Kun mikään ei riitä...

Olen tapellut pari päivää oikein kunnolla ja muutaman viikon vähemmän kunnolla tuon meidän modeemin/reitittimen kanssa... Eilen iltasella se tilttasi täysin ja kun kymmenen maissa rupesi moista hommaa selvittämään niin tietäähän se, että sekavammaksi se vaan meni... Luovutin puoli kaksitoista, läppäsin läppärin kiinni ja muksahdin sänkyyn itkusilmässä, umpiväsyneenä.
              Tänä aamuna peilistä katsoi eilisen haamu; silmät turvoksissa ja rättiväsyneenä vain muutamien unituntien jälkeen. Oma syy, tiedetään. Onneksi aamu aukeni aurinkoisena ja kauniina, tosin lämpö on jäänyt nyt johonkin, kun se ei ole kytkettynä aurinkoon!

Ihan hyvä sinänsä, ettei netti toiminut eilen. Olisi tullut painokelvotonta tekstiä päivästä muutenkin, sillä eilinen päivä oli taas niitä päiviä, kun ei olisi pitänyt nousta ollenkaan ylös. Työpäivä oli oma lukunsa enkä edes halua palata siihen, mutta kun kotona urakoin vihdoin viimein viidakoksi villiintyneen tienlaidan trimmerillä niin sekin homma meni niin kuralle, että olisi tehnyt mieli muuttaa etelään! Bensa loppui juuri kun olisi ollut viimeinen nurkka enää jäljellä ja kone oli kuumentunut hommassa sen verran, ettei meinannut käynnistyä pyynnöillä, rukouksilla tai pakotuksilla! Itikat söivät hengiltä, kun vähän oli ihon pintaan hiki noussut. Siivekkäät olivat kimpussa kuin eivät olisi ruokaa ennen nähneet!

Piti käydä uimassa viilentämässä tunteita, rentoutumassa ja pyyhkimässä päästä päivän vastoinkäymiset pois ja sitten juuri kun luulin, että pääsen hyvillä mielin nukkumaan, niin netti kaatui... Joskus ihmiselle annetaan enemmän kuin jaksaa kantaa.
               Tänäänkin oli kaunis päivä. Ei kovin lämmin tämäkään, mutta poutainen ja aurinkoinen. Melkein olisi voinut luulla, että kesää tässä eletään. Töissä meillä oli taas hauskaa. Huomaan, että mitä useampi viikko meille kertyy, sitä enemmän myö nauretaan ja sitä hölmömmille jutuille! Välillä en oikein itsekään tiedä mistä nauru lähti, mutta kovasti kuitenkin naurattaa! Parasta naurua se sellainen, jos minulta kysytään. Semmoinen, joka kipristää vatsalihakset kippuralle.

Kotona ajoin nurmen ja iltaan se taas meni.
                Nauratti vähän radiokuulokkeista tulleet radiomainokset siitä, että kesästä pitäisi nauttia. Jep, naatitaan, naatitaan (työn ohessa...)! Piti käydä äkkiä saunassa, ettei nämä "iltatoimet" virahtaisi jälleen keskiyölle. On pakko päästä vähän aikaisemmin petiin tänään tai alan kohta kärsimään univajeesta... Minulla ei riitä millään vuorokauden 24 tuntia! Tahtoo lisää!
Eilen kun oli paha mieli ja kaikki vastoinkäymiset niskassa, tuli kamala ikävä koiruuden pehmeää halausta. Se auttoi aina, kun pääsi koiran kaulasta ottamaan kiinni ja halimaan ja itkemään sitä vasten murheet ja surut pois. Pääsi sen kanssa kävelemään, nauramaan sen hassuille tempauksille ja sille äärettömän ihanalle innostukselle, mitä metsänlaita tai rantapolku tarjosi. Ja se, että oli joku jolle minä olin tärkeä, joka oli ja ymmärsi minua paremmin kuin kukaan muu. Minulla on edelleen kamala ikävä, jatkuvasti ja koko ajan, vaikka aina se ei niin pinnalla olekaan, että se kyyneleinä näkyisi. Menetin parhaan ystäväni enkä oikein tahdo löytää nyt jalansijaa tälle elämälle millään...
                  Joskus huomaan näkeväni koiria joka paikassa ja ajattelevani, että toivottavasti nuo ihmiset tajuavat miten onnekkaita ne ovat, kun saavat mennä koiran kanssa kotiin ja lattialla rapisee tassut tutun oloisesti... Tai että saa nujuta koiran kanssa pihamaalla nurmen tuoksua haistellen. Kaipaan meidän hetkiä koiran kanssa niin kovasti, niitä hetkiä, joita tehtiin vain kahdestaan.
                  Antaisin mitä vain, että saisin hauvan takaisin. Että saisi halata ja rutistaa, kävellä yhdessä ja nukahtaa siihen, että kuulee koiran askeleet tuvassa ja oman kammarin lattialla..
                  Ikävöin niin kovin.


P.S. Pitäisi tehdä se kukkapenkki-postaus jossakin vaiheessa. En ole unohtanut.
P.P.S. Ja sitten olisi kaksi luettua kirjaakin, joista voisin muutaman sanan kirjoittaa.