Työläisen arki alkoi...

Tervehdys työläiseltä!
        Ei oikein kroppa ole päässyt mukaan tähän työelämän arkeen ja aamuherätyksiin. Aloitin työt perjantaina ja se meni vielä shokkitilan takia ilman ongelmia, mutta tämän aamuinen herätys oli jos sitten vaikeampi kuin olisin voinut kuvitella. Kun kello soi, ihmettelin, että miksi minulla on kello soimassa sunnuntaiaamuna?!
          Huokaus.
          Jos unohdetaan vaikeat aamut, niin työnteko on muuten älyttömän mukavaa. On ihana touhuta itsensä väsyksiin, vaikka nämä kaksi päivää onkin toisinaan tuntunut, etten enää osaa mitään. En ole ennen ollut näin aikaisessa hautausmaatöissä ja vielä tähän aikaan on paljon sellaista, josta en oikein mitään tiedä. Tökötän tyhmänä välillä, kun en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä... Noh, kunhan nyt saan vähän vaihteita vapaille niin eiköhän tämä tästä!
           Olen nyt ainakin kuukauden Pääkallopaikalla, isolla hautausmaalla, ja tänään sitten sain kuulla, että menen kesäksi "omalle" hautausmaalle tuttujen likkojen kanssa (suuri tuuletus molemmin käsin!!). Vaikka toiveissa olikin, että pääsisin taas pitämään omaa diktatuuria, omassa kolmannessa valtakunnassani, niin silti tänään tuntui vähän heittopussilta olo. Ensin täällä ja sitten siellä ja tarpeen mukaan vielä tuolla! Apuna on ihana olla, mutta tämmöisenä jokapaikan höylänä olo on välillä aika tuskainen...

Viikonloppuna lisäilin tomaatintaimilleni vähän multaa ja vein ne grillimajaan karaistumaan. Suuri virhe. Tänään kävin katsomassa, niin olivat lakastuneet, nuupahtaneet ja kuolleet (kait..). Yksi taimi taisi olla suht pystyssä ja hyväkuntoisen näköinen. En tiedä olinko ollut liian hätäinen karaistuksen kanssa, mutta kyllä vähän harmittaa että meni monen viikon työ hukkaan. Onneksi terttutomaatin taimet jätin vielä sisälle enkä sitten niitä viekään sinne, jos nuo tuolla tavalla reagoivat.
        Tätä on viljely. Kokeilua, pettymystä ja pettymyksistä oppimista. Vaikeimman kautta.
        Lauantaina tuli täyteen myös ensimmäinen vuosi ilman meidän koiraa.
        En varmaan koskaan unohda sitä päivää kun vein koiran eläinlääkäriin nukutettavaksi ja lauantainakin kun itkeä tihrustin, niin samalla tavalla se tuskainen suru painaa edelleen kuin vähän aikaa sitten. Ikävä on jokapäiväistä, joskus se painaa vain sata kiloa, toisinaan tonnin ja toisinaan kolmemiljoonaa tonnia, mutta koko ajan se on mukana painamassa. Ei ole enää karvaturria jolle voisi asioista kertoa...
          Ikävä on kova ♥

Tänään oli jo niin kaunis kevätilta, että hyvää teki! Tosin kun töistä pääsin ja sain vähän ruokaa niin nuupahdin kuin tomaatintaimeni sänkyyn viltin alle univelkaa nukkumaan pois. Nytkin pitäisi olla jo pedissä, mutta piti saada päiväkirja ajantasalle ja tänne blogiinkin jonkinmoinen elonmerkki ennen nukkumaan menoa.

Viikonloppuna tapahtui myös sellainen asia, joka vei minusta varmaan kymmenen kiloa henkistä painoa. Viitisen vuotta sitten otettiin vanhempieni kanssa yhteen siitä, onko minulla oikeutta rakastua siihen ihmiseen, joka minusta tuntuu hyvältä. Silloin niiden negatiivinen mielipide tuli varsin selväksi enkä oikein sen jälkeen ole halunnut enkä jaksanut omista asioistani enää puhua tai iloja jakaa, vaikka välillä olisin halunnutkin kertoa kaikenlaista ihanaa, mitä elämääni kuuluu. Lauantai-illalla, kun mieli oli maassa muutenkin koiran takia, kerroin rakastuneeni ja toivovani, että voisivat olla onnellisia minun puolestani omista mielipiteistään huolimatta. Rehellisesti sanoen, olin vähän yllättynyt, kun vanhempani sanoivat, että heidän ensimmäinen reaktio viisi vuotta sitten oli minua kohtaan kohtuuton ja ovat sen jälkeen korjanneet ajatuksiaan ja miettineet suhtautumistaan uudemman kerran. Nyt sanoivat vain, että toivovat minulle onnea, perhettä ja puolisoa, jonka kanssa jakaa elämää.
            Huomasin, että vaikka en enää tarvinnut niiden hyväksyntää rakkaudelleni, niin tuntui äärettömän hyvältä kuitenkin saada se, kun on monen vuoden ajan palanut vähän kuin puolikkaalla liekillä rakastumisen kanssa. Ja kun eilen sitten nähtiin miehenpuolen kanssa niin en meinannut ehtiä ovesta sisään kun kapsahdin sen kaulaan ja kerroin, että minun vanhempani haluavat nähdä ja tutustua minun mieheeni, että he hyväksyvät minun rakkauteni yhtälailla kuin sisartenikin rakkaudet. Sisällä oleva möykky oli kadonnut ja tilalle oli tullut valtava lämpö ja vapauden tunne, sellainen kevyt ja onnellinen olo ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
1.4. perjantai
193. juoksupäivä (69vko)
- 1262,2 km
- 7.2 km kylälenkki (41min)
- juoksu kulki sujuvasti, ei mitenkään lennokkaasti, mutta hyvin muuten. Jo juostessa tuntui, että mentiin aika mukavaa vauhtia, mutta oloon nähden aika oli aika yllätys!
- ryhti pysyi hyvin ja askeleen yritin pitää lyhyenä.
- +8 aurinkoinen alkuilta, mukava juoksukeli, vaikka en osannutkaan pukeutua juuri ollenkaan...

3.4 sunnuntai
194. juoksupäivä (69 vko loppuu)
- 1269,4 km
- 7.2 km kylälenkki (43min)
- mäkijuoksuharjoituksia! jalat maitohapoille mäissä ja pulssin tasailua sitten kävellen. Kävi ihan kivasti jalkoihin ja eik kuitenkaan niin paljon, että olisi jalat ihan väsähtäneen loppumatkan juoksussa
- ryhtiä piti vähän korjailla, samoin kuin askeleita. Oikea kantapää vähän äksyili, mutta korjaantui kengän kiristyksellä.
- ihana iltapäiväinen keli, lämmin, +7 ja aurinkoa!