuaikeet iltapäivästä niin kävin juoksemassa sitten puolen seitsemän maissa illalla. Menin ehkä vähän liian aikaisin ruuan jälkeen, vaikka ruuan söinkin jo puoli viisi, sillä vatsa oli kipeä koko loppuillan. Tai ei kipeä, mutta omituisen tuntuinen. Tietäähän sen, kun ruoka velloo sekaisin mahassa tai suolistossa joka askeleella. Olisi pitänyt odottaa, että se ehtisi vähän sulaa...
         Juoksu muuten sujui ihan hyvin, vaikka tänään juoksinkin vähän pidemmän lenkin. Alkaa vaan nämä tiet olemaan jo liian tuttuja ja kaipaisi vähän vaihtelua lenkkeihin, mutta ei täällä nyt hirveän paljon näitä teitä ole, missä kehtaisi juosta.
          Juoksun jälkeen menin suoraan lämpimään saunaan ja ylälauteille istumaan. Istuin siellä ja katsoin alkuillan pihamaata, kun pilvien takaa pilkisteli vähän ilta-aurinko. Kesällä tämmöisinä iltoina ajan vielä nurmikkoa täyttä häkää... Sekin tuntuu niin kaukaiselta koko nurmen ajo tai kesä ylipäänsä. Ei jaksa oikein edes ajatella koko juttua ...
           Sain töitä torstaiksi tai pikemminkin työkeikan. Puolen päivän maissa pitäisi käydä tuurailemassa muuta väkeä, kun niillä on kokouspäivä. Tekee varmasti ihan hyvää päästä pois näiden seinien sisältä, mutta henkinen jaksaminen on kyllä käyrän alalaidassa. Pomo halusi kuulemma vähän puhua tulevasta kesästä ja siitä, mitä minun pääni menoksi on suunniteltu...

Kävin äsken taas iltalenkillä - yksin.
         Toisaalta se tuntuu hyvältä ja toisaalta se on itsensä kiduttamista. Se on vain minun tapani surra ja tehdä sitä surua helpommaksi kantaa. En ole vielä ainuttakaan lenkkiä selvinnyt itkemättä, joten joka aamu minulla on silmät turvoksissa ja punaiset, mutta omatpa ovat silmäni.
           Minulla on koiraa niin kova ikävä koko ajan.
          Ja minua väsyttää koko ajan ihan kamalasti. En tiedä yrittääkö kroppa korjata sielua unella vai tekeekö sureminen vain minut niin väsyneeksi, että kun aamulla nousee ylös niin voisi aamupalan jälkeen painua takaisin nukkumaan. Ja iltasella minun on laitettava äänikirja cd-soittimeen, että saan unta. Muuten ajattelen ja ajattelen ja itken ja suren koko sen nukahtamisen ajan ja sitten ei unen tulosta voi kun haaveilla kun se menee ohi. En minä äänikirjasta kuule kuin ehkä vartin verran, mutta se riittää siihen että nukahdan.
          Olen eksyksissä ja koko ajan on semmoinen olo, että olen unohtanut koiran johonkin. Että se odottaa jossain yksin, että hakisin sen kotiin...
          Kunpa näkisin niitä hyviä unia edes...


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
52. juoksupäivä (18. viikko alkaa)
- 7.2km kylälenkki (44min)
- juoksu kulki hyvin ja vauhti pysyi tasaisena ja hyvänä koko matkan
- hengitys ja asentokin toimivat
- ehkä vähän liian aikaisin ison ruuan jälkeen, sillä vatsa oli kuin huvipuiston jäljiltä lenkin jälkeen, ihan sekaisin ja myllätty ja pahan tuntuinen
- ilma oli sateen jälkeen raikas ja märkä
- rullailin ennen ja unohdin rullata muuten jälkeen... hups!
- teki hyvää kropalle ja väsytti minut henkisesti

Jään rippeitä

Kävin tänään rantalenkillä ensimmäistä kertaa ilman koiraa. Ei se enää tuntunut samalta. Ennen nautin rantalenkistä juuri sen takia, että siellä saatiin molemmat vähän lepuuttaa ajatuksia ja koira sai touhuta omiaan ilman, että koko ajan olisi hihnan päässä tai miun vahtivien silmien alla. Välillä ihan oikeasti tuntui kuin polulla olisi rapsahdellut tassun alla oksat ja kun ei siellä kuitenkaan ketään ollut, niin olo tuli tämän tästä äärettömän surulliseksi.
           Jäät olivat melko tiukasti vielä järvessä, vaikka rannasta jo vähän vesi pilkistelikin ja selällä näkyi sulaa vettä jo aika pitkälti. Nyt se kai vaatisi sen kovan tuulen, että jäät tulisivat rantaan. Ei kyllä enää näkynyt pilkkimiehiäkään, tosin en minä kamalasti niitä etsinytkään, olisi vain joutunut pelastuspuuhiin.

Puoliaurinkoinen päivä oli houkutellut muutaman muunkin rantaan retkelle. Mieluusti olisin ollut ihan omineni ja omien ajatusteni kanssa, mutta nyt piti sitten vain sietää kanssaihmisiä rantakivikoilla. Onneksi rantaviivaa riitti sen verran ettei tarvinnut kylki kyljessä olla.

Törmäsin tänään naapurin emäntään ja kun (tietystikin) hän kyseli meidän pääsiäisen vietosta, niin kerroin, että minun pääsiäinen olisi voinut olla parempikin. En olisi halunnut kertoa koiran kuolemasta, sillä tämä emäntä ei ole eläinystävä ollenkaan eikä ymmärrä eläinystävyyttä tai sen tärkeyttä ollenkaan. Olen niin täynnä niitä typeriä lauseita, joita ihmiset katsovat velvollisuudekseen sanoa, vaikka eivät tiedä mistään mitään! "Kyllä se siitä", "ajan kanssa helpottaa", "nyt on koiralla ainakin kaikki hyvin" ja niin edelleen. Ja kun tasan tarkkaan tiedän, että sanojalle asialla ei ole mitään merkitystä! Tuli vaan paha mieli - entisestään - tuollaisesta muka-lohduttavasta jorinasta.
         Ajattelin tänään kun seisoin suihkussa seinään nojaten ja annoin kuuman veden valua päästä varpaisiin, että mitä jos vaan katoaisi. Lähtisi johonkin pois. Autiolle saarelle. Eipä se kai mitään auttaisi, kun harteissa olisi sama pää kiinni joka tapauksessa. Sama pää ja samat ajatukset ja ikävä. Olisi kai tähän ikään pitänyt oppia, että itseään ei voi juosta karkuun - eikä omia ajatuksiaan.

Kotona yritin tökkiä itseäni jälleen innostumaan keväästä ja pihatöistä. Ei onnistunut oikein vieläkään. Sujuvasti kävelin kyllä pihamaalla ja näin leikkaamattomia viinimarjapuskia, pusikoituneita tontin reunoja ja kiviaidan vieruksia, sopivia kivikkoja kivikkoistutuksille, mutta sisuksissa ei liikahtanut vielä mitään sellaista kuin mitä vielä muutama viikko sitten. Semmoista malttamatonta odotusta ja innostusta, että saisi iskeä lapion multaan, raivata ja perata ja tehdä kevättä. Olen ontto sisältä ja tyhjästä on kai paha nyhjästä.
        Iltalenkillä jokin ojanpientareen kasvi tuoksui samalta kuin koiran märät tassut toisinaan.
        Ihan kuin en muuten muistaisi.
        Ihan kuin tarvitsisin näitä hajuaistin tuomia muistoja kaiken muun lisäksi.

Surun monet kasvot

Tänään paistoi aurinko. En edes muista milloin viimeksi olisin auringon paisteessa ollut. Ei ulkona kuitenkaan mikään kamalan lämmin ollut, vaikka siltä ikkunasta näyttikin.
        Rakastan nykyään sitä hetkeä aamusta kun herään unesta enkä muutamaan sekuntiin muista, että koira ei nuku jalkopäässä. Sen muutaman sekuntin ajan olen oma itseni, se jonka sisällä on jotain lämpöistä ja pehmeää. Sitten todellisuus astuu kuvaan. Jalkopäässä ei nuku ketään eikä tuvan puulattiaa vasten rapsahtele tassun kynnet. Ja minun sisälleni ilmestyy jälleen se ontto, mutta monta tonnia painava aukko, joka sattuu joka paikkaan.
          Aamupäivästä taloon ilmestyivät pääsiäisvieraat, kun äidin ja isän lisäksi pihaan ajoi isosisko miehineen ja pienen pojan kera. Tuvan lattia täyttyi puupalikoista, traktoreista ja autotaloista. Minun piti vähän pinnistellä, että sain itsestäni edes hiukan esille sosiaalisuutta ja että sain oltua ns. normaali. Koko ajan vaan olisi väsyttänyt ja tehnyt mieli mennä omaan kammariin, vetää ovi perässäni kiinni ja istahtaa johonkin koloseen..
          Kun poika nukkui kävelin keväisessä auringonpaisteessa ja katselin vähän tonttini rajoja ja tekemättömiä kevättöitä. Hassua sekin, niin kuin minä sitä kunnon kevättä ja kesää odotin, niin nyt on vähän semmoinen olo että mitä väliä, vaikka ei kevättä tulisikaan... Siksi yritin pihakierrosta tehdä, että edes vähän saisi sitä pihatyöinnon hiillosta kytemään, sillä tämä olo alkaa olla jo pelottavaa, vaikka tiedänkin olevani sen sorttinen tapaus, että kun minä suren niin suren sitten niin vallan mahdottomasti, että se vie maailmasta värit, naurun ja ilon.

Tuleva nurmimaa...

Kävelin tien laitaan ja katselin vähän sillä silmällä meidän tulevaa uutta "nurmilaikkua" ja yritin kuvitella sen vihreänä mattona tien laidasta pihalle asti. Näihin ajatuksiin ei yleensä mahdu se tosiasia, että sitä nurmea olisi leikattavakin jossakin vaiheessa ja siihen leikkaamiseen menee tämmöisessä alueessa ainakin tunti, kenties vähän ylikin. Ajan jo nyt tontin nurmikkoja kolmisen tuntia, joten pian olemme siinä pisteessä kuin vanhan ruohonleikkurin aikaan, jolloin nurmien leikkuuseen meni 6 tuntia. Ensin ajan töissä 8 tuntia ja kotona sitten neljä, joten unelle taitaa sitten jäädä se pari tuntia...
          Ruuan jälkeen piti pientä poikaa vähän ajeluttaa traktorilla, kun siitä on puhuttu niin paljon. Kovastihan se ratti heilui, mutta sellaista julmettua konemiehen paloa en ollut huomaavinani pojassa - ainakaan vielä. Itse puolestani huomasin, kun pitkästä aikaa istahdin traktorin ratin taakse, että minussa se kipinä syttyy heti, kun ratin taakse pääsee. Jotenkin koneet ovat olleet aina helpompia kuin ihmiset. En ole koskaan oikein osannut olla ihmisten kanssa, mutta koneet olen saanut tottelemaan joko vähän ajan päästä tai vähän pidemmän ajan päästä.

Kun isosisko perheineen lähti ja vanhempani jäivät sitten vielä hetkeksi pakkailemaan omia laukkujaan, tuli jälleen koiran kuolema puheeksi. Isän kanssa puhuttiin siitä jo eilen ja hassua kyllä, vaikka muuten isän kanssa ei oikein osata puhua, niin koiran kuolemasta on mukavampi puhua isän kuin äidin kanssa. Äiti tyrkyttää heti omaa tapaansa surra ja ihmettelee miksi en sure samalla tavalla. Tai sitten äiti luettelee kaikki ne kuolemat, joita hän on läpi käynyt tässä elämässä ja vertaa sitä jotenkin minun menetykseeni.
        Me tehtiin koiran kanssa kaikki yhdessä. Mentiin ja tultiin yhdessä joka päivä, joka ikinen tunti ja minuutti. Se oli minun kanssa koko ajan, kuunteli, istui vieressä, seurasi, vahti ja paimensi etten vain katoaisi ilman sitä mihinkään. Nyt olen täydellisen yksin eikä siihen yksinäisyyteen auta vaikka talo tumpattaisiin täyteen väkeä. Se yksinäisyys asuu sisällä, nakertaa sitä mustaa koloa koko ajan isommaksi joka minulla on sydämen paikalla eikä siihen suruun ja yksinäisyyteen auta mitkään poppakonstit. Se on vaan kannettava mukana niin kauan kuin se siellä on.
         Minulla on ihania ystäviä, joiden viestit ovat lohduttaneet minua suunnattomasti. Niistä näkee sen, miten hyvin eräät ystäväni minut tuntevat ja tietävät miten vaikea paikka koiran kuolema minulle on. Sitten on niitäkin ystäviä, jotka pahoittelevat tapahtunutta, mutta heti perään luettelevat omat vastoinkäymiset rimpsussa ihan kuin kilpailisin siitä, kummalla on pahempi kevät. Ja sitten on niitä, jotka kirjoittavat että "sinun pitää nyt vain piristyä". Onneksi kyseisen tyypin viesti tuli viestinä eikä se sanonut sitä päin näköä, sillä silloin olisi ollut aika lähellä ruumiinvamman tuottaminen!
         Olen itse huono kohtaamaan surua tai sanomaan surun keskellä olevalle läheiselleni mitään järkevää, mutta silloin yleensä pidän suuni kiinni ja vaikka halaan tai olen muuten lähellä. Ei tulisi mieleenikään sanoa, että piristyhän nyt... Tuollainen kommentti vain kuvastaa sitä, että kyseinen henkilö ei todellakaan tunne eikä tiedä ja tuskin edes välittää surevasta läheisestään sen vertaa, että edes hetkiseksi kuvittelisi, miltä toisesta tuntuu. Olenkin ollut aina sitä mieltä, että iloitseminen toisen kanssa on helppoa ja sen osaa melkein jokainen, mutta sitten vasta joukosta seulotaan ne TODELLISET ystävät, kun pitää jakaa suru.
          Eihän koiran kuolemaa voi verrata isän tai äidin tai puolison tai isovanhempien kuolemiin, mutta sinä hetkenä suru on suuri sille, jota se kohtaa. Onneksi minulla on niitä ystäviä, jotka tarjoutuvat vastaamaan puhelimeen milloin vain ja sanovat, että heille voi puhua aina jos puhumista kaipaan ♥

Kävin tänään juoksemassa auringon laskiessa. Se oli taas semmoinen itku-lenkki ja sai vähän purettua pahaa mieltä muutenkin. Ilta alkoi jo olla aika viileäkin, joten oli ihan mukava juosta, kun ei tarvinnut ähistä ihan pää märkänä. Vähän jo kuului lintujen ujelluksia, mutta aika hiljaisen luonnon keskellä sitä vielä sai juosta.
        Juoksu tuntui hyvältä. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka juoksenkin nykyään noita viiden kilsan lenkkejä, niin nekin jo auttavat pään nollaamisessa. Näinä päivinä on kyllä ollut haasteellista juosta senkin puoleen, kun itku pyrkii toisinaan väkisin pintaan eikä sille voi mitään.. Kai juokseminen siivoaa itkunkin avulla jotain osaa kropasta.
         Äsken kävelin sitten vielä meidän iltalenkin.
         Olen kävellyt sen joka ilta, vaikka hihnan päässä ei koiraa enää olekaan. En osaa käydä nukkumaan ilman lenkkiä ja vaikka sekin menee itkuksi joka kerta, niin se tuntuu silti hyvältä. Välillä odotan lenkin jälkeen pihalla, että mihin se koira jäi, kun yleensä koiralla oli tapana tulla eri puolelta taloa pihamaalle kuin mistä minä tulen.
          Minulla on kamala ikävä sitä.
          Koko ajan.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
pitkäperjantai 3.4.
50. juoksupäivä (17. viikko)
- 5km pieni kylälenkki (30min)
- jalat tuntuivat hyviltä, ei kipuja
- hengityskin toimi, vaikka välillä itkettikin niin että en henkeä meinannut saada
- juoksu teki hyvää, väsytti fyysisesti ja auttoi henkisesti
- tihutti vähän vettä, +4, harmaata 
- rullailua ennen ja jälkeen

1. pääsiäispäivä 5.4
51. juoksupäivä (17 viikkoa täynnä)
- 5.2km uimaranta lenkki (30 min)
- jalat tuntuivat hyviltä eikä suurempia kipuja tai kramppeja ollut
- hengityskin toimi kai suht hyvin, kun pistoksia ei kyljessä tuntunut. Itkut vähän sekoittivat hengitysrytmiä, mutta eivät sen enempää haitanneet nekään
- juoksuryhti on parantunut, joten kai vatsalihaksissa ja selän lihaksissa jotain merkkejä edistymisestä on havaittavissa
- juoksin auringonlaskun aikaan ja oli aika jännä aika juosta, vähän jo viileää ja mukavan hämärää, mutta ei ollenkaan vielä pimeää, keväistä, +4
- teki hyvää kropalle, mutta vielä enemmän sielulle ja mielelle, sai itkeä rauhassa ja sai itsensä väsyksiin 
- rullailin ennen ja jälkeen

Huhtikuuta...

Blogi täyttää tänään vuoden. Tuntuu uskomattomalta, että olen tänne raapustellut ajatuksia ja tuntoja vuoden ajan.
           Tällä hetkellä on vain olo niin tyhjä, ontto ja yksinäinen, etten oikein aamuisin tiedä miten herätä enkä iltaisin oikein osaa käydä nukkumaan. Kävelen edelleen iltaisin iltalenkkiä tyhjä hihna mukana, kun en muuten osaa käydä nukkumaan ja päivisin minusta tuntuu, että olen unohtanut koiran johonkin ja se on jossain ihan yksin..
           Minulla on kamala ikävä koko ajan. Sydämen paikalla on monttu ja en oikein saa otetta mistään.
           Joidenkin mielestä tämmöinen suru on typerää ja omituista, mutta minä en menettänyt pelkkää lemmikkiä vaan parhaan ystäväni. Semmoisen otuksen, jonka kanssa olen elänyt yli 14 vuotta ja jonka kanssa viimeiset 8 vuotta olemme olleet yhdessä enemmän kuin erikseen.
            Ajattelin, että tämänikäisenä osaisin suhtautua luopumiseen ja kuolemaan eri tavalla kuin aikaisemmin. Että osaisin järjellisesti ajatella, että luopuminen kuuluu eläimen pitoon samalla tavalla kuin sen saaminenkin. En vain tajunnut sitä, että 14 vuodessa koiraan kasvaa kiinni ihan erilailla kuin mitä kuvittelin. Siitä tulee osa perhettä, se tärkein osa, jonka olemista kaikki seuraa ja josta jokainen tykkää. Ja mitä vanhemmaksi koira tuli, sitä enemmän se oli minun ja ylipäänsä ihmisten seurassa.

Kun kannoin koiran torstaina iltapäivällä eläinlääkärin pöydälle, en olisi voinut kuvitellakaan, että se repisi sydämen niin pieniksi riekaleiksi kuin mitä se teki. Vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi ajatella, että nyt koiraa ei enää satu eikä koske mihinkään, niin silti se ei mene tajuntaan, etten enää koskaan voi halata tai rutistaa sitä, silittää, tuntea sen lämmintä kylkeä omaa kylkeä vasten tai kuunnella iltaisin sen vaeltelua tai kuorsaamista.
           En vaan voi ymmärtää sitä.
          Vaikka seisoin siinä pöydän vieressä niin kauan, kunnes eläinlääkäri sanoi, ettei sydän enää lyö, vaikka seisoin vielä senkin jälkeen ja silitin koiran pehmeää kylkeä ja yritin saada itseni ymmärtämään, ettei koira enää kuullut, nähnyt tai tuntenut minua, niin silti en vain käsitä sitä, että se on kuollut.
            Kun saisi vielä yhden kerran halata ja painaa posken sen pehmoista turkkia vasten.
            Edes kerran.

15.2.2001 - 2.4.2015 14:48

Meidän koira jouduttiin lopettamaan tänään.

Tupajumi ulkoilee

Aprillipäivä meni minun osaltani hukkaan. En huijannut ketään eikä kukaan (ainakaan omasta mielestäni) huijannut minua. Aamun lehden aprillipilan tajusin lukea vasta illalla, mutta niin selvä se oli, että ei tarvinnut kauaa etsiä.
          Tänään ei satanut mitään.
           Historiallista sinänsä, joten kirjoitinpa sen tuohon ylös. Harmaata ja märkää oli kuitenkin, siitä piti huolen pihalla lilluvat lammikot ja harmaa pilviverho taivaalla. Eikä pilvien syrjään vedosta ollut toiveita, kun säätiedotuksia katsoi.
           Yö oli suhteellisen rauhallinen ja käytiin ensimmäistä kertaa ulkosalla vasta aamu viiden maissa, mutta sen jälkeen sitten koira olikin vähän levottomampi. Taisi olla nälkä ja osin kai valostuvat aamu oli syynä, sillä aamupalan jälkeen hauveli uinahti muutaman tunnin unille.
            Iltapäivästä piipahdin vihdoin sillä juoksulenkillä, jota olen tässä siirtänyt jo päivällä. Keli oli hyvä. Tiet olivat sen verran kuivat, ettei ihan rapa roiskunut ja ilma oli sen verran lämmin, ettei tullut kylmä. Nappasin mukaan taas vähän musiikkia ja se kyllä vie ajatuksen ja huomion pois kropan toiminnoista ja kai juoksukin vähän rentoutuu. Kylkipistos tuli kyllä siitäkin huolimatta, vaikka miten olisi rennosti hengitellyt. Pitänee lukea mikä siihen auttaisi... Muuten tuntui juokseminen hyvältä ja puhdisti päätä.

Sitten piti päästä ruuan jälkeen pihalle. Alkaa seinät kaatumaan kohta päälle, kun ollaan koiran kanssa kökitty neljän seinän sisällä ja minä varsinkin tuijottanut koiraa ja sen vointia kohta viikon niin, etten ole muuta nähnyt. Nappasin haravan ja haravoin vähän nurmea 'auki' eli yritän saada roudan sulamaan ja maan imemään paremmin, ja samalla jos se siitä vähän ilmastoituisi niin ei sekään olisi pahaksi.
           Teki kyllä tosi hyvää heilutella haravaa ja tehdä jotain ruumista kurittavaa hommaa. Koira makoili keltaisella nurmella ja yritin sille etsiä mahdollisimman kuivaa kohtaa, mutta ei semmoista oikein meidän pihalta meinannut löytää. Lumi alkaa kuitenkin olemaan melko lailla sulanut. Pellon reunassa on tietysti ne lumikasat, joita siihen lopputalvesta kasailtiin, aika korkeat vielä, mutta eiköhän ne näiden pääsiäissateiden aikana pehmene nekin.

Yritin vakuutella koiralle, että kyllä sekin aika vielä tulee, kun nurmi vihertää ja siinä on mukava lojoksia, mutta en tiedä uskoiko koiruus minua... Näytti vähän siltä, ettei uskonut.
           Joku lintu sirkutteli pihakoivussa niin että piti sanoa sille, että vetäisi nyt välillä henkeä. Ihanaa, kun pihamaalla alkaa olla taas ääntä. Talvisin on niin hiljaista ja autiota, että kevään äänet tuntuvat hyviltä! Uusia kevättulokkaita en ole nähnyt töyhtöhyypän ja joutsenten lisäksi. Sitä ensimmäistä västäräkkiä kyttään kovasti, että milloin voi alkaa odottamaan kunnon kesää...

 Lumen alta paljastui ne viime syksyiset sähkötolpan vaihdosta aiheutuneet jäljet ja mullokset. Vähän yritin haravalla raapia mullan pintaa rikki ja heitellä uutta siementä sekaan, mutta katsotaan nyt kasvaako siihen nurmikkoa ikinä... (minusta on kovaa vauhtia tulossa aikamoinen pessimisti... tai liekö olen aina semmoinen ollutkin...)
          Kukkapenkitkin näyttävät niin raaskuilta, että pitäisi oikeasti jo päästä niiden kimppuun oikein kunnolla. Saisi raivata ja repiä niitä puhtaaksi ja muokata ne pehmoiseksi kesää ja uusia istutuksia varten. Varsinkin juuri tuo kukkapenkki, mihin miehet sen sähkötolpan istuttivat, on semmoinen, josta pelkään kaikkien kukkien kuolleen... Ja siinä oli niin komea se väriminttu viime vuonna. Itku.
           Vihreät peukalot eivät malttaisi millään odotella...


P.S. Tässä pieni maistiainen tulevasta... Pian saan esitellä tämän ihanuuden kokonaisuudessaan ja oikeassa paikassaan, kunhan loppu hienosäätö on tehty ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
49. juoksupäivä (17. viikko alkoi)
- 5km kylän pieni lenkki (30min)
- juoksu tuntui hyvältä eikä jaloissakaan pahalta tuntunut
- hengitys vähän ontui, vaikka yritinkin hengittää niin että keuhkot olisi hyvin käytössä. Kylkeen pisti silti ja tuonne sivulle, alavatsaan. Kummallisia paikkoja pistoksille, kun ruokailustakin oli ainakin se pari tuntia, liekö enemmänkin.
- asento löytyi nopeasti ja kestikin melkein koko matkan hyvänä ja rentona. Vähän edelleen jännitän käsiä ja harteita...
- rullailin ennen ja jälkeen
- keli hyvä, pilvinen ja harmaa, mutta ei satanut mitään, asteita +6
- juoksu tuntui hyvältä sekä juostessa että juoksun jälkeen