Tänä aamuna oli maa valkea, lunta tulvillaan. Onneksi aurinko lämmittää jo päivällä sen verran, että lumi ei kestä maassa enää kuin aamun, jos sitäkään. Muutun kohta epätoivoiseksi kevään suhteen, jos se nyt tekee jonkun pakituksen tämän orastavan kevään alun suhteen.
Sitä en kestä!
Eilen innostuin vähän syreenipensaiden suhteen. Minun piti vain poistaa ne roikkuvat oksat, jotka viipottivat pellon puolelle, ettei naapurin ronski isäntä katko niitä koneillaan, kun tulee kevättöille pellolle. Sitten päädyin vähän muutenkin karsimaan oksistoa pensaista. Vieläkin sieltä saisi oksia ottaa, mutta odotan nyt sen verran, että tyvet kuivuvat ja pääsee oikeasti sitten siistimään pensaan juurukset hyvin ja siististi. Haravoin ja keräsin kasoja, jotka vietiin Miehenmurun kanssa sitten viinimarjapensaiden juuruksiin. Yritän mahdollisimman paljon nyt kierrättää omalla pihalla näitä alusia ja katteita, kun sitä "roinaa" kuitenkin kevätpihalta tulee!
 |
| Onpas jotenkin harmaita kuvia, kun otin nämä pikaisesti juoksulenkin jälkeen iltasella ennen kuin pimeä olisi tehnyt kuvauksen mahdottomaksi. Aika väritöntähän tuolla pihalla vielä on, kun ei nurmi eikä puut vielä viherrä... |
Sain myös esimieheltäni palautetta viime lauantain suntiotöistä, että olisi pitänyt miettiä mitä muuta olisin voinut tehdä paremmin lauantaina sattuneen peruuntuneen hautauksen osalta.
Mielessä kuohahti.
Mikään ei riitä!
Tein lauantaina annettujen ohjeiden mukaisen ratkaisun, mielestäni hoidin asian vielä asiallisen rauhallisesti, selitin ja kerroin asian hötkyilemättä ja pahoittelin syntynyttä hämminkiä. Palautteeksi sain, että minun olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä vielä estääkseni tapahtuma... Hypätä jopa itse puikkoihin, jos se vaan olisi auttanut asiaa.
Olisiko muista suntioista ollut samaa? Olenko minä vain se hemmetinmoinen poikkeus, jonka pitäisi revetä mahdottomuuksienkin yli ja tehdä jotain muuta kuin mitä muilta suntioilta odotetaan?
Jälkiviisaita riittää näköjään, mutta olisiko niistäkään sitten toimijaksi oikeassa tilanteessa? Minä tein kuten parhaaksi näin. Olisihan minun pitänyt tottua siihen, että teen minä oikein tain väärin, niin teen aina väärin!
Eilen kun tein omalla pihallani pihatöitä, raaputin lehtiä, leikkasin puskia, vein ja toin traktorin kuormia sinne ja tänne, olin oikeasti todella onnellinen ♥ Nautin siitä, että olin olemassa juuri nyt ja tässä. Että olin terve ja kunnossa, että sain tehtyä kevättä omaan pihaan ja siisteyttä ympärilleni. Oli kylmä, eikä vielä oikein kevättä lehdissä eikä silmuissa, mutta oli jo lupaus ja aavistus siitä, että pian luonto herää tämänkin talven jälkeen vihreyteen, vehreyteen ja lämpöön.
Eilisen työpuhelun jälkeen ensimmäinen ajatus oli, että mukava päästä taas siihen hommaan, minkä osaa ja tietää hallitsevansa. Ensimmäistä kertaa mielen pohjalla oli myös se toinen ajatus: olenko onnellinen enää siinä työssä, siinä työporukassa? Oma porukkani, tyttöpowerit, omalla hautausmaallani ovat timantteja - en vaihtaisi niitä mihinkään - mutta se suurempi rengas työyhteisössä, johon kuulun taas kuukauden päästä... Se ei enää taida tuntua siltä, että saisin tukea ja turvaa siinä suhteessa kuin pitäisi. En löydä enää sitä yhteistä narunpäätä, josta vetää, ja se on minusta huolestuttavaa ja pelottavaakin.
Pitäisihän työkavereihinsa pystyä luottamaan? Niihin ylempiinkin?
Olen kestänyt niitä vähättelyjä ja ilkeyksiä ja karheitakin kommentteja milloin siitä, että olen "vain nainen" tai ettei se ole minun paikkani tai minun hommani tai niitä tyhjänpulleita lauseita siitä miten paljon meitä arvostetaan eikä se arvostus näy kuin selkään puukotuksena ja takin kääntöinä... Olen kestänyt sen ajatuksena, että vielä minä näytän, mistä puusta minut on veistetty.
Eilen tajusin, että mitä varten minä olen niin kovasti yrittänyt todistaa toisille sitä, mitä nyt jo olen. Olen taitava ja osaava siinä työssä, jota teen. Jos minua ei arvosteta, ei se ole siitä kiinni, ettenkö olisi osaava ja taitava myös silloin, arvostuksen puute johtuu ainostaan niiden ihmisten puutteesta nähdä toisessa hyviä asioita - se ei ole puute minun taidoissani.
Eilen omalla pihalla tehdessäni sain paljon enemmän iloa, puuhailun onnea ja tekemisen riemua kuin pitkään aikaan "oikeassa" työssäni... Hymyilin enemmän, nautin enemmän, olin enemmän taas se iloinen puutarhuri, joka joskus olin.
Tämän takia tämä kesä on oman pihani kesä ♥ Työt teen hyvin ja tarkasti, mutta se on vain työtä, ilon ja riemun aion tänä kesänä löytää ihan jostain muualta kuin työmaalta! Miten tämmöisen oppimiseen voi mennä kymmenen vuotta?
Jalat alkavat tottua kenkiin ja uuteen, napakkaan tukeen. Toivottavasti kengät olisivat pitkäikäiset ja hyvät juosta. Kaipaus edellisten kenkien olotilaan on kyllä edelleen, sillä uudet kengät eivät tunnu vielä ihan niin omilta... Hyvä niillä on kuitenkin juosta, pehmeä ja kevyt.
Vai liekö kevät, joka tekee askeleet keveiksi? ♥
Tänään jos lämmittäisi ulkosaunan ja nauttisi pitkästä aikaan valoisasta illasta ulkosaunan portailla ja vain kuuntelisi kevään ääniä.
Mitä onnea!
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
30.3. 2017 torstai
328. juoksupäivä (118 vko)
- 2065,6 km
- 5km minikylälenkki (26 min!!!)
- juoksu kulki ihan hyvin. Uusissa kengissä vähän vielä opettelua.
- Miehenmurrikka polki pyörällä minullekin vauhtia ja lisääntyneen vauhdin huomasin loppumatkasta kun jalat alkoivat oikeasti hyytymään, teki kuitenkin ihan hyvää
- hengitys oli vähän puuskutusta, vaikka melko tasaisena se kesti vauhdista huolimatta
- ryhti kesti aina siihen saakka kunnes väsähdin ja askeleetkin alkavat löytää paikkaansa
- laiskat pakarat taas nukkuivat tämän lenkin ja juoksin lähestulkoon kokonaan reisillä... blaah!
- ihana kevätilta, ei tuulta, vähän kolea, mutta aurinkoinen, +3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti