Kuolevaisuus ja muita kriisejä

Palauttava ja rentouttava viikonloppu alkoi puoli kaksi perjantain ja lauantain välisenä yönä, kun äiti tuli herättämään ja sanomaan, että isä oli taas saanut kuumehorkan ja pitäisi lähteä päivystykseen. Nousin laittamaan auton lämmite, pakkasta oli kaksikymmentä astetta ja kun pihavalon hämärässä etsin pistoketta autosta ajattelin, että olenko todella ulkona puoli kaksi?! Pää oli kuin sumussa ja touhusin pelkästään vaiston varaisesti.
      Kolmen maissa seisoin sairaalan päivystyksen odotustilassa ja katsoin ympärilleni. Väsytti ja hermostuttikin. Isä otettiin osastolle ja vein äidin kotiin ennen kuin ajelin omaan kotiini. Tiet olivat autiot ja tyhjät. Viiden maissa tuli uni uudelleen.
      Ensimmäistä kertaa tänä talvena ajattelin lauantaiaamuna, kun lähdin lumitöihin viiden tunnin yöunien jälkeen, että nyt saisi lumi riittää. Maisemat ovat kauniit, lumi suojaa vesiputkia ja maata ja on kovin talvisen näköistä. Nyt saisi lumi riittää. Ensimmäistä kertaa ajattelin kun lumitöitä tein haukotellen ja uuvuksissa, että talvi alkaa riittää.
      En tiedä oliko se vain väsyneen mielen ajatuksia vai ajattelenko todella niin!
      Olen ollut koko talven niin ihastuksissani näistä lumista, kaunista maisemista, pakkasesta ja oikeasta talvesta!
      Vaadittiinko siihen vain yksi huono yö, niin kaikki on väsyttävää?!

Isä on edelleen sairaalassa. Tekevät kokeita verestä, kun eivät muka saa selville, mikä isälle näitä oireita tekee. Hemoglobiini oli alhainen, mutta sen melkein arvasi, kun on katsonut sitä nämä kuukaudet. Väsynyt ja vetämätönhän se on ollut koko ajan ja uni tulee, kunhan vain maate menee.
       Lauantaiyönä ajattelin viimeisiä kertoja.
      Hassua, miten päivystyksessä tulee aina mieleen vaan kuolema. Mistähän se johtuu?
       Mietin, että jos isä nyt kuolisi, mitkä olisivat viimeiset sanat, viimeinen yhteinen juttu tai viimeinen hetki isän kanssa. Viimeiset sanat olisivat olleet siinä tilanteessa: Jää sinä vaan tänne, ei tule liikaa porukkaa! Aika arkista, mutta toisaalta hupaisaa... Eihän sinne toiselle puolelle pääse mukaan, vaikka miten tahtoisi - ei Taivaaseen eikä päivystyspolin osastolle. Viimeinen yhteinen juttu olisi ollut omenan syönti perjantai-iltana. Äiti oli kuorinut puolikkaan omenan sekä itselleen että isälle, mutta minut oli unohdettu tyystin. Äiti oli vain sanonut, että ottaisin sitten samasta keosta isän kanssa. Sama pätisi myös viimeiseen hetkeen. Olin pitkästä aikaa niiden kanssa samalla sohvalla ja katsottiin dokumenttia Aristoteles Onassiksesta.
        Vaikka nämä eivät nyt onneksi olleet ne viimeiset asiat isästä tai isän kanssa, niin silti tuosta illasta jäi hyvä muisto. Sellainen lämmin ja hyvä, joka itkettää varmasti sitten kun on sen aika. Harvemmin sitä nimittäin tietää, että jokin hetki on se viimeinen jonkun ihmisen kanssa.
         Viettäisikö sen jotenkin eri tavalla, jos sen hetken tietäisi etukäteen? Ja miksi sitä ei viettäisi aina niin kuin jokainen hetki olisi toisen kanssa se viimeinen? Riitelisikö vähemmän tai sanoisiko toiselle vain hyviä asioita kiukuttelun sijaan?

Tänäkin iltana ärhentelin Miehenmurrikallekin puhelimessa. Ärsytti. Kaikki. Ja kuitenkaan en tiennyt, että mikä. Pääsyin siihen, että minulla oli nälkä ja keitin iltapalaksi itselleni pastaa. Nyt odotan vaikutusta.
       Olen nyt lähikuukausina käynyt läpi vähän ammatillista kriisiä, mutta tänään ajattelin kun makasin takan ääressä lämmittelemässä ja rentoutumassa, että mitä ihminen ajattelee siinä tilanteessa kun tietää loppunsa lähestyvän. Tuskin sitä, että olisi pitänyt ryhtyä yrittäjäksi. Luultavasti ajatus hipaisisi sitä, että tietääköhän ne tärkeimmät, että miten kovasti niitä rakastetaan? Onko sanonut sen niille, tehnyt jotain asian eteen tai vaikka vain näyttänyt halauksella, että välitetään?
        En nyt tarkoita sitä, että kaikki muu elämässä pitäisi lopettaa ja panna pillit pussiin ja keskittyä vaan tuijottamaan läheisiään ettei mikään arvokas hetki menisi ohitse. Tarkoitan sitä, että kaikki muu elämässä kyllä järjestyy, kunhan se tukiverkko ja taustavoimat ovat kunnossa. Että on joku tai jotkut, jotka ottavat kiinni vaikka suunnitelmat pyllähtäisivät.
        Minulla on se tukiverkko tuossa selän takana. Minun ei pitäisi pelätä astua johonkin uuteen ja pelottavaan. On ystäviä ja läheisiä, jotka kannustavat ja auttavat. Pitäisi vain uskaltaa ottaa itse se ensimmäinen askel...
       ♥ sisäinen voima olkoon kanssanne ♥