Lumipyry ja rakkauden kytkykauppoja

Tänään meni koko aamupäivä kyttäykseen, kun uunin huoltomiehen oli määrä tulla yhden ja kahden välillä ja koko ajan katsoin kelloa tein mitä hyvänsä. Aamusella alkanut lumipyrykin teetti iltapäivästä hieman töitä ja luulin jo, etten ehdi saada pihatietä auki ennen huoltomiehen tuloa, mutta lopujen lopuksi ehdin ihan hyvin. Miekkonen oli joutunut edellisen asiakkaan pihatiellä lapiohommiin, joten meille tulo viivästyi sen verran.

Tuosta meidän uudesta uunista on kuulunut alusta asti semmoista kummallista hurinaa. Ensin ajateltiin, että se kuuluu asiaa, kun ei meillä ennen ole ollut tuollaista integroitua kalusteuunia, mutta sitten se hurina alkoi olla jo niin kovaa, että se häiritsi. Tänään kun huoltomies laittoi uunin päälle niin hetken luulin, että uuni teki ihmeparantumiset pahimpaan aikaan, kun hurinaa ei alkanut kuulua ja mies katsoi minua jo niin kuin hullua katsotaan. Luojan kiitos, uuni hyrähti tuttuun hyrinään ja mieskin tunnusti, ettei moinen ääni kuulu asiaan. Vaihtoi moottorin tai jonkun ropelihäkkyrän kuitenkin ja uuni hiljeni. 

       Sain miehen ulos kämpästä ja ruokaa mahaan. Olen huomannut, että juoksemattomuus ja sairastaminen näkyy minussa jo... kiloja tullut. Tänäänkin ruokailu meni niin myöhäiseksi, että sitten oli jo kamala nälkäkin ja annoskoko oli suurempi kuin olisi ollut tarvis. Kunhan nyt pääsisi normaaliin arkeen ja treenauksen pariin...

 

 Lumipyry vaihtui nopeasti sitten jäiseksi sateeksi ja iltaa kohden pakkanen taisi jo muuttua plussaksi. Katolta ainakin tippui lumet niin, että kattopellit kumisi. Ei kiva, jos se nyt heittää suojan puolelle. Lunta on vielä niin vähän, että se sulattaa ensin ne pois ja sitten tekee kaikesta kamalan liukasta. Tulisi sitten kevät ja lämpö suoraan eikä mitään tällaisia suojasäitä tähän väliin!
       Iltasella piti kokeilla hiljaista uunia ja tein uunipeltileipää. Hmmm, en ole mikään jauhopeukalo eikä tämäkään hassu noussut mihinkään vaan läsähti millin paksuiseksi läpyskäksi vaikka annoin sen kohotakin melkein puoli tuntia. Noh, menihän se leivän puutteessa kun en jaksanut tänään lähteä kauppaan, vaikka teki älyttömästi mieli lakua...

Tänä iltana on taas ollut pehmo-olo. Semmoinen vähän itkuinen ja herkkis. Ajattelen taas kaikkea syvällistä ja surullista. Mietin eritoten tänä iltana sitä, että rakkauden kytkykauppana tulee mukana huoli ja murhe toisen voinnista ja jaksamisesta. Luulin tai pikemminkin toivoin, että semmoinen huoleton rakkaus ja rakastaminen olisi kestänyt vähän kauemmin, mutta melkein heti kun välittäminen ja tykkääminen muuttui rakkaudeksi ja kiintymykseksi tuli kaupanpäällisenä pelko ja huoli toisesta. Mitä jos se jää töissä johonkin puristuksiin? Tai jonkun koneen alle? Ajaa kolarin tai joku ajaa sen auton kylkeen? Tai se saa jonkun sairaskohtauksen ja kuolee ihan normaalina päivänä työmaalle?
          Tuo viimoinen pelko on tullut kuvioihin vasta lähiaikoina, kun työkaveri menehtyi äkkiä ja täysin yllättäen suhteellisen nuorella iällä vielä. Minulla on aina ollut ärsyttävän realistinen kuva kuolemasta, sen epäreiluudesta ja väistämättömyydestä, siitä, että ainut varma asia on, että jokainen kohtaa sen jossain vaiheessa. Toiset aiemmin, toiset vähän myöhemmin. Se kuuluu elämään samalla tavalla kuin syntymät. Ja kun vielä olen ammattini puoleen siunaantunut sellaiselle työmaalle, missä ollaan kuoleman kanssa tekemisissä ei minulla ole mitään harhakuvitelmia kuolemasta.
           Niin.
           Näin ajattelin ennen työkaverin kuolemaa.
           Nyt kuvioihin on astunut se todellisuus, että kuolema TODELLA voi tulla myös silloin kun sitä vähiten odottaa, päälle päin terveelle ja hyvinvoivalle ihmiselle. Täysin odottamatta ja yllättäen. Ja sitten toista ei enää ole. Toista ei enää koskaan näe eikä sen kanssa voi puhua, nauraa tai halata.
           Tämä ajatus on tullut minulle rakkauden kylkeen kiinni kuin takiainen. Pelkään, että nyt kun olen saanut sen miehen, jota uskalsin oppia rakastamaan ja jonka annan rakastaa itseäni, sen miehen, jonka päästin sydämeen ja lähelleni, sen miehen, jonka kanssa minulla on kaikki hyvin, niin yhtenä päivänä minulle vain tulee puhelu, että hän makaa ruumishuoneella.
           Absurdia ja typerää. Tiedän. Pitäisi elää vaan päivä kerrallaan ja rakastaa niin perkuleesti! Ja antaa elämän viedä ja tuoda. Jotenkin vaan se minun lapsellinen luottamus "elämä kantaa"-tyyliseen ajatteluun sai pienen tällin ja nyt yritän kai vakauttaa tilannetta normaaliksi...
          Onneksi minä olen meistä kahdesta tämmöinen pehmo-pölvästi ja mies on semmoinen, joka elää siihen asti kunnes kuolee-tyyppinen tapaus. Naurahtelee vain miun peloille ja sanoo, että ei sille sitten mitään mahda. Eipä niin. Realistisuus on tämän asian kanssa kai kaikista paras ajattelumuoto, vaikka muuten olisi täysin tärähtänyt ja huopainen.
           Rakasta, rakasta ja rakasta, ja anna elämän viedä.