Kävelyä vetten päällä. Jäätyneen veden.

Rakastan vettä, mutta pelkään jäätä.
       Tai siis pelkään kävellä jäällä.
       En tiedä olenko saanut pelkooni aiheen joskus varhaislapsuudessa, en ainakaan muista, että olisin tippunut jäihin tai saanut muitakaan traumoja jäällä olemisesta. Pelkään mennä jäälle, vaikka minulle todistettaisiin miten tahansa, että jää on puoli metristä!
        Kävin tänään päiväsellä pienellä happihyppelyllä ja kävelin uimarantaa katsomaan. Jäässähän järvi oli ja rantaan oli vielä työntynyt vähän jäälohkareitakin, joten mahtaa olla taas siivo ensi kesänä, kun pyrin uimaan...

Sitten ajattelin, että pääsenkin vähän oikaisemaan paluumatkaa, jos menen rantaviivaa pitkin toiselle rannalle ja siitä sitten rinnettä ylös maantielle. Menin siis jäälle ja pysyttelin metrin päässä rannasta, joten jos jää olisi pettänyt, minulta olisi kastuneet pelkät kengät.
       Tästäkin tosiasiasta huolimatta pelotti pirusti kävellä siinä jäällä!
        Yhdessä paikassa taisi olla lähde paikka ja siinä jäässä oli sulakohta, sen kiersin, mutta muuten jokainen risahdus ja pamahdus, mitä jää antoi teki minulle sydämeen lisälyönnin.
         En ymmärrä.
         Jäällä on kaunista ja vapauttavaa, kun avaruutta riittää niin kauas kuin vaan silmä näyttää. Jää antaa mahdollisuuden mennä sinnekin, minne avoveden aikaan ei kävellen pääsisi. Pelkkiä mahdollisuuksia - tietysti turvallisuuden nimissä.

Rantareunus, jota pitkin tulin...

Minua ei vaan saa jäälle kävelemään. Korkeintaan metri rannasta ja siinäkin on jo paljon. Olen yrittänyt vieroituttaa itseäni tästä pelosta aina välillä käymällä jäällä, mutta sama fiilis tulee aina. Joka kerta.
      Ehkä minä vain olen sitten pelkkä uimari, en jäällä kävelijä.

 Kävin eilen juoksemassa, vaikka oli taas vähän motivaation kanssa tappelua. Minuun vaikuttaa nyt ihan hurjasti nämä pilviset kelit. Tätä on jatkunut kohta puoli vuotta, liekö enemmänkin, pelkkää pilvisyyttä. Aurinko ei ole kuin käväissyt välillä ilmoittamassa itsestään...
       Ei riitä oikein intoa yhtään mihinkään.
       Miehenmurrikka kovisteli minua jo kesätöidenkin kanssa. Minulla ei ole oikeasti riittänyt puhtia ajatella niitä asioita oikein yhtään... Pitäisi ja pitäisi. Kyllä minä sen tiedän, että jotainhan tässä pitäisi, mutta kun ei saa aikaiseksi.
        Tänään katsoin kaksi leffaa uusista aluista ja jotenkin alkoi raivostuttamaan, kun ne olivat molemmat jotenkin sellaisia "hupsheijakkaa, uuteen alkuun!"-elokuvia. Uusi elämä tuli kuin tarjottimella ja se oli niin paljon parempi kuin se entinen!
         Eivät perustuneet tositapahtumiin.
         Kumpikaan.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
13.1.2018 lauantai
421. juoksupäivä (155 vkoa täynnä)
- 2607.6 km
- 7km metsätie (39 min)
- ihan hyvältä tuntui juoksu, ei mikään lennokas ja reipas, mutta peruslenkki
- jalat vähän tuntuivat väsyneiltä vaikka suurempaa syytä en siihen väsymykseen tiedäkään
- askel lyhyehkö ja ryhtikin kesti ihan hyvin, jokohan olisin saamassa keskivartaloon jotain mahdollisia tukilihaksia
- pakarat kadoksissa
- kädet kiinni kyljissä, on se kumma kun niitä ei saa liikkeelle!
- hengitystäkin piti vähän rauhoitella
- pientä motivaatio-ongelmaa lähtemisen suhteen, vaikka juoksu itse oli taas todella kivaa. Tulisi nyt ne aurinkoiset päivät jo!
- -5, kiva pikkupakkanen, pientä lumisadetta, hyvänoloiset tiet ja sopivasti päällä

Poukkoilevia pohdintoja...

Joka paikka oli harmaassa huurteessa heti aamusta ♥
     Vaikka eilen vähän lipsahdin kesäikävän puolelle, niin tänään taas nappasin itseäni niskasta ja ihastelin tammikuista huurretta ja sen ikuisuudelta tuntuvaa hiljaisuutta. Kaikki ajallaan. Ensin eletään tammikuu ja sitten tulee jossain vaiheessa kaikki muut kuukaudet. Kukin ajallaan.

Tänään oli treenivapaa päivä, kun lihakset tuntuivat siltä, että nyt taas vedetään vähän henkeä. Jos jotain opin viime talven sairastelusta niin sen, että mieluummin höllään muutamana päivänä ja kuuntelen kehoa kuin sairastan kaksi viikkoa ja olen vaihtopenkillä taas kuukauden.
       Ja ihan hyvin minun treenivuoteni on alkanut.
       Ei mitään suurta repimistä, mutta kuitenkin hyvää tekemistä ja innostavaa treeniä ♥

Monessa paikassa lähipäivinä olen törmännyt unelmiin. Siis niistä kirjoitteluun ja puhumiseen.
      Tänään kun vahdin ulkosaunan kiukaan ja vesipadan tulien syttymistä, mietin omia unelmiani ja sitä ovatko ne muuttuneet niistä ajoista, kun unelmilla ei vielä ollut arkisia rajoitteita (kuten rahaa) ympärillään vaan ne olivat villisti ja vapaasti leijuvia haaveita.
       Olenko toteuttanut ainuttakaan unelmaa näinä vuosina, kun minusta on tullut nuori aikuinen?
        Heti tuli mieleen ensimmäinen toteutettu unelma: juokseminen.
       Juoksu on kuulunut unelmiini melkein niin kauan kuin opin kävelemään ja aina oli jokin tekosyy, etten lähtenyt panostamaan sen toteutumiseen. Nyt olen kolmen vuoden ajan tehnyt unelmaani toteen. Juossut, parantanut kuntoani ja tehnyt liikunnasta tärkeän osan elämääni ja itseäni ♥

Toinen suuri unelma on ollut aina perhe.
      Jossakin vaiheessa, kun ikää alkoi tulla eikä parisuhdetta vain onnistunut saamaan, ajattelin, että ehkä minun perheekseni riittää siskon lapset. Nyt minulla on perhe, mies ja poika. Vaikka pojalla ei olekaan minun piirteitäni tai geenejäni, ollaan kuitenkin pieni perhe. Toki minulla on ajatuksissa myös semmoinen pienempikin vekara jalkoihin juoksemaan, mutta kuten todettua, asioilla on tapana järjestyä - tavalla tai toisella.
     Puolitoista vuotta sitten minulla oli vielä hyppysissä se kolmaskin minulle tärkeä unelma: työ. Ja vielä sellainen työ, jossa olen hyvä ja josta pidän kuin kaheli kaurapuurosta. Se ilmapallo paukahti kuitenkin rikki silmieni edessä ja oikeastaan työ on ainut asia, joka rikkoo tämän pyhän kolminaisuuden minun haaveideni kehässä.
      Tiedän, että jotakin minä vielä keksin ennen kuin tämä vuosi vaihtuu seuraavaksi, mutta siirtymävaiheet eivät koskaan ole minulle helppoja.

Unelmia pitää olla.
     Sellaisia vähän mahdottomiakin, jotka eivät välttämättä edes toteudu. Pitää kuitenkin olla sellaisiakin unelmia, joille voi itse tehdä jotain. Minulle unelmat ovat oikeastaan turvallista arkea ja siinä elämistä mahdollisimman hyvin. Ei tarvitse koko ajan juosta jonkun kultaisen langanpään perässä ja himoita saavuttamattomia. Unelmia voi tehdä todeksi ihan arkeen, joka päivä.
      Esimerkiksi ajattelin aamusta miten ihanaa olisi käydä ulkosaunassa siihen aikaan, että ikkunasta näkyisi vielä jotain, ei pelkkää pimeyttä vaan maisemaa, huurteisia puita ja lunta. Lämmitin saunan aikaisemmin ja kipotin saunan lauteille istumaan niin, että vielä eteensä näki ♥
       Unelmien täyttymys ♥
       Jostain on vain aina aloitettava.

Isä kirjoitti tänään meidän perhepiirin viestikenttään loppulauseekseen vastaukseksi siskon kysymykseen hänen voinnistaan että: kohtahan se on kesä, eiköhän se tästä.
      Kirjoitan kai liikaa, kun poimin rivien välistä jo merkityksiä toisten kirjoituksista, mutta minusta tuohon lauseeseen sisältyi aika paljon. Siinä kuvastui tunteiden lisäksi sen hetkinen mielentila ja ehkä jopa vähän henkistä väsymistä koko tilanteeseen.
       Miksi kesä on meille aina se toivon aika? Miksi odotamme aina kesää, että kaikki paranee?
       Viime kesästäkään ei paljoa jäänyt mielenpohjalle kuin vesilammikko.
        Sääli nipisti sydämen reunaa, kun luin isän viestin. Epätietoisuus syö sisältäpäin julman salakavalasti. Suolistosairaudet vievät oman aikansa, niihin paras lääke on sitkeys ja kärsivällisyys, mutta huonompi puoli on se, että sitkeys ja kärsivällisyys vaativat mieleltäkin eniten. Pitää jaksaa ponnistella uudelleen ja uudellen pohjalta pintaan.
         Asiaa ei auttanut toisen siskon viesti samaan ketjuun: kesään on vielä aikaa.
         Lohduttavaa?!

"On paljon pahempaa että jokin tulee perässä 

kuin että se tulee vastaan"

- Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti

Nostalgisia pihakuvia ja kesäikävää ♥

Heräsin epämiellyttävään uneen ja koko aamun oli jotenkin sellainen olo, että pitäisikö tässä nyt tuntea olonsa oikeasti rikolliseksi. Näin nimittäin sellaista unta, että pussitin vainajia tuossa omassa puuliiterissä, jotka olin omin käsin vielä hengettömiksi tehnyt (!!)
     Miehenmurrikka kertoi eilen jostain vanhasta rikoksesta, missä kaverit olivat viinahuuruissa tapelleet ja toinen sitten oli kuollut ja kaverin toimesta upotettu järveen. Minulle ei näköjään voi kertoa mitään ilman, että alitajunta nappaa sen omakseen!
      Olo oli kuitenkin ällöttävä kun heräsin ja toisaalta suunnattoman helpottunut ettei minulla sittenkään ollut viiden ihmisen henkeä tunnollani!
     Noniin.
      Siivosin tänään - voisi sanoa että koko päivän. Oli taas semmoinen levoton päivä, että vaeltelin pitkin torppaa ja huomasin aina jotain siivottavaa. Milloin laatikoita, milloin kaappeja ja hyllyjä, ja ennen kuin oikeasti pääsin imurin ja mopin kimppuun oli kello jo pitkälti iltapäivän puolella. Mutta oli kyllä sitten loppujen lopuksi kiva istuksia ja syödä puhtaassa tuvassa ♥
      Löysin vanhoja valokuvia.
      Siis tämä torppa, jossa asustelen, on isäni lapsuudenkoti ja ollut meidän suvulla jo varmaan 1800-luvun alusta. Ehkä kauemminkin, mutta sinne asti ainakin on tutkittuja nimiä löydetty. Kuvat olivat mummoni kätköistä ja pihakuvia löytyy albumi tolkulla äidin ja isän luota, joten pitänee joskus tehdä pieni vertailu, mitä on muuttunut vuosissa, mutta tässä nyt pieni maistiainen siitä, millainen piha oli vuonna 1986.
       Kun noita katsoo, niin täytyy sanoa, että maku ei pihan suhteen ole kamalasti muuttunut...

Tuo talon kulmalla ollut pihakuusi kaadettiin varmaan 15 vuotta sitten ja tuon pihamaan sivupenkin purin toissa vuonna, mutta muuten pihamaa on kyllä pitänyt ulkonäkönsä. Talo on saanut uutta ilmettä uudella värillä ja kaivo saanut kunnon renkaan ja keinu tullut vähän napakammaksi - niin ja puutarhuri pihalla vähän kasvanut ♥

En tiedä olenko jotenkin nostalgiaan taipuvainen, mutta vaikka noissa vanhoissa kuvissa selvästi on havaittavissa se, ettei pihaan vielä 80-luvulla kamalasti kiinnitetty huomiota, niin ainakin meidän piha täällä maalla oli aina hyvin hoidettu ja kaunis - kiitos äidin ja isän. Ruoho on aina leikattu ja se tekee jo paljon maisemille.
     Yläkuvassa näkyy tuo reunuspenkki, jonka otin pois muutama vuosi sitten ja tänään viimeksi mietin, että siihen pitäisi keksiä nyt jotain muuta. Tosin ruukkumallia, sillä koivut kiskovat kaiken energian kukkapenkeistä.

Ei tällaisia maisemia ole enää koskaan. Jotenkin näyttää, että aurinkokin paistaa ihan eri tavalla näissä kuvissa kuin nykyään. Tämäkin kuva on jotenkin niin seesteinen ja rauhallinen ja täynnä kesän leppoisuutta ♥ Aitan takana näkyy vielä viljapeltokin, joka on ollut melkein 15 vuotta jo nurmella ja ajosillallakaan ei ole vielä edes kaiteita.
       Etualaa valloittaa tällä hetkellä iso kuusi, missä tässä kuvassa on vain pienet syreenipensaan alut. Tulee ihan haikea olo, kun näitä katsoo, vaikka viime kesänäkin ajattelin, että meidän piha oli kyllä komeimmillaan silloin.
        Nyt kun katsoo näitä kuvia, niin ei näissäkään mitään vikaa ole ♥

Etualalla viljapelto, joka nykyään on nurmikkona ja kasvimaana - Älyttömyyden Peltona ♥ Ja kuusi kasvaa tuossa kukkapotin paikalla ja vie kyllä aika lailla näkyvyyttä, kun tätä kuvaa katsoo ja miettii nykyistä tilannetta.

Ei tämmöisiä juhannuksia ole ollut enää pitkiin aikoihin. Mikä taivaan sini ja aurinkoisen kelin hehku ♥ Ei näitä kuvia pitäisi keskitalvella katsoa...
       Mitähän ajatuksia heräisi, kun etsisin ne 20-luvun kuvat esille. Mustavalkoista, kiireetöntä ja idyllistä ♥
...
...
...
Kävin tänään juoksemassa, vaikka tänään piti kyllä sivuuttaa sisällä sipisevä ääni oikeastaan heti kun se rupesi sipisemään. Harmaa päivä oli vähän masentanut eikä iltasella olisi viitsinyt muuta kuin kömpiä saunan lauteille tai sohvan nurkkaan.
      Laitoin juoksuvaatteet päälle enkä välittänyt yhtään siitä äänestä, joka väitti, että olo olisi parempi sohvan kulmassa kuin juoksulenkillä. Ihan nappiin ei juoksulenkki sujunut, mutta voin sanoa, että lenkin jälkeen se sauna ja se sohvankulma maistuivat vielä paremmalta ♥ Olo oli rento ja hyvällä tavalla rasittunut ja sain taas ajatuksille tilaa myös pääkopassa.
       Luin, että jos lenkille lähtö tuntuu joskus hankalalta, on vaan laitettava päälle, lämmiteltävä ja mentävä, miettimättä sitä toista tunnetta liikaa. Sehän on vain tunne, inhimillinen halu päästä vähän helpommalla. Mutta sitten kun pääsee liikkeelle, saa jalkojen alle narskuvaa lunta tai ropisevaa hiekkaa, tuntee miten vahva keho tekee töitä juoksemisen eteen, mieli täyttyy hyvästä olosta ja vaikka aina ei askel olisi niin lennokas ja helppo niin ainakin pääsee lähemmäksi oman kropan tuntemuksia. Hengästyy, jalat väsyvät, lihaksissa polttaa. Elää ♥
       Iltasella Miehenmurrikka nauratti minua koko puhelun ajan ♥
       Kaipaan sitä miestä.
       Eilen kävin niiden luona vaihteeksi. Käveltiin satamassa pieni lenkki ja iltapalaksi paistettiin pannukakku, josta tuli vähän omituista... En tiedä missä se meni vikaan, kun aika perusaineethan siihen tulee - ei voisi mokata kovin pahasti.... Kait?
       Jos tietty ei tee haitilaista pannukakkua ♥♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
420. juoksupäivä (155 vko)
- 2600.6 km
- 6 km kylälenkin versio (35 min)
- jaloissa tuntui heti alussa, ettei ole ihan powerit kohdallaan eivätkä olleetkaan, vaikka tietysti vähän juoksu helpottui kun sai jalat lämpenemään
- hengitys oli ihan ok, mutta jaloissa ei vain puhtia riittänyt ihan täyspitkään lenkkiin.
- ryhti ja asento ovat parantuneet ja toivon, että keskivartalon lihasten ansiosta
- askelluksella ei tänään ollut hirveästi väliä, kun maasto oli puolet matkasta vähän epätasaista ja askeleen piti olla aika lyhyt. Suurempia kipuja ei kuitenkaan tullut, joten kai sekin oli sitten ihan osuva
- -5, kiva pikkupakkanen ja muutenkin tiellä oli hyvä juosta, kun oli nahkeaa lunta tien laidassa ja vähän soraa. Pimeys alkaa vähän masentaa... pari kuukautta niin jo olisi vähän valoisampaa....

Jäälyhtyjä ♥

Ja nyt niitä jäälyhtyjä tammikuun pimeässä ♥ Ihania ♥

Mietteitä...

Nyt menee kyllä kuvat ja tarinat ristiin, mutta menköön. Kuvat ovat sunnuntaiselta piknikiltä rannasta ja oli niin ihana keli, kaikesta tuulesta huolimatta, että tämän päivän pilvisyyden keskellä onkin ihan kiva, että kuvat vievät takaisin taivaansinisiin tunnelmiin ♥

Kävin tänään konsultoimassa meidän potilasta ja vein omaa tietouttani sairastuvan puolelle. Se, käyttääkö isä minun puheitani hyväkseen ja ottaako neuvoista ja ohjeista vaarin, on hänestä kiinni. Minä ainakin olen yrittänyt parhaani mukaan tuoda omaa tietoani ja taitoani taudin hoitoon. Enempää minä en voi.
      Huomasin vain, että se mitä minä puhuin arkisena asiana, oli niille vaivalloista ja vaikeaa. Heräsin siihen ajatukseen, että olen oman vatsani kanssa jo niin tottunut ns. poikkeustiloihin ja niiden hoitoon, etten enää edes pidä niitä poikkeustiloina. Olen sitten kai oppinut elämään sen asian kanssa, ettei aina voi olla hyvä vatsa-päivä. Sen kyllä sanoin isällekin, että on varauduttava siihen, ettei se ole enää se sama vatsa kuin muutama kuukausi sitten. Pitää tutustua siihen kuin uuteen ystävään...

Toinen semmoinen herätyksen hetki oli, kun törmäsin vanhaan työkaveriin, kun olin lähdössä jo kotiin päin äidin ja isän nurkilta. Nousin autosta juttelemaan ja kun tämä työkaveri tuli luokse halaus-meiningillä, minun teki nanosekunnin ajan mieli olla halaamatta...
       Ei sen takia, etten olisi halunnut vaan sen takia, että sen silmänräpäyksen ajan ehdin ajatella, että onkohan se ihan hyväksyttävää tai oikein? Annanko jotain vääriä vihjeitä jos halaan?
       Työkaverini oli nimittäin mies.
       Ja heti tämän ajatuksen jälkeen mielessä kuohahti suunnaton viha pintaan. Viime kesänä minusta puhuttiin ties mitä halausteni takia ja vaikka kohta on kulunut puoli vuotta niiden ihmisten kanssa olemisesta, se epäilys ja puheet jättivät johonkin sielun syövereihin siemenen, joka näköjään itää.
        Halasin työkaveriani, jos en muuten niin ihan vaan niiden ajatusten kiusaksi, jotka vilahtivat hetken tietoisuuden kentässäni ja yrittivät tehdä minulle saman, mitä viime kesänä yrittivät ne puheet ja epäilykset ja nauramiset. Viedä minulta osan itsestäni ja siitä millainen ihminen minä olen!
         En halua joka kerta, kun joku tulee halaus-etäisyydelle miettiä, onko se oikein tai säädyllistä. Haluan toimia kuten toimin ennen viime kesää - halata jos siltä tuntui vailla minkäänmoista muuta vihjailevaa tai romanttista aietta!

Ilta jäi tänään vähän lyhyeksi kun pääsin kaupungista takaisin omiin nurkkiin. Oli jotenkin väsynyt ja uuvuttava olokin, joka tulee kyllä aina silloin kun jostakin asiasta on pahin ohi - kuten nyt tässä isän kohdalla.
      Lueskelin iltasella sohvan kulmassa Sport-lehden uutta numeroa ja siinä olikin taas paljon hyvää asiaa. Eevi Teittisen haastattelun luin sanasta sanaa ja sain paljon ajattelemisen aihetta. Huomasin myös siinä paljon samoja ajatuksia, mitä minulla oli aikoinaan.
      Nuorempana minulla oli runsaasti ylipainoa. Huomioin asian, kärsin siitä, mutta ajattelin jotenkin, että se oli minua. Minun kuului olla semmoinen ja minun pitäisi vain olla tyytyväinen itseeni. Nähdä itsessäni hyvät puolet ja vaikka ylipaino häiritsikin, se oli osa kokonaisuutta.
       Tyytyväisyyttä itseensä ei pidä peilata muiden kautta. Muilla on aina komeammat vatsalihakset tai pidemmät ripset tai valkoisemmat hampaat. Tyytyväisyys itseensä pitää olla oman - ja VAIN oman kropan ehdoilla ja oman mielen raameissa. Jos peilaa jatkuvasti muihin, ei tule koskaan valmista. Aina löytyy jotain joltakulta muulta.
        Laihduin itse oikeastaan vasta sitten, kun löysin elämälleni sen "oman jutun", asian ja ammatin jota halusin tehdä ja jossa olin hyvä. Laihtuminen toi sitten mukanaan lisää itsevarmuutta ja innostusta tehdä enemmän ja hyvä kierre oli valmis. Koskaan en ole kuitenkaan laihduttanut, vaan kilot ovat lähteneet ryhtymällä tekemään ruumiillista työtä ja iloitsemaan siitä mitä teen. Intohimoinen liikkuminen ja itsensä kunnossa pitäminen on ollut aina tärkeää, mutta viimeiset viisi vuotta se on ollut osana elämää suuremmin ja paremmin. Ei kuitenkaan erillisenä osana vaan elämäntapana.

Tällä hetkellä olen omaan peilikuvaani tyytyväisempi kuin koskaan. Itsevarmuus ja omanarvontunne ovat kasvaneet rutkasti, kun mietin esimerkiksi itseäni kymmenen vuotta sitten. Toki kropan muuttumisella liikunnan vaikutuksesta on oma nosteensa, mutta paras itsevarmuuden ja arvokkuuden tunteen kasvutekijä on ollut rakkaus ♥
       Lällyä, tiedän, mutta niin totta.
       Se, että toinen rakastaa minua juuri tämmöisenä kuin olen, tekee parempaa kuin mitkään treenit tai kiinteytykset. Eikä se johdu hyväksynnästä vaan siitä, että toinen ihminen näkee minussa sen, mikä minunkin pitäisi huomata itsessäni useammin. Ei kiinnittää huomiota vyötäröön tai naamassa kukkivaan finniin vaan siihen, mitä löytyy niiden alta. Siihen tyyppiin, joka minä nahkojeni sisällä oikeasti olen.
        Ajattelenkin, että ennen kuin kukaan aloittaa laihduttaa saadakseen onnellisemman olon tai ennen kuin kukaan aloittaa juoksun tai punttisalin saadakseen lihasten ja kunnon kautta paremman mielen, pitäisi ensin laittaa se sisus kuntoon. Löytää itsensä ensin oikeasti, ennen kuin alkaa tekemään itsestään "parempaa". Koska melkein aina se tyyppi siellä sisällä on jo aika mahtava pakkaus, ja sen tajuaminen tuo sitten itsestään sen kaiken muun siihen ympärille ♥

Menipä syvälliseksi tämän iltainen teksti...
      Kaupunkireissujen sivuvaikutuksia varmaan.

Ja niin se aurinko saapui ♥

Voiko jotain luonnonilmiötä kaivata näin paljon kuin mitä minä kaipasin aurinkoa ♥
      Tänään se paistoi, pilvien seasta, mutta paistoi! Taivaalla näkyi sinistäkin enkä edes muista milloin viimeeksi olisi sinistä pilkahdellut... Ja mittari näytti -5 pakkasta ♥
       Kaikki oli aika täydellistä tammikuiseksi maanantaiksi.
       Viikonloppu meni nopeasti ohi ja maanantaiaamu tuli liian nopeasti. Miehenmurrikan kanssa nukuttiin sekä lauantaina että sunnuntaina pitkään. Miehenmurrikka nukkui pois viikon univelkojaan ja minua piti viikonloppuna ylhäällä omat murheet ja unensaanti jäi yön pienille tunneille. Aamusta sitten unta riitti paremmin.
        Isä joutui sairaalaan perjantai-iltana kun se joulukuun puolenvälin Clostridium Difficile-bakteeri päätti jatkaa bileitään isän saamasta antibioottihoidoista huolimatta - tai kuten minä sanoisin niiden takia! Isä oli melkein kaksi päivää 40-asteen kuumeessa ja vatsaa hoidettiin milläs muulla kuin antibiooteilla. Nytkin sillä on kuuri vielä päällä, vaikka oikein mikään muu kuin mustikkasoppa ei ole pysynyt sisällä.
       En ymmärrä!
       Täytyy sanoa ihan rehellisesti, että en ymmärrä. C.Diff.-bakteeri on häijy tapaus, joka pistää elämän uusiksi ihan täysin. Sitä ei tajua kukaan muu kuin sen läpi käyneet tai siitä kärsivät ihmiset. Minusta aivan liian suuren osan saavat bakteeria tappamaan määrätyt antibioottikuurit, sillä vaikka ne olisivat miten spesifioituja juuri kyseisen bakteerin nitistämiseen ne ovat silti antibiootteja.
       Ulostesiirto on vaikeiden taudin kuvien viimeinen hoito, vaikka minusta sen pitäisi olla ensimmäinen hoito ihan minkätasoiseen C.Diff.-tartuntaan hyvänsä! Siitä on hyviä tuloksia ja potilaiden suolisto pelastuu kenties vuosien kärsimyksiltä.
       Itse sairastin C.Diff-bakteerin aiheuttaman antibioottiripulin noin neljä vuotta sitten ja edelleen vatsa ilmoittaa siitä, että semmoinen on käyty läpi. Minä sain onneksi hoitaa bakteerini ruualla ja maitohappobakteereilla eikä sitä edes yritetty nitistää toistuvilla antibiooteilla. Nyt olen lukenut paljon, paljon enemmän kyseisestä bakteerista ja olisin toivonut että joku olisi antanut sen tiedon minulle silloin kun minä sairastuin. Nyt voin onneksi käyttää kaikki tietoni isän toipumisen auttamiseksi.

Ajatukset pyörivät aika paljon isän ympärillä ja tietysti harmitti äidinkin huoli. Olen tyypillinen murehtija-tyyppi, joka sitten iltasella alkaa ajatella asioita eikä uni tule varmasti! Ja vähän harmitti sekin, että vihdoin viimein meillä oli Miehenmurrikan kanssa aikaa olla koko viikonloppu yhdessä ilman Miehen viikonlopputöitäkään, niin minä olin vähän ajatuksissani ja poissaoleva aina välillä.
        Toki Miehenmuru ymmärsi ja kuunteli minun turhautunutta paasaamista isän tilanteesta, ja olin todella iloinen, että Mies siinä vieressä oli, jonka kainaloon pääsi itkua tihrustamaan.
         Käytiin sunnuntaina rantapiknikillä, mutta aikamoiset kelit aina sattuvat meidän makkaranpaisto-päiviksi. Sunnuntainakin tuuli aika navakasti ja vaikka olin laittanut taas kaikki vaatteet päälle mitä löysin, palelsi siinä seisoessa kuitenkin. Laitan vaikka huomenna ihania kuvia meidän piknikiltä ♥
          Se oli kuitenkin sellaista laatuaikaa yhdessä, että hetkeksi ei painanut työmurheet Miehenmurria eikä isän sairastelu minua. Oltiin hetki ihan vaan toisillemme ♥

Tänään tein sitten vähän lumitöitä, mitä sunnuntainen tuisku oli mukanaan tuonut. Eipä sitä lunta hirveästi ollut ja nyt sitten varmasti maakin vähän jäätyy, kun pakkaset tulivat jälleen näin niukkalumiseen maahan. Tänään nurmi oli kyllä vielä aika pehmeää, sen verran lähti tuppaita mukaan kun koneella työntelin... Saan taas keväällä tilsiä niitä paikoilleen.
        Ja hurraa!
        Sain tänään minun jäälyhty-yritelmistäni jäälyhtyjä ♥
        Kauniita ja ihan muodokkaitakin niistä tuli, vaikka ehdin jo pelästyä, että nyt kun pakkasia kerran tuli niin ehtivät jäätyä pohjaan saakka. Sen verran hulinaa oli iltasella, että en ehtinyt vielä kokeilla kaikkiin lyhtyihin kynttilää, mutta iltasella piti viedä tuohon lähimpään ihan vain kokeeksi tuikku ja katsoa, miten se sieltä jään keskeltä kimmeltää ♥

Kolme lyhtyä vein kivikkoon ja yhden jätin omien portaiden luokse ♥
      Ihme, että sain niistä aikaiseksi noinkin hyviä yksilöitä, vaikka kohmettuivat ja sulivat vuorotellen. Yksinkertainen on kaunista - ainakin jäälyhtyjen suhteen ja miksei monen muunkin elämänalueen suhteen.
      Iltasella kävin juoksemassa ja jalat kyllä huomasivat, että nyt ei juostu enää plussakeleissä. Vaikka oli ihan lämpökerraston pitkikset jalassa niin kyllä reidet kohmettuivat pakkasviimassa kun viimeisiä kilometrejä taas juoksin vastatuuleen. Mukavalta kuitenkin tuntui päästä jälleen liikkeelle ja ajatuksetkin saivat puhdistusta, kun niitä oli muussattu koko viikonloppu ees ja taas.
       Isä mahdollisesti pääsee huomenna kotiin toipumaan ja lupasin mennä roudaamaan äidille vähän troppeja ennen kuin potilas saapuu. Tavoitteena on, että isän vatsa saataisiin siihen kuntoon, että kun tämä antibioottikuuri on syöty niin se ei uusisi enää... Minun tavoitteeni on tehdä ruokavaliosta, maitohapoista ja vitamiineista ja hivenaineista semmoinen yhtälö, että suolisto vahvistuisi ja voisi pian paremmin. Kunhan isä vain noudattaa sitä...

Ilman valoa ja valon kanssa ♥ Lyhtyni mun

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
419.juoksupäivä (155 vko alkaa)
- 2594.6 km
- 7.2 km kylälenkki (40 min)
- ei ihan niin lennokas ja helppo juoksu kuin torstaina, mutta ei tässäkään mitään suurta vikaa ollut
- jaloissa ei ehkä aivan niin hyvää poweria ollut, mutta ei ne toisaalta väsähtäneetkään hurjasti
- hengitys piti pitää mahdollisimman tehokkaana kylmästä huolimatta
- ryhti, askellus toimivat hyvin ja pakaratkin kai jossain kohdin aina löytyivät
- lyhyttä askellusta edelleen, katsotaan nyt tekeekö se lihaksille haittaa ja hyvää
- -6 pakkasta, tuuli aika navakasti tietyissä kohdin, hengitys kankaan läpi välillä teki hapen oton raskaaksi
- hyvä ja kiva lenkki, joka teki iloiseksi!

Mitä hyvää tammikuun plussakeleistä?

Mitä hyvää löydän tammikuisista plussakeleistä ja jäätiköistä?
     No ainakin sen, että jos tämä meno jatkuu, pääsen möyhimään kukkapenkkejä ja tekemään kasvimaata jo helmikuussa. Oikeasti, kaipaankin jo multaa kynsien alle ja olen monena aamuna katsellun kirjahyllyni puutarhakirjoja siihen malliin, että pitäisikö jo ruveta niitä aukomaan ja miettimään uusia ratkaisuja kukkamaniaan, joka iskee viimeistään maaliskuussa.
     Toisaalta ei mene myöskään löpöä lumitöihin. Traktori on saanut olla aika rauhassa tänä(kin) talvena, vaikka toki sillä on jo nyt ajettu enemmän kuin viime talvena. Silloin taisin tehdä virallisia lumitöitä ainoastaan kaksi kertaa, mutta eipä tämäkään lumivuosi nyt ihan kaaosmainen ole ollut näillä nurkilla. Haikeana katselen kavereiden kuvia Lapista, missä talvi on vielä talven näköinen...
      Kolmanneksi: kaivossa riittää ainakin vesi. Nämä talvikuukaudet ovat aina semmoisia kuivuuden kuukausia, kun maahan ei imeydy uutta vettä vaan on pärjättävä sillä vedellä mikä syyskuussa pohjavesistä löytyy. Näinä talvina sekään ei ole ollut suuri ongelma, kun näitä sadeviikkoja on ollut ihan kivasta muutamina talvina. Nytkin sataa ihan silkkaa vettä, joten kai siitä jotain menee maahankin... On nimittäin ihan sula maa tuon onnettoman vähäisen lumikerroksen alla.
      Oikeasti en löydä oikein mitään hyvää näistä keleistä.
      Harmaata ja masentavaa ja märkää ja liukasta.
      Olen talven ystävä, kunhan se on sitten semmoista kunnon talvea. Pakkasta ja lunta. Tämä tämmöinen ei ole mistään kotoisin!

 Sunnuntaiksi keli on kuulemma muuttumassa ja minäkin näin auringon kuvan lehden sääennustuksissa meidän kohdalla ♥ Suunnittelin, että mentäisiin taas rantapiknikille paistamaan makkaraa ja viettämään laatuaikaa Miehenmurrikan kanssa. Onneksi silläkin on vapaa viikonloppu, kun on ollut vähän rankka viikko taas työmaallakin. Kärsivät miespulasta kroonisesti..
      Mihinhän tämä nykyajan työelämä vielä menee?
      Ei se ainakaan ole mennyt parempaan suuntaan, kun puhutaan työssäjaksamisesta. Pikemminkin päinvastoin.

Kävin eilenillalla juoksulenkillä ja hyvä kun kävin eilen nahkean lumen aikaan, sillä tänään ei tuonne teille olisi ollut taas mitään asiaa. Hyvä, että pihalla kestää pystyasennossa.
       Lenkki meni todella hyvin ja jaksoin juosta helposti normilenkin ihan hyvään aikaakin. Hassua miten yksi hyvin mennyt treeni tekee mielen ja olon pitkäksi aikaa hyväksi, tai sitten niitä hyvin menneitä juoksulenkkejä on oppinut arvostamaan kaikkien huonojen aikojen takia.
        Kivaa kuitenkin oli ja tuntui, että oma kuntosuunta on tällä kertaa ylöspäin (koputan puuta etten ole ensi viikolla sairaana...), kun yleensä aina tuntuu, että kun muut ottavat spurtteja hyvään oloon tammikuussa, minä painiskelen kunto-ongelmien kanssa koko kevään vaikk tahtoa ja puhtia olisikin! Onneksi tänään ainakin tuntuu hyvältä ja jos miinustetaan tuo harmaan ilman vaikutus mielialaan, niin olen ihan iloinen ja onnellinenkin - juuri nyt ja tässä ♥
         Kohta Miehenmurukin pääsee viikonlopun viettoon. Olen vääntänyt isännälle rehellisiä lihapullia ruuaksi, joten jos se työpäivän masentava mieli siitä korjaantuisi sekin ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
418. juoksupäivä (154 vko)
- 2587.4 km
- 7.2 km kylälenkki (40min)
- lenkki alkoi hyvin ja sama jatkui koko lenkin ajan
- huomasin ottavani reilusti lyhyempi askeleita jo pelkästään liukkauden takia, mutta taisivat sitten olla energiatehokkaitakin, sillä olisin jaksanut juosta helposti vielä vähän kun oli lenkki heitetty
- jaloissa ei tuntunut kuin mukavaa poltetta ylämäissä ja pitkissä ja loivissa nousuissa
- hengitys rauhallista ja tasaista, pakarat löysivät työnsä ja kädetkin liikkuivat paremmin
- ryhti kesti hyvin ja jalkojen asento tuntui kerrankin hyvältä
- mahtava juoksu kaikin puolin eikä jälkeenkään tuntunut kipuja tai jomotuksia! Mitä minä nyt tein oikein???
- +1 plussakeli, onneksi tien laidassa nahkeaa lunta jalan alle, pientä vesitihkusumusadetta koko matkan, pikkasen kolea ilma

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Pirjo Tuominen

TULEN VÄRI PUNAINEN

Tammi

Jere Kauppila ja Maria Manner löytävät toisensa pitkien kaipausta täynnä olevien vuosien jälkeen, mutta levottomat ajat tempaavat rakastuneet erilleen. Jeren rintamalle Venäjälle ja Marian tekemään vaikea valinta toisen miehen emännäksi.
     Suomi itsenäistyy, mutta maan sisällä kiehuu. Luokkaristiriidat, kaunat ja viha pääsevät valloilleen ja pian Suomi on jakautunut kahtia. Onko siinä maailmassa tilaa rakkaudelle, missä raakuudet ovat arkipäivää, naapurit vihollisia ja koko entinen elämä kuin toinen maailma?

Kirjaa kuvaa ehkä eniten se, että minun piti vaihtaa täysin kevyempään kirjallisuuteen kun olin saanut kirjan luettua. Vahvaa kerrontaa, ei niinkään mässäilty väkivallalla, mutta saatu vaan se ahdistus ja pelko niin hyvin kerrottua, että lukijana tunsin iholla koko loppu kirjan.
      Suomen historia on lähellä sydäntäni ja Pirjo Tuominen yksi suosikeistani kertomaan siitä. Tietyt kirjailijat sortuvat vähän samanlaisiin ratkaisuihin kirja toisensa jälkeen, mutta Tuominen löytää aina jotain uutta. Tietysti rakkaus on suuri teema jokaisessa kirjassa - milloin minkäkin moinen.
      Ja tykkään näistä jatko-sarjoista, missä yhden kirjan henkilöiden elämä ei jää vain yhden kirjan mittaiseksi vaan saa lukea pidemmälle miten henkilöiden elämä nivoutuu historian tapahtumiin.
     Ei mikään kevyt kirja, vaikka viihderomaani onkin. Panee ajattelemaan millainen Suomi oli sata vuotta sitten ja miten onnellista on, että siitä ajasta rakentui näinkin hyvä maa. Lukekaa niin, että on aikaa oikeasti lukea. Mahtava teos!

 

  " Pidä suusi, tai pääset mukaan!"

      Maria ja Leea saattoivat vain seurata äänettöminä sivusta isäntäväkensä kärsimystä..

      Lehtonen kääntyi hyvästelemään vaimonsa, appensa ja lapset, jotka meteli oli herättänyt. Hän kätteli Mariaa ja Leea ja pyysi kertomaan terveisiä Suvelaan ja Rautajoelle.

    " Kunpa edes löytäisitte minun ruumiini" hän sanoi käheästi 

saaden kyyneleet virtaamaan naisten silmistä.

Lue myös kirjasarjan ensimmäinen kirja

Pirjo Tuominen: Hiljaiset huvimajat 

Joulu pois torpasta ja plussakeleillä liukastettu maailma

Eilen poistui joulu tästä pirtistä lukuunottamatta joulukukkia (joista tuli vain kukkia) ja yhtä kynttiläikkuna-koristetta, joka ei minusta vielä saanut lupaa lähteä. Maailma on vielä niin harmaa ja pimeä, että se saa luoda valoa vielä hetken meidän torppaan ♥
        Täytyy kyllä sanoa, että pientä haikeutta oli poistaa kuusikin tuvan kulmasta, mutta sen verran karistavaa laatua se oli, että sen puoleen jouti jo pihan puolelle. En tiedä johtuiko haikeus näistä ilmoista, kun mittari näyttää plussaa ja maailma on todellakin pelkkää pilvistä harmautta... Kai sitä sielu olisi sitten vielä kaivannut tunnelmallisia kuusen valoja ja joulun pehmeää tunnelmaa kesään asti!
         Jossain vaiheessa se olisi kuitenkin ollut tehtävä, joten päätin "kiskaista laastarin" sitten eilen niin sittenhän se on tehty! Tupaan tuli taas tilaa ja avaruutta, ja ihan mukavaa taas olla ihan normi arjessakin joulun tunnelmoinnin jälkeen.

Tälle valolle annoin aikaa luoda vielä tammikuiseen maailmaan valoaan...

Piha on kuin jääkenttä.
      Ajelin tänään vähän lumia räystäiden alta pois (vähän kuin kevättä tehden...) ja hieroin samalla vähän jäätikköä rikki traktorin renkaiden ketjuilla. Tänä aamunakin kun hain postia, oli laatikon edustalla ihan sileää jäätä. Tämmöinen talvi on ihan mahdoton! Tulisi sitten reilusti kevät eikä tämmöistä plussan puolella roikkumista!
       Minun jäälyhtynikin ovat jälleen vain kuusi ämpärillistä vettä! Ne saivat jo uuden vuoden maissa vähän riitettä pintaan, mutta nyt ne taas velloivat kuin järven vedet, vapaina ja jäättöminä! Ei niistä taida lyhtyjä tullakaan. Miehenmurri nauroi eilen, että ehtivät haihtua ennen kuin jäätyvät ja taidan olla kohta ihan samaa mieltä.

Eilen kävin katsomassa tuota suurempaa tietä, josko siellä olisi ollut enemmän hiekkaa kuin tällä meidän omalla kylätiellä. Omalla kylätiellä ei ole näkynyt hiekkaa sitten sulan ajan eikä siihen taida tänä talvena tullakaan. Liekö sitten hiekka niin vähissä tässä maailmassa, että tuommoinen kylätienpätkä saa olla pääkallokeleillä koko talven.
      Eilen törmäsin alkumatkasta juoksuani kahteen naapurin emäntään, jotka olivat juuttuneet juttuihinsa keskelle tietä. Toinen niistä sanoi, että maitoautokin oli ollut pari tuntia myöhässä, kun oli pitänyt varoa näitä pienempien teiden liukkautta. Samaan hengenvetoon molemmat emännät sanoivat... ei, käskivät etten saisi mennä juoksemaan!
      Suututti.
      Kyllä minä olen jääkeleissä sen verran juossut, että tiedän milloin pitää kääntyä takaisin ja milloin askel pitää. Tietysti vahinkojakin sattuu jos on sattuakseen, mutta minulla on jo äiti, joka vahtii ja varoittelee ihan mukavasti. En tarvitse naapureita siihen enää komentelemaan! Sanoin molemmille emännälle, että eiköhän tuo isompi tie ole paremmassa kunnossa ja hipsin vähin äänin niiden seurasta lenkille.
       Hiekkaa riitti tossujen alle koko matkaksi ja kun tulin pois, emännät olivat edelleen samassa kohtaa eivätkä enää puhuneet pään halkaisusta jäätikköön mitään. Kieltämättä nämä kelit ovat vähän haastavia juoksussa, kun ei minun kengänpohjissa ainakaan kestä tuo pitovoide mitenkään?! Ehkä siinä on jotain tekniikkavirhettä, jota teen...

Hain puita tuvan halkolaatikkoon ja sain vesisadetta taas harteilleni... Tammikuista keliä? Pidin tänään pyykkipäivän ja kone on pyörinyt jo kahteen kertaan sylillisen pyykkiä sisuksissaan. Luin lehdestä, että aurinko paistoi joulukuussa täällä päin vain puoli tuntia yhteensä!
      Toivon todella, että tammikuu ei jatka samaa latua.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
2.1.2018
417. juoksupäivä (154 vko alkaa)
- 2580.2 km
- 5.4 km uimarantalenkki (36 min)
- palautteleva juoksu, kun reisilihakset olivat ylt'ympäriinsä kipeinä vielä sunnuntaisen kuntopiirin jäljiltä
- mukavaa kuitenkin saada taas jalkoja liikkeelle ja vähän veri kiertämään
- tiet olivat liukkaat vaikka hiekkaa sopivasti kengän alle löytyikin tien laidasta
- askeleiden kanssa piti olla kuitenkin tarkkana eikä askel ollut ihan niin rento kuin olisi voinut olla
- ryhti kuitenkin hyvä ja muu oleminen myös
- +2 vähän harmaa ja sateinen keli, liukkautta joka paikassa, ei ihan niin kunnollista juoksua kuin sulalla tai kunnon talvikelissä

Ristiriitainen aloitus vuodelle

Uuden vuoden ensimmäinen päivä ♥
       Ilmaston puoleen ei uusi vuosi tuonut muutosta muuten kuin asteen oltiin pakkasen puolella tänään. Nukuttiin melkein kellon ympäri koko talon väki, mutta ei ollut kiire mihinkään eikä hoppu tekemään töitä. Nautittiin uuden vuoden ensimmäisestä päivästä ihan vaan levolla ja hyvällä mielellä.
       Minä bongasin pihapiiristä eläimiä.

 Tämä kettu repolainen ei ihan pihapiirissä tosin ollut (siksi kuvakin on hyvin epäselvä, kun piti kiskaista kameran zoomi tappiin), mutta kauan se pellolla kierteli ja pomppi. Myyriä ja hiiriä se kai ruuakseen sieltä haki. Hyväkuntoisen näköinen ja reipas tuntui olevan, kun on näkynyt jokunen vuosi sitten niitä toisenlaisiakin. Turkki huono ja laiha ja häntäkin vain pelkkä piiska. Kai niitä myyriä sitten tänä talvena on riittänyt kun luntakin on noin vähän...
      Ja tintit kisasivat minun lyhteistäni ♥
      Ihanaa kun niille tänä vuonna kelpaa vähän pienempikin eväs. Toki ne tarvitsivat ne närhet näyttämään tietä ennen kuin uskalsivat maistaa minun lyhteitäni, mutta tänään oli molempien kauranippujen kimpussa keltarintaisia tsirkuttelijoita.

Maisema oli tänään(kin) harmaa ja pimeähkö. Satoi aamusta vielä vähän lunta, mutta eipä sitäkään tullut kuin peittämään vähän jääkenttiä alleen. Onneksi sentään oli se aste pakkasen puolella.
       Jotenkin oli todella hyvä ja toiveikas olo koko päivän, ja tuntui, että uusi vuosi toisi todella uusia hyviä mahdollisuuksia kaiken suhteen. Oli levollinen ja hyvä mieli ♥
       Ja sitten.
         Oltiin iltaruualla ja kun istahdettiin äidin ja isän kanssa ruokailemaan, katsoin jo ruokailun alussa, ettei isälle maistunut ruoka ja kala ja perunat pyörivät vain lautasella. Puolessa välissä ruokailua isä sitten sai sanotuksi ettei voinut hyvin.
        Pulssi oli epätasainen ja jätti lyöntejä väliin tai löi lisälyönnin, ei oikein ottanut selvää. Nappasin käsivarresta verenpaineen, ei hälyyttävää, mutta ehkä normaalia ylempänä. Työnsin kaksi magnesiumia lasin viereen ja katsoin, että ne menee alas.
        Ei isä sitä oloaan osannut kunnolla selittää. Omituinen ja vähän huono. Ei koskenut, puutunut eikä pakottanut mihinkään. Ei pyörryttänyt edes, oli vain huono olo.
        Ruoka jäi vähän kesken - meiltä kaikilta - ja äiti hätääntyi tietysti heti. Ollaan puolen tunnin päästä terveyskeskuksesta ja äiti arka ajamaan talvikeleillä autoa. Isän olo koheni kuitenkin tunnin aikana sen verran, että pääsivät ajamaan kaupunkiin ja oman sohvan kulmassa pulssikin alkoi olla suht normaali ja olo parempi.
        Helpotus.

Huomasin itsestäni, että toimin siihen asti hyvin rauhallisesti ja fiksusti, kun homma oli päällä, mutta heti kun se "kriittinen aika" oli mennyt ohi, itketti. En tiedä toimisinko oikein vakavassa tilanteessa järkevästi vai menisinkö tekemättömäksi, mutta sen huomasin, että itku minulle tulee vasta sen jälkeen kun kaikki on taas hyvin ja se huoli helpottaa.
       Soitin Miehenmurulle ja säikäytin sen itkullani. Piti vain kuulla jonkun sellaisen ihmisen ääni, joka sai oman pulssin ja mielen rauhoittumaan ♥
        Vaikka isällä on nyt kaikki taas paremmin, meni siitä aamuisesta leppoisuudesta ja uuden alun rauhallisuudesta ja ihanuudesta vähän pintaa pois... Tunteet ovat tänään menneet aallon harjalta sinne syvimpään rotkoon asti.
         Toivottavasti ensimmäinen päivä ei ole merkkinä koko loppuvuodelle.
          Ei tämmöisiä päiviä kaipaa yhtään lisää...

P.S. Kun eilen oli tiet niin liukkaat ettei oikein kävellenkään pystyssä pysynyt, päätin jättää juoksu lenkin arkipäivälle ja tein omassa pihassa kuntopiiriä. Juoksin umpihangessa (joka tarkoittaa meidän pihassa noin 20cm), viskoin kahvakuulaa ja tein jalka-, käsi- ja vatsalihastreeniä ulkosalla.
       Saldona oli toppiin repeytynyt reikä ja tämän päivän on ollut jalat kipeänä. Kävi se johonkin... semmoinenkin hyppiminen.

Hyvää ja Räiskyvää Uutta Vuotta 2018!

Pitäköön uusi vuosi kaiken hyvän 

ja vieköön pois sen, 

mitä ei jäädä kaipaamaan.

Onnea vuodelle 2018 ♥

Uuden vuoden kynnyksellä katsetta menneeseen...

Eletään tämän vuoden toiseksi viimeistä päivää ja ulkona sataa vettä.
      Se kuvastaa tätä vuotta enemmän kuin hyvin ilmojen osalta, sillä jos minulta kysyttäisiin mitä muistan tämän kuluneen vuoden ilmastosta, niin en muistaisi muuta kuin sateen ja sen yhden viikon helteiset päivät, kun vietimme kesälomaa Hangon kärjessä.
       Alkuvuodesta oli vähän pakkasia ja silloin saatiin tännekin se ohuen ohut lumikerros, ja kun luulin, että mitä ohuempaa on lumikerros keväällä, sitä nopeampaan tulee kevät, mutta ei se ihan niinkään mennyt. Kevät oli toki aikaisessa lumien lähdön puoleen, mutta kylmä ja kolea muuten. Pihatyöt sain tehtyä hyvissä ajoin, mutta kaikki oli auttamattoman myöhässä. Kasvit eivät lähteneet kasvuun kukkapenkeissä ja valoa ja lämpöä ei riittänyt kunnolla taimillekaan. Se myöhästyminen teki sitten tuhojaan koko kesälle, kun kaikki oli vähän myöhemmässä kuin tavallisesti - jopa kasvimaan sato jäi vähäiseksi, kun eivät lähteneet aikoinaan kasvuun.

Tammikuun toivotut pakkaset tulivat.

Juoksuvuotena tämä vuosi oli surkea.
     Vaikka juoksin kuitenkin suhteellisen monta kilometriä, niin en muista oikeastaan ehjää tai kokonaista kuukautta juoksussa kuin tämän loppuvuoden. Alkuvuodesta ei vain kulkenut ja jalat tekivät omia kommervenkkejään ja kenkien vaihto tuotti tuskaa monen kuukauden ajan.
      En tiedä vieläkään ollaanko nyt paremmalla puolelle vai edelleen jumitusvaiheessa, mutta treenivuotena tämä ei ollut mikään erinomainen. Kipeänä oli muutaman kerran. Kesällä yskä meni jopa niin pitkälle, että olin sairaslomalla varmaan toista kertaa elämässäni! Syksyllä sitten taas influenssa-virus kai sai minut satimeen ja piti toipilaana kolme viikkoa.
    Suunnitelmani hyvästä vastustuskyvyn teosta ei siis ihan pitänyt kutiaan, mutta koko ajan teen töitä siihen suuntaan, että olisin vähemmän ja vähemmän kipeä.

Helmikuun hentoinen valo.

Miehenmurrikan kanssa meidän suhde on syventynyt aika paljon tänä vuonna.
     Alkuvuodesta vielä kärsittiin vähän jotain alkusuhteen kriisejä naurettavien nahinoiden muodossa, mutta varsinkin kesä ja kesälomareissu teki meidän suhteelle todella hyvää. Tultiin enemmän 'meiksi' ja yhdessäolo tuntuu koko ajan enemmän ja enemmän siltä, että kumpainenkin on löytänyt toisesta sen ihmisen, jonka kanssa elämä eletään ja jaetaan ♥
      Tehtiin maaliskuussa ensimmäinen ulkomaanmatkakin pariskuntana - tosin mukana oli myös muut minun suvustani, joten ihan kahdestaan ei saatu reissua heittää. Se kuitenkin opetti minulle vähän itsestäni asioita, joita seuraavan kerran pitää tehdä toisin. Esimerkiksi sen, että matka ei ole minun mielenkiinnonkohteita varten vaan reissuun pitäisi mahtua myös toisen osapuolen matkakohteita...

Maaliskuinen Kööpenhamina.

Koko kevään minulla oli vähän ristiriitaisia tunteita töihin menosta, ja se kyllä näkyi koko kesän myös minun työmotivaatiossa. Sitä oli vähemmän kuin ikinä ennen ja työpaikkakin oli muuttunut niin toisenlaiseksi. Tai sitten se olin minä, joka olin muuttunut. Niin tai näin, kesän kuluessa vahvistui entisestään se päätös, etten enää ensi kesänä tee töitä samalle työnantajalle.
     Päätös ei ollut mitenkään helppo, mutta kun sain sen tehtyä, huomasin todella, miten huonolta minusta oli tuntunut jo pidemmän aikaa. Olin unohtanut oikeastaan sen, mitä varten minä siitä työstä tykkään. Olin rypenyt siinä pahassa ilmapiirissä niin kauan, etten edes tajunnut miten kovasti se minuun vaikutti - ja vaikuttaa kai vähän edelleenkin.

Huhtikuisia pihahommia ja kopin purkua.

 Töiden lopettaminen oli ehkä suurin musta pallo tämän vuoden loppuun. Töistä irtaantuminen tai pikemminkin työyhteisöstä irti pääseminen teki minulle henkisesti todella hyvää, mutta en tajunnut miten paljon työtä vaatii se "eheytyminen" kaiken sen jälkeen.
       Minulta putosi vähän pohja pois työelämältä ja sitten kun syksyllä en saanut edes uudesta polusta otetta, niin olin todella mustissa mietteissä loka-marraskuun. En oikein nähnyt valoa missään tai ulospääsyä tilanteesta.
       Suurin apu työn suhteen oli vapaaehtoistyö läheisen virkistysalueen talkoissa. Se teki olon tarpeelliseksi ja hyödylliseksi, ja opetti minulle taas sen, miten nauretaan työtä tehdessä ja miten nautitaan käden jäljestä. Talkooväki oli mukavaa ja kun saatiin konkreettista tulostakin, tuntui työ mielekkäältä. Pelasti tämän kesän työfiiliksen, kun pääsi tekemään omin käsin sellaista, jota oikeasti arvostettiin.

Virkistysalueen rannan siistimistä toukokuussa.

Toinen kesän pelastaja oli kasvimaa, jonka sain suunnitella alusta asti itse. Keväällä innostuin kumppanuuskasveista ja siitä, miten ne olisi laitettava, että hyötyisivät toisistaan. Olin kesän korvalla todella innoissani, mutta epäonneksi kesä oli niin sateinen ja kylmä, ettei kasvimaa päässyt rehevöitymään ihan niin kovasti kuin olisin halunnut. Ehken sitten kuitenkaan onnistunut aivan täysin kaikissa kasvivalinnoissani.
       Ensi kesänä teen asioita kuitenkin osaltaan toisin ja osiltaan sitten taas kokeilen joitakin hommia uudelleen. Esimerkiksi kurkun taimikasvatus kannatti! Saatiin ennätyksellinen kurkkusato ja suhteellisen aikaisin! Edes jotain voittoja sentään.
       Olisin halunnut ehtiä enemmänkin tehdä kasvimaan eteen töitä, mutta työmaan ilmapiiri veti minusta kaikki mehut ja ne ylimääräiset rippeet menivät pihamaan kunnossa pitoon: nurmen ajoon ja kukkapenkkien siistimiseen. Varsinkin kun tein tänä vuonna TAAS uuden kukkapenkin grillikatoksen edustalle. Raivaamis-intoa riittää joka keväälle...

Kasvimaa valmiina kukoistukseen vielä kesäkuussa

Ehkä se ihanin muisto tältä vuodelta oli meidän kesälomaretki Miehenmurun kanssa. Suurimpia haaveitani on ollut jo kauan käydä Hangossa oikein lämpimänä kesäpäivänä, kävellä rantahiekalla ja kallioilla ja nähdä meri ihan siinä nenän edessä ♥
        Vietettiin neljä päivää Porvoo-Inkoo-Hanko akselilla ja Hangon päivä oli kesän kuumin ja aurinkoisin. Poltettiin nahkamme molemmat ja uitiin suhteellisen viileässä merivedessä, nähtiin merisumu ja Hangon valkeat hiekkarannat.
        Ensimmäinen kunnon kesäloma meille molemmille ja kahdestaan ♥ Hangon reissua on muisteltu moneen kertaan kuluneen syksyn aikana ja palataan siihen aina silloin, kun tämä sateinen ja harmaa ilma masentaa ja vetää mielen mustaksi.
        Hangossa paistaa tästä lähin aina aurinko minun muistoissani ♥

Ihana heinäkuinen Hanko ja aurinko ja hiekka ja meri ja me kahden ♥

Elokuu oli ehkä paras kuukausi ilmojen puoleen ja silloin oli vähän lämpöisiäkin päiviä, tosin vain muutaman päivän ajan. Työ veti minusta mehut ja stressasin hirveästi sitä, että en vain voinut hyvin työpaikassani enää. Elo- ja syyskuu olikin, kauniista auringosta huolimatta, hiljaisten ajatusten ja tyhjästä tulevien itkujen aikaa. Miehenmurrikka ainakin huomasi muutoksen minussa, kun sanoi moneen kertaan loppukesästä, että olen muuttunut nauravaisesta joksikin muuksi.
       Huomasin sen itsekin ja siksi syyskuussa irtisanouduin myös suntiotöiden listoilta. Otin itseni irti kaikesta, mikä liittyi seurakunnan töihin enkä ole katunut sitä yhtään!

Kukkaloistoa elokuussa.

Syyskuussa koko kesän stressi purkautui sitten taas sairasteluina ja se pani jo valmiiksi maassa olevan mielen entisestään maata myöten. Ainut asia, mikä piti kiinni edes jotenkin oli meidän hyvä ja lämmin ja rakkautta täynnä oleva suhde Miehenmurrikan kanssa ♥
      Sairastettiinkin yhdessä ♥
      Tänä vuonna olen oppinut ainakin sen, että pitää pitää itsestään huolta, että voi olla hyvä ihminen muille. Sen unohdin tänä vuonna kun yritin olla yli-ihminen joka suhteessa. Jossakin vaiheessa todellisuus lyö maahan ja opettaa. Minua se opetti oikeastaan koko kesän, mutta viimeinen oppitunti oli sitten kolmen viikon sairastelu. Siinä piti oikeasti miettiä, mitä minä itselleni oikein haluan.

Syyskuu uudessa kukkapenkissä.

Mahtui syksyyn sitten ilojakin. Pikkusisko ilmoitti tulevasta vauvasta ja minun kolmannesta tätiydestä, ja minä innostuin marras-joulukuussa yhteisistä juhlista 100-vuotiaan Suomen ja joulun kanssa. Vietettiin Miehenmurrikan kanssa pitkiä pyhiä ihan kahdestaan ja juhlittiin milloin mitäkin!
       Loppuvuosi olikin enemmän tai vähemmän sellainen päätös, etten murehdi turhia ennen ensi vuotta ja se kyllä teki hyvää. Sai heittää hetkeksi kevyemmän vaihteen päälle ja vaikka päätä ei niin vain pysäytetä, niin ajatuksiin ei ainakaan tarvinnut jäädä samalla tavalla kiinni kuin syksyllä.
         Murehtimistauko teki hyvää ♥

Uimapoukama lokakuussa.

Tilastollisesti viime vuosi oli:

Luin 15 kirjaa.
Juoksin 734,8 km
Olin yksissä hautajaisissa.
Sain yhden uutisen tulevasta siskonlapsesta.
Ei kihlajaisia.
Ei häitä.

Marraskuun ihana ensilumi ♥

Irtisanouduin kahdesta työstä.
En saanut yhtään työtä tilalle.
Hanko-haave toteutettu.
Sateisin vuosi varmaan ikinä!
Ja synkin joulukuu mitä muistan - aurinkoa vain 24 minuuttia!
Yksi ulkomaanmatka.

Niitä ainoita minuutteja joulukuussa kun aurinko paistoi.

Ja mitä tulee viime vuonna tekemiini "uudenvuodenlupauksiin" niin en tiedä onnistuinko pitämään niistä ainuttakaan. Yrityksessä oli tehdä kivoja ja omaksi iloksi tehtäviä juttuja ja viedä sitä iloa työhönkin. En usko, että onnistuin siinä kovin hyvin. Tosin kotipihalla tein paljon enemmän kuin muina vuosina, kun jätin tarkoituksella siihen puuhaan aikaa ja energiaa.
      Toinen lupaus koski ystävyyssuhteita, joita lupasin yrittää pitää hengissä. Sama homma kyllä tämän vuoden lupausten suhteen. Minun pitäisi yrittää enemmän pitää yhteyttä ystäviini vaikka kirjeitse jos en saa soitettua tai pyydettyä heitä kylään. Ystävyydet ovat kuitenkin tärkeä ihmissuhde siinä missä parisuhdekin.
      Olen kiitollinen kuitenkin tästä vuodesta sen suhteen etten kokenut suuria menetyksiä tämän vuoden aikana. Yhdet hautajaiset olivat keväällä ja surullisissa merkeissä aloitettiin kesä, mutta ihan läheinen ei vainaja kuitenkaan ollut, vaikkakin menetys vaikutti monen läheisen ystäväni elämään.
      Ja olen kiitollinen myös siitä vahvuudesta, joka minulla oli tehdä vaikea mutta oikea päätös elämäni suhteen ja heittäytyä pois vakaasta työstä ja tutuista ympyröistä. Se ei vielä syksyllä tuntunut vahvuudelta vaan pikemminkin heikkoudelta ja typeryydeltä, mutta nyt kun on huomannut eron muutaman kuukauden jälkeen, tajuaa, että se oli mitä suuremmassa määrin vahvuutta ja rohkeutta ♥
      Kiitokset vuosi 2017, toivottavasti vuosi 2018 on hyviä seikkailuja täynnä - rakkautta, ystävyyttä ja iloa unohtamatta!