En ole kävelijä

Minusta ei ole kävelijäksi.
     Olen juoksija.
     Olen raivaaja.
     Olen Rocky Balboa.
     Mutta minä en ole kävelijä.
     Huomasin tämän asian viimeistään tänään, kun kävin sairastelun-jälkeisellä-kävelyllä ja tylsistyin vähän. Piti ruveta viihdyttämään itseäni mielikuvitus pedoilla, jotka väijyivät pimeässä metsässä ja syöksyisivät kimppuuni kun pohrustin metsätiellä vailla pakopaikkaa. Piti vähän pidätellä itseäni, etten olisi pinkaissut juoksuun, sillä keuhkot eivät yskän jäljiltä ole siihen vielä kykeneväiset, kun yskän rippeitä on edelleen... Vähän kuitenkin otin juoksuaskelia ja sydän hypähti jälleen ilosta ja tuntui kuin olisi tullut kotiin ♥ Juoksuaskeleet ♥
       Kävely on mahtava laji. Se polttaa rasvaa, nostaa kuntoa, vahvistaa verenkierto- ja hengityselimistöä, tukee lihaskuntoa niin jaloissa kuin selässäkin ja kaikkea muuta ja vähän päälle. Aivan mahtava laji, jota voi harrastaa heti kun ulko-ovesta astuu. Mutta ei minun lajini. Teen sitä nyt kun en vielä voi juosta, nautin siitä sillä tavalla kuin vain juoksija voi, mutta heti kun keuhkot ja kunto antaa myöten, vaihdan askellukseni juoksuun. Minut on tehty juoksemaan ja kävely on vähän kuin olisi lintu ja pitäisi siivet supussa.

 On tullut taas lunta. Sekä tänään että eilen. Traktorissa oli sen verran vähän bensaa, että piti vähän nuukailla lumitöissä tänään, mutta huomenna saan sitten ajella vähän rennommin paikat siisteiksi. Tänään piti heilutella vanhaa kunnon kolaa ennen kuin traktoria vähän pyöräytti pihassa.
      Konevoimaan tottuu todella nopeasti. Mutta ihan kiva, kun sellainen tuolla vintin ylisillä majailee. Tämän talven lumikuorma olisi ollut aika työläs hoitaa pelkällä kolalla. Senttimääräisesti meidän pihalla lunta alkaa olla kohta puolesta metristä 70 senttiin. Aika kivasti ♥ On ainakin talvista! Isä sanoi, että näin paljon lunta oli viime vuonna maaliskuussa...

Olen vähän nyt jumissa kaiken suhteen.
     Minun pitäisi ottaa yrittäjyys haltuun jonkinmoisella kurssilla ja katsoa tuleeko suunnitelmista tulevaisuudessa mitään vai pitääkö tässä vielä yrittää jotain muuta. Sitten pitäisi ottaa aikaa kirjoittamiselle. Saada ajatukset sen verran pysähdyksiin, että saisi luovuuden valloilleen.
      Koulun jälkeen tuntuu vain, että on paukut vähän kuin hukassa. En olisi arvannut, että moinen koulutus (joka ei edes kestänyt mitään vuosia vaan kuukausia!) kiskoo minut tällaiseen "puudutustilaan" että toipuminen kestää ja kestää - no okei, olihan tässä ihan oikeata tautiakin takana, mutta silti. Joulun jälkeen olen ollut henkisessä koomassa ja nyt pitäisi pikku hiljaa ruveta aukomaan tätä umpisolmua kohti kevättä.
       Tjaa.
       Katsotaan jos huomenna...