Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa

Rosie Walsh

HÄN LUPASI SOITTAA

Otava

Sarah Mackey viettää Eddie Davidin kanssa yhden mahtavan viikon Englannin maaseudulla. 

Eddie lupaa soittaa yhteisen viikon jälkeen ja kummallakin on tunne siitä, että elämään on vihdoin kävellyt se ihminen, jonka kanssa voisi elää loppu elämän.

    Sitten kuluu päivä, kaksi, kolmea, neljä... Eddie ei soita. Ei laita edes viestiä. Mies tuntuu kadonneen kuin tuhka tuuleen. Sarahin ystävät ovat sitä mieltä, että mies ei vain osannut sanoa suoraan, ettei tunteet olleet sellaiset kuin Sarah luuli. Sarah kuitenkin on varma, että he tunsivat molemmat samoin. Rakastuivat toisiinsa yhden, lyhyen viikon aikana. 

Mutta miksi Eddie ei soita...

Noniin.
    Nyt yritän kertoa kirjasta niin etten pilaa keneltäkään kirjan lukemisen nautintoa.
    En ole pitkiin aikoihin lukenut kirjaa, joka jollain tasolla ärsyttää minua ensimmäisistä sivuista alkaen. Tämä kirja ärsytti. En tiedä ovatko muut huomanneet tämänhetkisen trendin tämän genren kirjoissa, mutta jotenkin tuntuu, että kaikki yrittävät nykyään tehdä jojomoyesit eli kirjoittaa riipivän rakkaustarinan, jota lukiessa lukija itkisi itsensä nestehukan partaalle.
       Tässä kirjassa päähenkilö on kolmissakymmenissä, mutta minusta tuntui koko ajan että luen tarinaa ikuisesta teinistä, jonka elämä menee täysin sekaisin, kun mies ei soita.
      Siis TÄYSIN sekaisin.
      Kirjan kantava voima ovat salaisuudet. Menneisyys ja sen salaisuudet.
       Ja loppu on tietysti juuri sellainen kuin voi kaiken tämän jälkeen ajatellakin.
       Minulla oli ehkä vähän suuret odotukset kirjasta ja pettymys on suurempi kun huomasin, että nyt meni hakuammunta metsähallituksen puolelle. Ostin kirjan fiiliksen mukaan ja ajattelin, että tarinassa on potentiaalia.
        Ettei menisi ihan risuiksi tämä arvostelu, niin kirjassa on ihan kiva twisti, joka vähän sekoittaa pakkaa. Hyvää lukemista päiviksi, kun pärjää jollain vähemmällä.