Sateen takana

Sade ropottelee ikkunalautaan ja heti rupeaa haukotuttamaan. Maailman paras unilääke.
             Nämä sateiset päivät sopivat näihin minun yksin kotona-päiviin, kun ei kotiin tullessa tarvitse muuta kuin tehdä jotain ruokaa, että pysyy hengissä. Tänäänkin ruuan päätteeksi ehdin ajatella, että piha pitäisi trimmata ennen kuin uni vei mennessään.

Sen verran potkin itseni ylös, että lenkillä kävin.
              Olin juuri solmimassa lenkkitossun naruja, kun ikkunaan ilmestyi pisaroita. Ajattelin, että menen kuitenkin, vaikka tulisi vettä taivaan täydeltä. Istuin tänään koko päivän ruohonleikkurin selässä työmaalla ja jalat olivat kuin olisin istunut sardiinipurkissa koko päivän! Pakko oli päästä liikkeelle.
               Kyllähän se sitten satoikin mennen tullen ja paita oli niin märkä (jostain muusta kuin hiestä tällä kertaa) ettei se meinannut päältä lähteä. Oikeastaan olisi tehnyt mieli mennä sadeuinnille, mutta lämmin sauna houkutteli sen verran lämpöisenä, että skippasin uintireissun ja kipusin lauteille istuksimaan ja kuuntelemaan sadetta.
               Olin onnellinen.
               Työpäivä oli taas mitä oli ja tuskin tällä viikolla mieli tästä koheneekaan, vaikkakin kyllä iloitsin tämän päivän työnjäljestä, kun alkaa nurmikko antamaan periksi ja saatiin leikattua jo suht lyhyttä nurmea. Paikka paikoin tietysti jätti vielä kostea nurmi jätöksiä, mutta yleisilme oli jo siisti. Tämmöinen harmaus vaan tekee apeaksi ja vetää mielen maita myöten.

Katselin elokuvanäytöksiä ja niiden aikatauluja. Olen ajatellut, että voisi mennä katsomaan Jurassic World-elokuvan, mutta... Trailerin katsottuani en ole enää niin varma. Se ei ole ihan sellainen dino-leffa millaiseksi sen luulin, ei ainakaan vedä vertoja Jurassic Parkille! Ja muutakaan hyvää ei leffassa tällä hetkellä mene... En ole melkein vuoteen käynyt, joten olisi kiva mennä kuluttamaan vaikka huominen tai perjantai-ilta pimeässä leffateatterissa jos kelit ovat näitä tämmöisiä.
           Katsotaan nyt iskeekö inspiraatio vai ei.

Tänään on ollut kamala ikävä taas koiraa... Koko ajanhan se aukko möllöttää miun elämässä, mutta toisinaan se sitten puskee pintaa oikein kunnolla. Eilen Matti kysyi minulta, että olenko harkinnut uutta koiraa. Sanoin, että en meinaa päästää yli entisenkään kuolemasta, joten en voi kuvitella vielä uuden koiran hankintaa. Niiden koiran kuolemasta tuli puoli vuotta. Minun koiran kuolemasta tuli kolme kuukautta... Vasta kolme, kun tuntuu, että olen ollut yksin jo vuosikaudet!
         Edelleen kävelen joka ilta iltalenkin. Se rauhoittaa ja tuo jonkinmoista lohtua. En tiedä milloin lopetan vai lopetanko. Kävely tekee hyvää ajatuksillekin, jotka surraisivat ennen nukkumaan menoa muuten ihan mahdottomasti. Kävelylenkillä ehtii tyhjentää ajatukset oikeastaan kokonaan ja unikin tulee paremmin. Mukavaa olisi kuitenkin, että saisi koiran kanssa puhua ja nauraa sen touhuille.
          Äiti sanoi sunnuntaina, että heräsi aamulla siihen, että koira olisi raapinut ovea niin kuin sillä oli tapana, kun se halusi ulkoa sisälle tai sisältä ulos... En kehdannut sanoa, että minä kuulen sitä vieläkin jopa päivällä ja ollessani hereillä. Kuulen tassujen ääniä ja joskus vielä tulee niitäkin hetkiä, että mietin kotimatkalla, että mitenhän ne ovat koiran kanssa pärjänneet.
            En olisi uskonut, että suru on näin julmaa.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
89. juoksupäivä (31. viikko alkaa)
- 5km metsätie (31min)
- jalat olivat vähän pökkelöt mutta koko matkan sain pidettyä suhteellista vauhtia
- hengitys ok, vaikka ruokailu vähän vatsassa painoikin
- ryhti oli jälleen vähän istuvainen...
- satoi melkein koko matkan, hapekas ja kostea ilma hengittää +15