Ulkoistettu aurinkoon!

Nyt kuulkaa hemmotellaan! Tänäänkin oli sellainen päivä, että näihin voisi tottua! Aurinko paistoi siniseltä, täysin kirkkaalta taivaalta ja lämmitti jo oikeasti poskipäitä ja kasvoja. Mieletön kevätpäivä!
         Kävin aamupäivästä sunnuntaikävelyllä rantalenkillä kameran kanssa. Mistään kovin rauhallisesta tai yksityisestä lenkistä ei voinut puhua, sillä jotkut muutkin olivat huomanneet, että tänään oli oikein mainio ulkoilusää ja siellä oli pilkkimiehiä ja muuta ulkoilijaa ihan tarpeeksi. Mutta ihanaa oli käpsehtiä rannalla ja haaveksia auki olevasta sinisestä järvestä. Vielä se oli melko tiiviisti jään peitossa lukuunottamatta pieniä virtapaikkoja vähän kauempaa.

Kävelin ja nautiskelin. Oikeastaan koko päivän olin tänään ulkona, sen verran että kävin ruokaa haukkaamassa viihdyin sisällä, mutta iltapäivästäkin käytiin isän kanssa katsomassa metsän reunaan tehtyjä puupinoja ja sitä naapurin kosteikkoa, kun isä ei ollut sitä nähnyt. Vain kuullut huhuja.
        Tänään taas huomasin, että meillä ei isän kanssa vaan mene kemiat niin yksiin kuin mitä luulisi. Joku homma tai projekti, missä puhutaan siitä millainen ruuvi laitetaan tai miten päin lauta naulataan, sopii meille hyvin ja tullaan suht hyvin toimeen. Mutta tänään, kun käveltiin melkein puolitoista tuntia metsätiellä niin huomasin jälleen kerran, että ei vaan onnistu. Joko ollaan liian samanlaisia tai liian erilaisia, mutta siinä missä äidin kanssa voidaan hekotella jollekin asialle pitkänkin aikaa tai löydetään molempia naurattava juttu jostain asiasta, niin isän kanssa ei onnistunut millään. Siispä puhuttiin puun hinnasta ja metsätien kunnosta.
         Joskus, kuten tänään, kokeilen aina välillä, että missä mennään. Se olin minä, joka isän pyysi kävelemään, mutta kai se pitäisi uskoa, etten vain ole se tytär meidän lapsikatraasta, jonka kanssa isä löytää jotain yhteistä. Ja oikeasti jos rehellisiä ollaan, niin en minäkään oikein löydä isästä semmoista, jota voisi sanoa "yhteiseksi säveleeksi". Ajatellaan elämästä todella eri tavoin.
         Pitipä taas sekin huomata - jälleen kerran.

Käytin viimeiset auringonrippeet illalla hyväkseni ja tein vähän jalkatreeniä hangessa... tai siis pihalla, mutta kuitenkin ulkona. Askelkyykkyjä ja kyykkyjä ja jalannostoja. Pitäisi saada vähän vahvuutta reisiin, kun ne ovat ensimmäisinä hyytymässä juostessa. Minulla on kesäkuu sellainen takaraja, et sitten pitäisi olla jo tuloksia näkyvissä talven ja kevään treenailuista. Kunhan nyt kaikki kohdat pysyy kunnossa ja terveenä ettei mikään paukahda tai hajoa... Yritän sitä kyllä välttää viimeiseen asti vahvistamalla juuri niitä heikkoja kohtia.
         Kevät ja aurinko tuovat treeneihinkin kyllä ihan erilaista poweria ja iloa ja intoa. Sitä on kyllä kaivattukin kaiken sen loskan keskellä, mitä tämä talvi on ollut! Ajatelkaa, kohta on selvitty taas yhdestä talvesta.
          Hurraa!