Slalom!

Tänään se sitten tapahtui - vihdoin ja viimein. Kovan puhumisen ja suunnittelun ja suostuttelun jälkeen sain pienen miehen ja suuremman laskettelurinteeseen. Juniori pääsi koulusta kahdelta ja sopivasti rinnekin aukesi vasta kolmelta, joten aikaa oli ottaa vähän ruokaa suolen mutkaan ennen kuin lähdettiin ajelemaan kohti rinnettä. Onneksi matkaan meni vain puolisen tuntia, tosin pienellä ohimarssilla. Risteykset ja maisemat ovat muuttuneet 15 vuodessa, ihme kyllä!
         Ensin piti etsiä jalkoihin monot ja sukset, joten käveltiin ensimmäisenä vuokraamoon. Sieltä sitten soviteltiin monoja jalkaan. Miehenmurrikkaa jännitti eniten se, etti hänen tassulleen löytyisi semmoista monoa, joka sopisi ja joka ei sattuisi, mutta kyllä nykyajan monoissa on aika tilava lesti, joten siinä ei ollut ongelmaa. Juniorinkin jalkaan löytyi monot ja pienellä fiksauksella saatiin puristavat kohdat eliminoitua. Sitten sukset vielä matkaan sauvojen ja lasien kera ja ei kun mäkeen!

Ensimmäistä kertaa sukset ja monot näissä jaloissa ♥

Miehenmurrikka sanoi, kun päästiin rinteen alkuun, että onko tämä nyt se lasten rinne?? Kysymyksessä oli vähän jännitystä ja epäuskoakin siitä, että olin saanut sen rinteeseen (otan kyllä tästä kaiken kunnian, sillä sen verran monta viikkoa jauhoin asiasta). Ensimmäisten laskujen aikana yritin neuvoa kumpaakin painon siirroissa, käännöksissä ja suksien kanssa toimimisessa niin kaatumisissa kuin hississäkin. Miehenmurrikka sai juonen päästä aika nopeasti kiinni, mutta Juniorin kanssa iski kyllä välillä kipinää!
       Minä olin meistä se, jolla oli jonkinmoista laskettelupohjaa ja ideaa siitä, miten homma toimii, mutta ohjeistus tuli kai tässä tapauksessa väärältä tyypiltä. Juniorin kommentit olivat ensimmäisten ohjeiden jälkeen "joojoooo" tai sitten suljettiin korvat täysin vilpittömin mielin annetuille ohjeille! Sitä minä vähän pelkäsinkin ja sanoinkin Miehenmurrikalle, että opetan mielelläni, kunhan se opetettava ei heittäydy täydelliseksi osaajaksi heti eikä suostu ottamaan ohjeita vastaan!
        Hermostus hyvin harvoin, mutta oli aika lähellä että hihat eivät kärähtäneet, kun oman ja muiden turvallisuuden nimissä sanoin, että vauhti pitää olla sellainen, että ne sukset saa pysähtymään heti! Poika murjotti monen laskun verran ja ajattelin, että menee laskemisen ilo kaikilta, kun yksi mököttää. Vein miekkoset välillä ranskiksille ja kokeiltiin sitten uudelleen. Verensokerin nosto avitti ainakin asenteen muutoksessa vaikka syöksylaskuahan se suurimmaksi osaksi oli.

Tosiaan, minun viime kerrasta on aikaa. Varmasti pian 15 vuotta, mutta hassusti jalat ja kroppa kaivoi jostakin sen muistijäljen siitä, miten tämä laskettelu homma oikein menikään ♥ Vähän kuin pyörällä ajo. Kun kerran oppii, mieleenpalauttaminen on helpompaa.
      Katselin ihaillen pieniä sehvejä, jotka lautailivat tai laskettelivat rinteillä kuin olisivat luotuja sinne. Ikää ei ollut varmaan 7 tai 9 vuotta enempää! Huisia tyyppejä!
      Miehenmurrikkakin alkoi jo muutaman laskun jälkeen näyttää ihan siltä kuin olisi jo ollut useampi laskukeikka takana. Kroppa ja jalat menivät siististi samassa paketissa, käännökset olivat kauniita ja hallittuja. Ja taisi olla ihan kivaakin, kaiken jännittämisen jälkeen ♥

Suurempia haavereita ei käynyt, joten säästyttiin ensiavulta tai päivystyskeikalta - onneksi! Juniori muksahteli rinteeseen useampaan otteeseen, mutta enemmänkin pelosta kuin vauhdista. Käännösten vähäisyys johtui lähinnä siitä, ettei uskaltanut heittää painoa toisen suksen päälle ihan niin rohkeasti kuin olisi pitänyt!
        Isä sanoikin meille, kun opetti meitä laskemaan, että pelko kaataa ei vauhti. Niin totta! Jos laskee jalat pökkelöinä ja antaa pelon mennä puseron alle, kaatuu varmasti. Toisaalta kaatuminen kuuluu tähän lajiin, muuten tulee yli-itsevarmaksi ja sen jälkeen on vaaraksi sekä itselleen että muille. Aikoinaan kaaduin sen verran pahasti ja moneen kertaa, että ainakaan ei ollut mitään yli-ihmisyyden haavekehää pään ympärillä! Ei silloin eikä tänään. Tiedän todellakin, miten pahasti tässä hommassa voi käydä, jos alka leikkiä jotain supersankaria. Omista rajoista ja taidoista pitää olla realistinen näkemys ja toimia niiden mukaan!

Keli oli aivan mahtava! Pahimmillaan ( tai parhaimmillaan) taisi olla -6 astetta, komea auringonpaiste ja illalla mahtava auringonlasku! Ei tuulta eikä lumisadetta! Täydellinen laskettelukeli ♥
      Iltamäki loi oman tunnelmansa ja tietysti se, että homma alkoi sujua loppupuolella ihan toisella tavalla. Käytiin Miehenmurrin kanssa kaikki mäet läpi, joten rahan edestä tosiaan laskettiin.
       Meillä oli kolmen tunnin lippu ja ainakin näin ensimmäisellä kerralla se oli ihan kylliksi. Jalat alkoivat olla hyytelöä viimeisillä laskuilla ja varsinkin sitten kun sai monot pois jaloista niin tuntui kuin olisi kävellyt ilman jalkoja!
       Sanoin autossa kun istuttiin, että Miehenmurrikan ja Juniorin kannattaa iltasella vähän venytellä, syödä hyvin ja juoda ja tankata vähän suoloja ettei yöllä iske suonenveto tai krampit. Sekä varautua siihen, että mahdollisesti huomenna kävellään kuin Pinokkiot! Vaikka minä olen jotain jaloillani tehnyt, niin takuulla löydän huomenna uusia lihaksia jaloista, jotka osaavat olla kipeitä! Tuntuu jo nyt tietyissä lihasryhmissä, että jaloilla on tehnyt muutakin kuin tepsutellut villasukissa tuvan lämpöisellä lattialla!
        Väsyttää oikealla tavalla ja päivä oli mukava - puheiden perusteella meistä kaikista!
         Minä ainakin toivon, että päivä toi itseluottamusta, rohkeutta ja onnistumisen iloa. Jotain uuden kokemista hyvällä fiiliksellä ja vaikka lihaksia särkisikin aamulla niin ne olisivat vain mukavan päivän ja lihasten käytöstä johtuvia muistoja ♥
         Niitä ne ainakin minulle ovat ♥
         Takuulla nukuttaa tämän jälkeen...
         Zzzzz...