Kevättä keskellä tammikuuta - taas kerran!

Tänä iltana tuli treenaajalle vähän makean himoa ja täytin jugurttikupin ja lautasen reunan hedelmillä. Olin eilen tyhjentänyt lähikaupan hevi-osaston, joten oli mitä pilkkoa! Ja voi kun olikin hyvää omenaa, kiiviä ja sekahedelmäpala-jugurttia!

Olen taas vähän yrittänyt vähentää sokerin käyttöä, kun vatsa ei oikein pidä siitä. Vatsa on hyvä isäntä näissä ruokahommeleissa, se ilmoittaa heti jos on eri mieltä. Tänä iltana testasin sitten sokerittomia kauralastuja tai vaihdoin sokerin steviaan ja rasvan öljyyn... Hmmm. Jokin meni vikaan, kun yleensä kauralastut leviävät lastuiksi, mutta nämä veijarit jäivät mönteiksi ja vain kuplivat vähän uunissa!
       Annoin näille iltaherkuille nimen Omituiset kaurapiparit. Eikö näytäkin vähän samalta kuin se mönjä mitä Ghostbustersit ampuivat?!
       Maku oli ihan hyvä. Kaurainen, sanoisinko.

Omituisen emännän Omituiset Kaurapiparit...

 Keli viskasi JÄLLEEN plussan puolelle ja piha alkaa näyttämään JÄLLEEN kuin joskus maaliskuussa, paitsi, että silloin alkaa jo aurinko lämmittämään ja maailma on kevättä tulvillaan. Tänään ei tulvinut muu kuin taivaankansi! Heitti vettä niskaan heti kun nenänsä ulos laittoi.
      Vetäsin tuulipuvun päälle ja takin päälle vielä toppaliivin.
      Olin kuin Michelin ukko! Mutta ihana sellainen ♥
      Lähdin metsäretkelle, tosin ilman retkelle vaadittavia eväitä. Kävelin vain pienen lenkin metsässä, kun tarvitsin vähän huilitaukoa aivoille ja metsä on lukemani mukaan erinomainen paikka mielen rentoutukseen. Olen minä sen kyllä itsekin huomannut monena kertana, mutta tulipa taas tänään todistettua sekin, että luonto tekee hyvää.
      Nykyihminen vain on vähän vieraantunut luonnosta ja sen hoivasta...(seuraa pientä avautumista...)
     Olen kyllä aina ollut sitä mieltä, että jos New Yorkin kokoisella kaupungilla on varaa pitää isoa Keskuspuistoa keskellä kaupunkia, niin olisi kyllä meidänkin kaupungeilla varaa vähän pitää luontoa keskustoissa! Nyt ne rakennetaan taloja täyteen, mieluiten vielä niin korkeita, että taivaskin menee tukkoon!
      Olen näemmä entisessä elämässäni ollut liito-orava, kun paineet nousee heti kun ruvetaan puhumaan puun kaadosta tai betonirakentamisesta!

 Kastuin metsäretkelläni sekä taivaalta tulleesta sateesta että rämpimisestä, kun piti sitten leikkiä vähän hirvieläintä ilman niitä pitkiä koipia ja pompin meidän mänty- ja kuusikkotaimiston hangessa. Olivatkin kasvaneet aika tavalla parissa vuodessa, rakkahat puut ♥
        Ehdin sanoa itsekseni, että talvinen metsä on niin hiljainen, niin eikö siellä sitten joku lintu ruvennut huutamaan! Sanoin, että ymmärsin, vika on kuulijassa!
        Tuli ikävä kesäiltoja metsän reunassa kun maa tuoksui ja lehdissä oli jo kevään heleys vaihtunut kesän vihreyteen. Maassa mönkisi muurahaisia ja itikka purisi niskaan paukamia ♥
        Tämmöiset plussa-päivät eivät kyllä auta kevät-ikävää yhtään!

Keli ei inspiroinut suuriin ponnistuksiin eikä oikein ollut tarvettakaan (noh, pyykkivuoren olisin voinut viikkailla kaappeihin, mutta jätinpä sen nyt huomiselle...). Iltasella tein vähän lihaskuntoa vain todetakseni, että todella tarvitsen sitä!
      Minulla on mielikuvissani se näky, että saisin itseni siihen kuntoon, että farkkushortsit istuisivat hyvin ja valkoinen t-paita tai toppi näyttäisi hyvältä. Ja joka kerta kun lankutus meinaa pettää tai ei jaksa ponnistaa enää ainuttakaan kyykkyä, niin ajattelen sitä mielikuvaa... farkkushortseja ja valkoista toppia...
       En tiedä tulenko koskaan niihin pukeutumaan ensi kesänä, mutta se mielikuva on mahtava motivaatio!
       Kuulostaa naurettavalta varmaan, mutta olen sen tyyppinen tapaus, että minä tarvitsen konkreettisen motivaattorin. En pelkästään sitä, että näyttää hyvältä ylimalkaisesti vaan näyttää hyvältä shorteissa tai bikineissä tai kesämekossa! Ja parasta tässä mielikuva-treenauksessa on tietysti se, että teen sitä ITSENI takia. Se, että jos näytän hyvältä Miehenmurrikan silmissä, se on tietysti ihana bonus, mutta ensisijaisesti haluan olla hyvässä kunnossa itseni takia!       

Luulen löytäneeni kivan mallin Juniorin sukkiin.
      Tänään kyselin vähän jalan mittaa etten tee mitään super-isoa kokoa tai jotain sandaalimallia, mihin ei varpaat mahdu.. Värimaailma on vielä vähän hakusessa, mutta laittelen sitten sukista kuvia, kunhan saan niistä vähän alkua aikaiseksi.
       Miehenmurri naureskeli, että uskaltaisiko sitä ehdottaa takarajaksi Juniorin synttäreitä helmikuun lopussa... Sanoin, että minulle nämä aikataulut teettävät vähän ongelmia (jos muistatte Miehen sukkien teon, jotka valmistuivat vain muutamaa päivää ennen jouluaattoa...öhöm)!
        Katsotaan nyt.

Pitäisi nyt aloittaa se kirjeiden kirjoittelukin.
      Salaa lupailin itselleni, että pidän ystäviini parempaa yhteyttä tänä vuonna - vaikka sitten kirjeillä, kun olen puhelimessa kuin hattivatit, ilman suuta! En osaa puhua puhelimessa, noh Miehenmurrikan kanssa jotenkuten, mutta muiden kanssa harrastan yhden sanan lauseita juu, niin, selvä, moi. Ei tuommoisen kanssa jaksa puhua!
      Olen enemmän itsekkäämpää, kirjeiden kirjoittaja tyyppiä ♥
      Siinä saa "puhua" omia asioitaan, eikä toinen keskeytä!
      Ja sitä paitsi. On IHANAA saada käsinkirjoitettu kirja ja siksi niitä on myös IHANA kirjoittaa ♥
      Terveisin, tuleva Postinjakajan painajainen.