Juoksua ja lepoilua

Tämä kuva kertoo lähinnä enemmän mielentilastani juuri nyt, ei niinkään ulkona vallitsevasta säästä. Ulkona on oikea lumimyräkkä. Tuuli viuhtoo ja lennättää irtonaista lunta hangen pinnalta. En vain oikein tiedä, mistä se sitä irti oikein saa, sillä hanget ovat pinnaltaan jo aika kovia, kun koko ajan on suojaa ja pakkasta vuorotellen...
         Mutta siis tuulee ja kylmästi.
         Ajattelin tänään, että juoksen jo päivällä niin ei tarvitse mennä pimeään liukastelemaan ja hyvä niin. Illaksi keli taas pakastui ja nyt olisi taas aikamoista kipsotella tuolla jääkentillä. Aamupäivästä se oli vielä loskaista. En edelleenkään juossut mitään maratooneja, kun kolmen kilsan lenkkikin teki ihan nannaa! Alaselässä edelleen jotain jumeja (tai sitten se on vaan huonossa kunnossa lihasten puoleen) että tuntui kuin jalkoja olisi joku vetänyt kohti selkärankaa eikä kohti tietä!
        Olin laittanut ruuan uuniin ennen kuin lähdin lenkille.
        Luojan kiitos olin laittanut ylimääräiset kaalikääryleet silloin pakkaseen kun niitä tein! Nyt niistä tuli aivan mahtava ruoka tälle päivälle. Lisäksi tein perunaa ja porkkanaa ja punajuurta sen verran, ettei tarvitse huomenna seisoa hellan ääressä.

Ehkä lenkki teki osaltaan sen, että ruoka maistui paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Proteiinikaakaota ja kolme tummmmmmaaaaa suklaapalaa jälkkäriksi kruunasi kaiken ♥ Niin hyvä olo kaikesta vaihteeksi. Vaikka vähän kropassa vielä joku kränää vastaan on niin hyvä fiilis juoksusta ja ruuasta ja siitä, että minulle on löytynyt jälleen ruokahalu!
       Ulkona myrskysi ja lihakset olivat väsähtäneet lenkistä ja maha ruokaa täynnä. Tällaisia tilanteita varten on keksitty sohva ja torkkupeitto ♥ Oikaisin reippaat jalkani hetkeksi viltin alle ja huomasin, että kroppa alkaa pelaamaan niin kuin ennen vanhaan. Suihkun jälkeen kuuma kulki kropan jälkeen puskien hikeä pintaan niin että olisin voinut mennä uudelleen suihkuun. Ruuan ja pienen huilailun jälkeen piti hakea villapaita päälle kun tuli vähän vilu. Näin minä toimin ja ihanaa kun toimin! Tuntui jotenkin epä-itseltä kun palelin viime viikolla melkein koko ajan. Miehenmurrikka hikoili tuvassakin kun lämmitin oikein lämpöiseksi torpan kun ei aineenvaihdunta tai lämpötilansäätely toiminut niin kuin olisi pitänyt. Eihän tämä nyt vieläkään kulje kuin rasvattu traktori, mutta sinne päin jo ollaan menossa.

Villasukat, säärystimet, torkkupeitto ja Perhesiteet-sarja ♥ minun aikaa ♥

Olen huomannut näinä viikkoina, että olen ollut vähän levoton. En mitenkään aggressiivisella tavalla vaan pikemminkin sillä tavalla etten ole oikein saanut keskityttyä mihinkään kunnolla. Koko ajan tulee joku homma mieleen ja pitää mennä tekemään.
        Tänään kokeilin sitten meditaatiota - tai noh, en tiedä onko loukkaus meditaatiota kohtaan, jos kutsun sitä mitä tein meditaatioksi. Siis istuin kymmenen minuuttia paikallani ja keskityin hengittämään. Eihän se ihan niin yksinkertaista ollut. Jalkaa painoi, kättä kutitti ja ajatukset harhailivat, mutta ainakin lopun kaksi minuuttia olin jo vähän sen kaltaisessa tilassa, että sitä olisi voinut kutsua rennoksi ♥ jihuu!
         Sitten tein Jen Hilmannin kanssa venyttelyä hartia-niska seudulle, kun aion saada tuon osaston vahvaksi ja hyväksi vielä ennen kesää. Vaatii vaan näköjään minun kohdallani vähän enemmän kuin luulin... Täytyy muuten sanoa, että Jen Hilman on kiva jooga-ohjaaja YouTubesta. Hänellä on myös videoita aloittelijoille ja on jotenkin sellainen... pehmeän seesteinen... Rauhoittaa tämmöistä hötky-tilassa olijaa!

Olen ollut tämän viikkoa ihan yksin, kun Miehenmurrikalla on poika-viikko ja porukat ovat kaupungissa. Heillä oli jotain toimintaa ja tehtävää tälle viikolle. Olen nauttinut ♥ Vaikka rakastan parisuhdettani ja Miehenmurrikkaa enemmän kuin mitään, kaipaan tätäkin. Yksinoloa. Olin niin kauan yksin, että siitä taisi tulla osa minua. Tämmöinen hiljaisuus ja oma tekeminen antaa kyllä paljon, lataa ainakin minun akkujani.
         Olen salaa iloinen tuosta loskakelistäkin, säästyn lumitöiltä ja siltä touhulta. Kyllä sitä saikin tehdä muutama viikko sitten, voi pojat! Tällä hetkellä kaipailen jo kevättä ja kesää, mutta jos en ihan väärin lukenut niin jotain lämpöaaltoa lupailtiin kunhan selvitään ensin pienestä kylmänpuhurista. Lupaa hyvää ♥
          Tänään pidin vapaata noista yritys-koukeroista. Luulen, että aivoni sisäistävät asiat paremmin kun en tankkaa asiaa jatkuvasti vaan annan aivomassan välillä prosessoida tietoa. Tämän ikäinen aivokuontalo ei ole enää niin joustava kuin nuorempana...

Näin kaunis otus könysi viikonloppuna piilostaan nauttimaan ensimmäisistä kevätauringos säteistä. Miten kauniin värinen turkki ja valpas katse ♥ Olenko jo sanonut, että olen ollut pienestä pitäen ihan hulluna pupuihin ♥

Tämän päivän lepoilu ja juoksentelu yhdistettynä venyttelyyn ja lämpöisiin löhöhetkiin teki mielelle ja sielulle hyvää. Annoin Miehenmurrikallekin ohjeen, kun hän pääsi töistä, että ensin syö, lepää ja tekee jotain kivaa ♥ Oli ollut taas sellainen päivä töissä, että pulssi oli liian korkea...
         Tänään noudatin omaa neuvoani ja se tepsii. Suosittelen ♥


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
553. juoksupäivä (203 vko)
- 3359.7 km
- 3km kylätie pyrähdys (23 min)
- vähän oli nihkeää tämänpäivän juoksu, jaloissa oli veto pois eikä selkäkään jaksanut pitää ryhtiä koko aikaa. Vähän väliä piti ojentaa pitkäksi
- oikea sääri ilmoitti itsestään, osasin odottaa sitä, pohkeet taas vähän jumissa.
- juoksin koko matkan, sillä olisi ollut liian kylmä pysähtyä kävelemään. Olisi mennyt lihakset entistä juntturampaan
- -1, kova ja puuskainen tuuli, kylmä ja kalsea keli, loskainen tie
- nastat kengissä

Yrittämistä

Hiekoitin pihaa viikonloppuna, mutta tämän päivän plussakelit tekivät hiekoituksesta turhaa. Eihän tuolla loskan seassa mikään hiekka pysy jään päällä! Sinnehän se uppoaa sekaan ja sössöytyy...
      Tänään siis satoi vettä ja isoja räntälappuja.
       Ajattelin aamulla kun hain postia, että aika paljon ovat maisemat muuttuneet siitä, kun elettiin ja stressattiin isoista lumimääristä. Nyt hanget ovat mataloituneet ja maisema näyttää enemmän alkutalven ensimmäisiltä pakkasilta kuin keskitalven keleiltä. Vaihteeksi tätäkin.

Tänään yritin taas uppoutua yrittämisen ihmeelliseen maailmaan. Tänään oli vuorossa verotus. Ilokseni huomaan, että jotain kai opin kaiken tietotulvan keskellä sillä alkoi esimerkiksi ALV-verotus jo tuntumaan suhteellisen järkevältä (...vai liekö juuri se yksi hulluuden ensi merkeistä?!).
       Tänään sain puhelun myös ystävältä, joka itse perusti firman puoli vuotta sitten. Häneltä sain hyviä vinkkejä ja varsinkin niitä vinkkejä, mitä ei kannata tehdä! Tietysti hänen tilanteensa oli vähän eri, kun hänellä oli jo paljon asiakkaita kun laittoi firman pystyyn, minä aloitan täysin tyhjästä.
        Ystäväni sanoi, että olisi kai kannattanut ensin ottaa vähän selvää ennen kuin perustaa firman, sillä hän meni vähän takamus edellä tähän asiaan. Hän perusti firman kun asiakkaat alkoivat kysellä palveluita ja hintoja, ja nyt vasta oikeastaan tutustuu mitä yrittäminen on. Minä aion ensin tutustua asiaan ja sitten ehkä-kenties-mahdollisesti teen päätöksen firmasta.
        Minä olen juuri sellainen, että minun on TAJUTTAVA asia ennen kuin pystyn päättämään asian puolesta tai vastaan. Tämä on ehdottomasti yksi niistä asioista jonka HALUAN YMMÄRTÄÄ!
         Muuten ystäväni valoi kuitenkin luottamusta ja kannusti pistämään yrityksen pystyyn. Alkumuodollisuuksien jälkeen yrittäminen on kuulemma ihan kivaa, haastavaa toki myös, mutta mielenkiintoista joka päivä...
         Teki hyvää vähän puhua jonkun kanssa. Olen ollut vähän yksin tämän kanssa, puoliksi omasta halusta ja puoliksi sen takia, etten oikein tiedä mihin ottaisin ensin yhteyttä. Ehkä olen enemmän tällainen omassa rauhassa puurtaja...
         Pikku hiljaa.

Eilen kävin lenkillä.
      Kaksi kilometriä, mutta koko matkan juoksin, vaikka maasto ei nyt ihan paras mahdollinen ollutkaan kun jäätyneet traktorin jäljet ja jäätyneen loskainen pinta vaihteli. Ainakin saivat jänteet ja lihakset haasteita.
       Ihmeen hyvältä juoksu tuntui, kävi tietysti jalkoihin kun taukoa on melkein kaksi viikkoa taas, mutta kun otetaan huomioon kaikki muu sähläys tässä niin ihmeen hyvin meni, vaikka matka olikin aika lyhyt. En kuitenkaan aio nyt ahnehtia vaan katsoa mitä kroppa tuumaa. Alan kohta epäilemään jotain ylikuormitustilaa jos tämä ei ala tästä nyt lutviutua.
      Hartia-niska-lapaluu seutu alkaa olla parempi. Peruin uuden niksauttaja ajan, sillä en katso, että saan häneltä yhtään enempää enää tähän vaivaan. Samat venyttelyt saan tehtyä kotona. Menen sitten vaikka hierojalle seuraavaksi, jos vaiva uusii. Ei se vielä ihan täysin kunnossa ole, mutta tänään tein jo vähän lihaskuntoa ja kokeilin, että mitä lihakset tykkäävät.
       En voi lopun elämää ihan vaan istuksia ja odotella, että lihakset haluavat jälleen elää!

***

Iltasella puhuttiin Miehenmurrikan kanssa ja se kertoi taas mahdottomasta työpäivästään. Kukaan ei siellä enää välitä yhtään mitään eikä kukaanpidä toistensa puolia! Miten tuollaisessa työyhteisössä voi edes olla pitemmän päälle? Ei mitenkään. Tuntuu että työmaan meno on mennyt koko ajan huonommaksi ja huonommaksi. Silloin kun minä siellä olin töissä, tuntui, että on mahdoton pitää pakkaa käsissä, kun huomaa että on ainut joka sitä sitten loppujen lopuksi käsissään pitelee! Lupaukset petetään ja toiselle heitetään nekin työt mitä ei itse viitsi tehdä...
      Uskomatonta, mutta totta!
      Miehenmurrikalla alkaa loma ensi viikolla ja sanoin, että nyt ei ota paineita mistään. Sairastuu tai saa jonkun slaagin vielä ennen lomaa... sitähän minä koko ajan pelkään. Jos saisin hyvää palkkaa sanoisin, että lähtisi koko firmasta ja elettäisiin minun tuloilla sellaista elämään kuin elettäisiin.
      Kolme päivää olisi ja sitten saisi kaksi viikkoa viskata koko työmaa-ajatukset pois näkyvistä
      Yritin antaa voimahaleja puhelin kautta, vaikka eihän se ihan sama asia taida olla... ♥


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
552. juoksupäivä (203 vko)
- 3356.7 km
- 2km metsätie pyräys (15 min)
- eka lenkki hartiakivun jälkeen ja juoksutauon jälkeen
- ihmeen hyvältä tuntui vaikka viime kerrasta onkin 1,5vkoa
- oikea sääri vihoitteli edestä, polvilumpion alta, jälleen
- hartia ainakin vielä ihan ok
- ihanaa oli päästä juoksemaan taas
- -3, liukasta, kolea keli
- luulen että hartiakivun aiheuutajista yksi on painava otsalamppu, olen tämän talvea juossut noilla painavilla lampuilla ja siinä varmasti on niskaan tullut vähän erilaista ärsykettä lihaksille...

Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä

Elizabeth Gilbert

OMAA TIETÄ ETSIMÄSSÄ

Otava

2007

Elizabethillä on hyvä työ, aviomies ja koti, mutta yhtenä päivänä hän vain tajuaa ettei halua lasta eikä avioliittoa. Ero on vaikea ja riitaisa ja uusikin suhde kariutuu ennen kuin on oikein ehtinyt alkaakaan, kun Elizabeth masentuu ja löytää vasta sitten tien ulos ahdingostaan: hän lähtee vuodeksi ulkomaille. Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. 

       Matkan aikana hän saa rauhan itselleen ja sydämelleen, toivoa ja rakkautta niin itseään kuin muitakin kohtaan. 

       Kirja on  Elizabeth Gilbertin omaelämäkerrallinen romaani, joka nousi listojen kärkeen niin kotimaassaan kuin muualla. 

Kirjasta tehtiin myös elokuva (Eat Pray Love) jonka pääosassa on Julia Roberts.

Tässä taas yksi sellainen kirja, josta olen nähnyt ennen elokuvan kuin lukenut kirjan. Tällä kertaa se ei haitannut. Vaikka elokuva on aika uskollinen kirjalle, on kirja tässä tapauksessa mielenkiintoisempi. Se menee syvemmälle Elizabethin kokemuksiin ja ajatuksiin (niin kuin nyt voi hyvin kuvitella kirjan ja elokuvan erona...) ja varsinkin, kun kirjan perusidea on kertoa Elizabethin mielen matkasta kohti rauhaa ja tyyneyttä, kirja antaa enemmän.
      Sen verran elokuvasta, että aivan ihana sekin. Kannattaa katsoa, mutta ei jättää kirjaa lukematta kuitenkaan!
      Joskus sattuu niin, että lukee jonkun kirjan hyvään aikaan. Tämä kirja oli juuri sellainen. Itsellänikin kun on meneillään jonkinmoinen oman tien etsiminen kirjassa pohdiskeltiin paljon sellaista, mikä antoi myös minulle kevennystä ja armoa omaa etsimistäni kohtaan. Varsinkin erilaiset harjoitukset rauhoittumiseen ja ajatukset epätäydellisyyden ihanuudesta olivat todella ihania! Armollisia.

" Jotta voi meditoida, tarvitsee vain hymyillä. 

Hymyillä kasvoillaan, hymyillä mielessään, 

ja hyvä energia tulee ja putsaa pois pahan energian. 

Hymyillä jopa maksassa."

En ole mikään meditaation ystävä enkä oikein koskaan ole edes kokeillut sitä, mutta tämän kirjan jälkeen ajatukseni meditaatiosta on muuttunut. Sehän on lähinnä itsensä puoleen kääntymistä, itsensä kuuntelua. Hiljaisuutta. Ei hassumpaa joskus kokeilla.
    Taas yksi sellainen kirja, minkä parissa ajatukset viihtyvät varmasti useamman kerran vielä pitkään. Neljä sieluveljeä jotka suojaavat painajaisilta ja tammi puu, joka van odottaa että tammenterhosta tulee se, joksi sen kuuluu tulla. Ah, mitä ajatuksia ♥

♥ HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ ♥

"Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle, 

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,

kehun:

Sinä pieni urhea nainen,

mitä luotan sinuun."

-Eeva Kilpi-

Tämä runo on siskoni lempiruno, nyt myös minun ♥ 

Tämän kortissa lukeneen runon takia eilinen postinhaku oli kyynelillä kuorrutettu. 

Osui ja upposi. 

Milloin viimeksi olen itsestäni ajatellut noin? 

Milloin viimeksi olen itseäni pitänyt hyvänä ja puhutellut ystävällisesti ja ihaillen?

Nyt on aika tulla siihen asiaan muutos. 

Minä pieni urhea nainen, olen ylpeä minusta ♥ 

*) kuva Postin mukana tullut kortti.

Kipuilua

Viikko edellisestä postauksesta.
      Ei ole ollut fiilistä oikein mihinkään. Sellainen kipuinen viikko takana, mihin on sisältynyt suunnatonta väsymystä, itkuherkkyyttä ihan pienestäkin asiasta ja totaalista välinpitämättömyyttä ihan kaikesta! Ruokahalu on kadonnut ja innostus ihan mihin vaan tiessään.
      On ollut vasen hartian seutu, rintalihas ja lapaluun ympäristö niin jumissa ja kipeä ja lukossa, että en ole oikein saanut mitään tehdyksi ja sen mukana on kadonnut hyvät yöunet ja ne taas tuoneet suunnattoman väsymyksen.
      Eilen jo ajattelin, että minussa on vialla jotain vähän isompaakin, kun romahdin siskon ystävänpäiväkortin takia kun hain postin. Siinä oli mahtavan ihana runo, joka osui kyllä niin pahasti maaliin, että ei tosikaan!
      Ja olen koko ajan huolissani ja peloissani, ei minua, ei siis normaalia minua. Toki huolehdin koko ajan, mutta en ihan tällä tavalla. Pelottaa, ahdistaa ja itkettää. Ja kun tiedän, että ei ihan normaalia käytöstä minulle, niin sitten pelottaa vähän lisää.

Näkymä ikkunasta lumien tultua torpan katolta... talvinen maisema sanoisinko...

Ehkä kaikki alkoi jo ennen joulu, koulustressistä, mutta kulminoitui kyllä viime viikkoon ja lumitöihin ja älyttömään stressiin katolla olevista lumista. Navetan iso katto oli jo sen verran painuksissa, että jos lumi ei olisi tullut alas viime viikonloppuna, katto olisi romahtanut sisään. Isä on menettänyt jo yöunensa sen takia ja minä huolehdin itseni kipeäksi asian puitteissa - näköjään kirjaimellisesti!
       Sitten tuli viikonloppu ja plussa kelit ja vesisade.
       Ensin rytisi tuvan katto iltayöstä moneen kertaan ja aamusta oli kaikki polut täynnä katolta tippunutta jäistä ja kovaa lunta. Omatkin portaat olivat hautautuneet metristen lumimassojen alle... ja jäätyneet siihen...

Sitten lauantaina alkoi vihdoin viimein navetankin katto näyttää valumisen merkkejä ja isän kanssa tuijotettiin kattoja kuin suurtakin jännitysnäytelmää ja toivottiin parasta.
     Soitin naapurin nuoren isännän apuun, että saatiin lumikasoja vähän työnnettyä kauemmas, kun alkoivat olla jo kynnyksellä. Nyt taas mahtuu sekä helmikuun lumet että sitten kevään siivouslumet, kun alan lumia tyhjentämään pihamaalta ♥ Ihanaa kun minulla on sellaisia ystäviä, joita voi pyytää apuun, kun apua tarvitsee!
     Iltaan mennessä navetan katto sitten rojautti lumensa. Sitä tuli varmasti pari metrinen kinos räystään alle, minulla oli hartia-niska-lapa-kipu yltynyt jo siinä vaiheessa sen verran "mukavaksi" että traktorilla ajo ei ollut enää mahdollista muuten kuin pienten itkuisten taukojen kanssa, joten isä-parka ajoi lumia vielä sunnuntainakin (ja kun sekään ei ollut oikein parhaassa iskussa...) Kaksi rampaa talossa siis viikonloppuna!
      Isä kuitenkin nukkui jo paremmin seuraavana yönä kun kattolumi-asia oli hoidossa. Minulla menivät yöunet, mutta eri syystä, hartia ei oikein antanut nukkua ja minun vatsalleni viikon burana kuuri on jo liikaa. Tänään menen hoidattamaan vaivaani ihan kunnolla.
       Viime yönä itkeä vollotin puoli kaksi, kun en ollut nukkunut vielä yhtään ja Miehenmurrikalla soi kello jo puoli 6 töihin, joten vien kohta toisenkin yöunet!

Navetan edusta on nyt siisti, vaikka katolla taas lunta onkin.

 Tällä viikolla lunta tuli sitten taas 15cm ja oikein paksua ja painavaa lunta vielä! Minulla alkaa nyt tässä kohtaa huumorintaju loppumaan tätä lunta kohtaa! Ajatukset ovat kyllä jo niin keväässä ♥
       Onneksi tänään, ystävänpäivänä, aurinko paistaa, keli on plussalla ja on mukavan näköistä ulkona. Ehkä pieni mielenkevennys on myös se, että minulla on tänään aika varattuna ja toivottavasti olo helpottuu heti.
       Eilen itkukohtauksen aikana vollotin, että en ole pitkiin aikoihin innostunut oikein mistään, en ole mistään ollut super onnellinen muusta kuin meidän suhteesta Miehenmurrikan kanssa. Juokseminen on tökkinyt jo kohta kaksi kuukautta, olen koko ajan jostakin kipeä ja olo on hällä-väliä-oloinen... Lueskelin eilen vähän näistä oireista ja uupumusta ja väsymystä ja alipalautumista ne siellä tyrkyttivät. Ehkä joo, allekirjoitan, ettei ihan ole ollut primaa miun palautumiset sairasteluista tai stressistä, mutta sanotaanko, että aika monella muulla on pikkasen pahempiakin asioita selvittävänä kuin nämä minun ongelmani ja silti voivat ja toimivat ihan hyvin, ainakin lähes normaalisti...

Luulisi tuonne nyt jotain mahtuvan, lumia tarkoitan. Matkaa on melkein sata metriä!

Nähtiin ystävä-naisten kanssakin tiistaina ja sekin tuntui olevan suurikin ponnistus, siis sosiaalisuus ja ystävien näkeminen, kertoo kyllä jo vähän väsymys-tilasta sekin.
      Minulla on ollut erään ystäväni kanssa vähän sellaista hiljaiseloa jo muutaman vuoden. Vaihdetaan kortteja jouluna ja viestitellään juhannuksena, mutta on ollut joskus ihan erilaiset välitkin. Sitten hän sairastui, jätti minut täysin ulkopuolelle eikä kertonut syytä välien viilenemisiin. Sain tietää hänen sairastumisestaan vuoden päästä kiertoteitse ja silloin ajattelin, että olenpas ollut huono ystävä, kun hän ei huonolla hetkellä voinut minuun luottaa edes sen vertaa, että olisi kertonut huolestaan ja murheestaan minulle.
      Nyt kun sitten nähtiin ja tuli hetki, kun oltiin ihan kahdestaan pöydän ääressä, otin asian puheeksi. Hän selitti asian sillä, ettei halunnut repiä itseään osiin kertomalla kamalan monelle ihmiselle. Tajuan kyllä itsekseen suremisen, harrastan sitä itsekin, mutta jossain vaiheessa suru on jaettava. En niinkään pahastunut siitä, että hän ei kertonut suruaan minulle vaan siitä, että hän ei kertonut mitään. Jätti vain minut kaiken ulkopuolelle ja katosi elämästäni. Jos hän olisi selittänyt edes sen verran, että elämässään on nyt sellainen vaihe, että tarvitsee tilaa tai aikaa ajatella ihan itsekseen, olisin ollut levollisemmalla mielellä ja antanut hänelle aikaa ja tilaa käsitellä asiaa. Nyt jäin täysin ulkopuolelle selitystä vaille vaikka ollaan aikaisemmin jaettu todella vaikeitakin asioita yhdessä...
      Ei oikein saatu asiaa selväksi ja ajattelin, että kirjoitan vaikka hänelle oman puoliskoni vielä, sillä minun ajatuksiani tämä asia on vaivannut jo tarpeeksi monta vuotta. Haluan päätöksen tälle asialla, olipa se mikä hyvänsä.
      Tuli vaan paha mieli siitä, että en olekaan sellainen ystävä, jonka puoleen uskalletaan/halutaan kääntyä, kun elämä tuo niitä vastoinkäymisiä eteen...

Hyvänä puolena tämän ns. mustemman puolivuotisen aikana on ollut se, että meidän perhe (tai jengi, kuten sitä kutsumme) on lähentynyt paljon. Vaikka noista nykyajan älylaitteista on paljon pahaakin sanomista, niin meidän whatsupp-ryhmä perheen sisällä on lähentänyt meitä paljon ♥ Kerrotaan ja jaetaan asioita paljon, paljon enemmän kuin ennen kun viestit menee kerralla kaikille ja kaikki voivat jakaa kuvien kera omiaan helposti ja nopeasti!
       Olen jälleen kerran huomannut, miten ihanaa on, kun on toimiva ja hyvä perhe ♥
       Ja vaikka moni ystävistäni ajattelee, että minä olen uponnut parisuhde-kuplaan täysin, niin syy ei ole se, että en ajattelisi ystävillä olevan enää paikka minun elämässäni kun olen saanut hyvän ja rakkaan parisuhteen - pikemminkin minä olen syventänyt niitä ystävyyssuhteita, jotka tekevät hyvää ja jotka tuovat onnea ja ilo elämääni.
       Joskus hyväkin ystävä voi ajan kuluessa tulla ihmiseksi, joka vie energiaa ei tuo sitä. Tällä hetkellä kirjoittelen, viestittelen, kortittelen ja soittelen sellaisten ihmisten kanssa, jotka oikeasti tekevät minulle hyvää ♥ Enemmänkin voisin yhteyttä pitää, mutta hyvien tyyppien kanssa parasta on juuri se, että aika ei vie siitä suhteesta mitään. Saa olla vaikka kuukausia välissä niin homma jatkuu juuri siitä, mihin se jäi!
        Onni on ystävät, jotka saavat hymyn huulille ja harmaaseen päivään auringon!

Nyt minun pitää kohta lähteä niksautettavaksi... toivottavasti olen vielä liikuntakykyinen kun tulen pois! Juoksupäiväkirja on nyt ollut viikon tauolla ja katsotaan nyt milloin saan itseni siihen kuntoon, että juoksu maistuu ja tuntuu hyvältä. Sitä se ei oikein ole ollut pariin kuukauteen...
      Mutta jos tuo aurinko toisi vähän pilkettä ja valoa elämän harmaisiin kulmiinkin ♥

Aurinko hangilla ♥

Kun lumisade loppui aamupäivän jälkeen ja taivaalle piirtyi aurinko sinisen taivaankannen päälle, näytti elämä ja maisema taivaallisen kauniilta ♥
      Paksut nietokset talon ja rakennusten ympärillä, vasta kolattu piha ja lumiset puut. Voiko talvi olla kauniimpi kuin tänä talvena. Tietynlaisia haasteita lumi jo kuitenkin tekee, eniten tietysti pelottaa nuo isommat katot, että miten niiden rangat kestää lumen painon, mutta toinen koskee näitä maallisia lumia: ei oikein mahdu enää mihinkään!
       Naapurin isäntäkin ajoi iso etukauhallinen traktori allaan vain ohi tänään eikä edes vilkaissut minua päin, kun työntelin meidän pienellä massikalla lumia ajotieltä pois. Jos minulla olisi noin iso kauha, minä joskus edes vain huvikseni kysyisin naapurin emänniltä, että voiskos nostaa noita kinoksia vähän korkeammalle kun meidän traktorissa ei ole kuin sellainen puskumallinen kosla.
       Toisaalta se, että toinen vain huristelee ohi, teki ihan hyvääkin. Piruuttani tein pihan kauniiksi ja hyväksi. Kyllä sitä saa tämmöinen mitäänsanomaton emäntäkin lumensa hoidettua! Ei tartte auttaa!

Ja tiedättekö? Se aurinko, joka pilkisteli siniseltä taivaalta monta tuntia - se lämmitti jo poskia! Enkä edes hallusinoi vaan ihan oikeasti se jo lämmitti!
      Voisi lämmittääkin, ainakin sen verran, että katot tyhjenisivät.
      Pikkusisko laittoi viestiä, että sielläkin kaivataan jo kuivia kävelyteitä. Pienen siskonpojan kanssa olisi tietysti mukavampi menä ja tulla ilman tätä lumimäärää... mutta kyllä minäkin jo kevättä kaipaan, rehellisesti sanoen.
        Olen nauttinut talvesta, en hiihtäen tai luistellen, mutta muuten liikkuen ja lumitöitä tehden. Olen ihastellut kaunista talvimaisemaa, mitä Pohjola on tänä vuonna meille tarjonnut ja nauttinut pakkasista ja lumista.
        Tietyssä vaiheessa sitä kuitenkin alkaa kaivata lämpöä ja hiirenkorvia. Kevättä ja sitä tuoksua, kun talven selkä alkaa taittua..

 Kävin tänään juoksemassa.
       Ehdin iloita siitä, että tulee illaksi hyvä juoksukeli kun lumisade lakkasi, mutta en tullut ajatelleeksi, että lumisateen loppuminen ja kirkas taivas tarkoittivat myös pahempaa pakkasta. Niinpä illalla kun lähdin lenkille mittari näytti jälleen -16..
       Noh, tein vähän pienemmän lenkin niin kylmyys ei ollut ylivoimaista. Toivoisin, että täällä olisi vähän monipuolisempia nämä talviset tiet. Että joku hyväkäs pitäisi jotain metsätietä auki ihan vaan omaksi ilokseen niin minäkin saisin juosta vähän vaihtelevammissa maastoissa... Nyt olen jauhanut monta kuukautta tätä meidän kylälenkkiä ja metsässä on nivusiin asti lunta, joten metsäpoluille ei ole ainakaan juoksien mitään asiaan. Pohruta siellä kyllä voi.
        Pitäisi varmaan maksaa moottorikelkkaseuralle vuosimaksua niin saisi juosta kelkkareitillä...

Olen yrittänyt suunnitella vähän ystävänpäiväyllätystä Miehenmurrikalle, mutta ei nyt oikein sytytä... En tarkoita mitään kamalan ihmeellistä - ilotulitusta tai maailmanympärysmatkaa - mutta jotain vähän arjen yläpuolelta. Yksinkertaista, romanttista ja muistettavaa ♥
      Onneksi on vielä viikko aikaa ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
551. juoksupäivä (202. vko)
- 3354.7 km
- 5.4 km uimarantalenkki (37 min)
- vähän sellainen kohmeinen lenkki kaikin puolin
- jalat vähän äittelevät edelleen vastaan
- sääressä nipistää oikealla
- lantiossa ei ole mitään pitoa
- jalat ovat koko ajan vähän pökkelöt
- piti heittää kävelylle välillä, vaikka sitten meinasinkin jäätyä
- haastavaa lenkkiä tällä hetkellä
- -16, kova pakkanen, muuten ihana juoksuilma, tiet mahtavassa kunnossa

Painajaisista

lainattu: www.thecut.com

Olen nähnyt säännöllisin väliajoin painajaisia niin kauan kuin muistan. Lapsena ne olivat tietysti erilaisia kuin nyt vanhempana, mutta samaa niissä on edelleen se ahdistava tunne ja pelkotila, joka niistä syntyy.
      Luin että lapsilla painajaisten näkeminen on yleisempää kuin vanhemmalla iällä, mutta kyllä minä aika säännöllisesti näen karmivia unia. Tietysti sekin, minkä itse painajaiseksi kokee. Onko tunne pelko, ahdistus, suru tai jokin muu, minkä kanssa painajaisesta herää.
      Minulla se on ahdistus ja pelko.
      Tämä aihe tuli mieleen viime viikolla kun näin niin todentuntuisen ja kamalan unen, että se ahdistus ei jättänyt rauhaan päivälläkään. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana pelkäsin jotain, mitä en oikein osannut itse selittää...
      Unessani raolleen jäänyt makuuhuoneen ovi aukeni pikku hiljaa enemmän ja enemmän ja huoneeseen astui hiiren hiljaa hahmo, joka sitten yksinkertaisesti tappoi meidät molemmat sänkyihimme. Niin mukava olotila herätä, varsinkin kun se ovi oli ihan oikeasti jäänyt vähän raolleen...
       Ehdottomasti pahin asia, jonka voin kuvitella on juuri tuollainen tilanne mitä unessani näin: joku pääsee täysin hiljaa tulemaan sisälle taloon silloin kun nukutaan ja herään vasta sitten kun olento on jo niin lähellä, että on myöhäistä tehdä mitään.
       Karmivaa.
       Uniterveyskirjassa (Markku Partinen ja Anne Huutoniemi) painajaisista kärsivät ihmiset, joilla on esimerkiksi ahdistava elämäntilanne, kuten läheisen kuolema, traumaattinen elämänkokemus ja/tai joitakin lääkkeitä (esim. beetasalpaajat, mutta myös melatoniini) käyttävät ihmiset.
       Minuun pätee ainakin traumaattinen elämänkokemus, mutta varmaankin vähän stressaan tämänhetkistä elämäntilannettakin..
      Kirjassa painajaisista käytettiin myös nimeä ahdistuskohtauksiksi, joka ainakin päti viimeviikkoiseen uneeni. Olin levoton, ahdistunut ja itkuinen koko päivän, vaikka miten olisi järjellä selittänyt, että uni oli vain unta.

lainattu: www.goodtimes.sc

Kaikella on tarkoituksensa.
       Samaisen unen jälkeisenä iltana, kun sydän tykytti ja pelotti oikeasti käydä nukkumaan, satuin lukemaan Elizabet Gilbertin kirjasta Omaa tietä etsimässä, kohdan, missä puhuttiin painajaisista. Siinä poppamies selittää Elizabethille, että sängyn vieressä seisova veitsimies ei ole vihollinen, vaan yksi henkiveljistä, jotka saamme kun synnymme. Hän oli puolustamassa nukkujaa.
       Noh, minun uneeni tuo ei kyllä päde, sillä minun unessani tulimme murhatuiksi sen veitsimiehen toimesta, mutta ajatus lohdutti minua paljon. Että kun on paljon pahaa unien maailmassa, niin on siellä sitten hyvääkin. Niitä puolustajia ja unenvartijoita, jotka pitävät demonit loitolla.
        Olen oppinut myös varjelemaan psyykettäni tietyiltä asioilta, kun tiedän että tietynlaiset elokuvat tai kirjat eivät vain sovi minulle. Jos sitten satun sellaisen "ei-niin-miellyttävän" leffan katsomaan kärsin siitä sitten yöllä.
        En tiedä johtuuko se herkkyydestäni vai yksinkertaisesti siitä, että minun hermoni eivät siedä mitään ylimääräistä jännitystä, kauhua tai väkivaltaa - ei leffoissa eikä kirjoissa.
         Joskus painajaiset ovat silkkaa kauhua, jonka jälkeen sydän jyskyttää pitkän aikaa herättyäni niin että kylkiluut kumisevat, toisinaan ne ovat pohjatonta surua. Näin esimerkiksi meidän koiran kuoleman jälkeen ihan kamalasti niitä unia, että meidän koira oli kamalan kipeä tai jätin se yksin ulos sateeseen, pimeään tai unohdin sen johonkin. Niistä unista heräsin usein silkkaan itkuun. Näen niitä vielä joskus nytkin ja niistä unista kun herää niin tuntuu oikeasti siltä kuin jossain kansantarussa, että demoni olisi istunut koko yön rinnan päällä ja estänyt minua hengittämästä. Olo on painava, ahdistunut ja itkuinen.
       Olen joskus oikein miettinyt, että näenkö ikinä hyviä unia. Sellaisia unia, että voisin palata niihin seuraavana yönä. Olen minä sellaisiakin nähnyt, mutta niitä muistaa harvemmin kun niihin ei herää pulssi lyöden 300 ja itku silmässä...
        Ja olen yrittänyt rauhoittua, syödä hyvää iltapalaa, katsoa tai lukea pehmeitä tarinoita, rakkautta ja romantiikkaa, mutta siitä huolimatta painajaiset jahtaavat minua säännöllisesti. En tiedä kenen kanssa pitäisi elämänsä purkaa yksiin lautoihin, että saisi kaikki menneisyyden traumat aukaistua ja sielun vapaaksi... Tuskin se on edes mahdollista?
         Noh, ainakin purin niitä nyt tänne.
         Vaivaako sinua painajaiset? Oletko päässyt niistä jollain keinolla eroon?

LU-LU-LUNTA - how you gonna call..

... en ainakaan Ghostbusterseille. Niistä ei olisi hyötyä tämän lumen kanssa!
      Viikonloppuna lumikuorma lisääntyi taas 15 cm ja nyt alkaa näyttää jo ihan talvelta. Paikallisessa lehdessä oli viikonloppuna, että ollaan jo Lapin kanssa samoissa lukemissa, paikka paikoin ylikin, lumen määrän suhteen. Eli halvemmaksi tulee tämän vuoden Lapin matkat, jos jääkin etelämmäksi!
      Viikonloppuna oltiin Miehenmurrikan kanssa pitkästä aikaa koko viikonloppu ihan kahdestaan. Miehenmurrikalla ei ollut viikonlopputöitä ja oltiin päätetty että ihan vaan nautitaan ja ollaan. Noh, vähän se suunnitelma muuttui lumisateen kera, mutta yhdessä oltiin kuitenkin ♥
      Kokeiltiin vähän tiputella lumia katoilta. Muut katot kyllä kestävät, mutta navetan vintin pitkä kattolape aiheuttaa jo huolta. Olen toivonut jo monta viikkoa, että lumi tulisi alas itsekseen, sillä sen katon harjalle pääseminen ja lumien tiputtelu ei ole mikään "sunnuntaihomma".

Vaikka maassa olevan lumen kanssa alkaa olla ongelma siitä, mihin sen saan kolattua, niin mieluumin minä maassa makaavaa lunta kolailen vaikka tuplasti enemmän kuin pelkään katoilla olevan lumen sortavan meidän katot! Noillakin katoilla on koko talven lumet. Se ei ole kertaakaan alas tullut...
      Kokeiltin Miehenmurrikan kanssa lumien pudottamista narulla. Ikään kuin leikattiin lumi irti. Lumipatja irtosi kyllä, mutta ei se mihinkään oikein liukunut. Piti vähän auttaa sen putoamisessa. Kattopellin pintaan jähmettyi ensilumien aikaan niin kova jäinen ja karhea pinta, että nyt sataneet lumet ovat kerrostuneet siihen päälle patjaksi eikä se patja suostu liikahtamaan tuumaakaan! Ensi viikonlopuksi on luvattu että menisi keli nollaan tai jopa plussan puolelle... jospa sitten jotain liikettä tapahtuisi!

Käytiin viikonloppuna katsomassa oliko rannassa yhtä paljon lunta kuin meidän pihassa. Oli siellä. Siellä oli myös kaksi "hiihtäjää" jotka tulivat juuri silloin rantaan, kun me Miehenmurrikan kanssa laskeuduttiin kelkkapolkua pitkin katsomaan järven selkää.
     Pojilla oli laskettelusukset jalassa (??) ja sanoivat, että oli vähän inhottava mennä jäällä kun siellä oli 40 cm vettä. Varoitteli, että jos aiotaan mennä niin kannattaa varautua vedenpitävillä kengillä (toisin kuin he ilmeisesti...). Sanottiin, että aiotaan pysyä rannassa, että hullut ne jäälle menee... Eivät oikein ymmärtäneet huumoria... olivat sitä sorttia!
      Ei minulla tulisi mieleenkään tämmöisenä talvena tehdä mitään maratoonia jäällä, kun tasan tarkkaan tiedän, että jää on hyvin huonokuntoista tänä vuonna. Sitä sanoivat alkutalvesta kalastajat ja Norppamieskin, joten mitään suurta hinkua ei ole hukkumaan huonoihin jäihin.
       Joillakin se hinku näköjään on.

Tänään piti pelastaa meidän timanttituija lumikuorman alta. Toivottavasti se siitä toipuu kesäksi, vaikka aika pahasti lumi ehti painaa sen oksia ja repiä vähän latvoja erilleen... pitänee kesällä sitoa se, jos se ei paranna itseään. Se on vaan niin kauniisti kasvanut tuohon kulmaan, että olisi sääli jos se talven painossa tuhoituisi.
       Toiset pelastettavat tänään olivat minun vuoristokauriit/lampaat, Haiku ja Kaiku ♥ Olivat ehtineet tuiskujen tuiverruksessa kadotan lumeen melkein kokonaan. Nivusiin asti minäkin vajosin, kun menin niitä harjaamaan lumesta. Nyt loistavat taas paremmin ♥

Illalla kävin lenkillä, mutta vähän sellaista alottelijamaisuutta on nyt miun juoksemiset. Loppuviikosta meni jo paremmin ja tuntui, että jaloissa oli oma puhtinsa, mutta nyt taas alkuviikko kangertelee. Kintuissa on kai jotain jumitiloja, kun tuntuu etten saa niistä nyt tarpeeksi irti.
     Olen kuitenkin ajatellut, että tärkeintä tässä vaiheessa vuotta on kuitenkin se, että liikkuu ja kehittää kuntoaan edes peruskunnon tasolle. Keväällä ja kesällä sitten voi taas juosta (toivottavasti) sitten enemmän määrätietoisemmin matkaa ja kestävyyttä... Jos ei tule tukalan kuuma kesä, eh...

Vasemmalla meidän kellari... hih...

Muuten junnaan nyt vähän paikallani.
     Minulla on juupas-eipäs tauti. En oikein nyt osaa nähdä itseäni yrittäjänä ja sitten taas en oikein osaa luovuttaa ajatuksesta, että olisin oman elantoni ässä. Pitäisi olla vaan rohkea ja yrittää yrittämistä. Tuskin minä pankrottiin heti menisin... jos ei tulisi tuloja niin ei kai olisi menojakaan. Siis jos en mitään tekisi...blaah.
     Olen perinyt näköjään meidän äidin "nopean" päätöksen teon. Äiti yleensä vaihtaa tuhat kertaa mieltään jonkun homman suhteen. Viime sekunneille asti. Minäkin pompin viikonloppuna koko ajan ei-juu-ei-juu kun oltiin puhuttu kattojen tyhjennyksestä ja siitä, että kokeiltaisiin narulla pudotusta. Miehenmurrikalla oli jo naru ja tikkaat olalla kun minä vielä mietin, että "mitä jos ei kuitenkaan..."
      Enkä oikein edes tiedä mitä minä tässä hommassa nyt oikein pelkään??!!
      Itseäni kai...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
keskiviikko 30.1.2019
548. juoksupäivä (201. vko)
- 3337.1 km
- 7.2 km kylälenkki (44 min)
- JUOKSIN KOKO LENKIN ekaa kertaa varmaan kuuteen viikkoon
- oli kyllä semmoinen voittaja olo, että pystyn vielä tähän!!
- jalat olivat puhki jo puolivälissä matkaa, mutta menin kun olin päättänyt
- askel oli ok, lantiokin oli suht kohdillaan
- tiet olivat pöperöisiä, joten askeleelle ei tullut niin paljon tukea maasta kuin olisi voinut, vei vähän askeleeesta energiaa
- maitohappoja ylämäessä niin että olisi voinut tehdä kiisseliä!
- -3, kiva keli juosta, pieni lumisade

perjantai1.2.2019
549. juoksupäivä (201.vko)
- 3342.1 km
- 5km lossitielle (35 min)
- lähdin työreissultaan palavaa miestä vastaan
- kylmä tuuli teki niskan kipeäksi pitkällä peltosuoralla
- eikä jalatkaan olleet mitenkään hyvässä jamassa
- en ehtinyt lämmitellä yhtään, sen huomasi
- huomaan, että käperryn edelleen sisäänpäin, kun rintakehä pitäisi pitää avoinna ja auki
- lantion tuki olematon
- ryhti samoiten
- askel hyvä, mutta ei se kaikkea pelastanut!
- väsy olo
- -11, kylmä keli, kintut paleltui

maanantai 4.2.2019
550. juoksupäivä (202. vko)
- 3349.3 km
- 7.2 km kylälenkki (49 min)
- ei mitenkään hyvä lenkki, välillä piti tasata hengitystään ja venytellä pohjetta
- aikakin kertoo, ettei mikään lennokas juoksu
- pitänee tutkia jalat huomenna hyvin. Niissä on nyt jotain jumia kun juoksu ei kulje
- lihakset väsyivätkin yllättävästi kun tulin kotiin. Oli ihan hyytelöä!
- -4, kiva keli muuten, mutta vähän kylmä tuuli

Maaret Kallion Mielen Työkirja: Vuosi mieleni kanssa

*lainaukset ovat Maaret Kallion kirjasta Mielen työkirja.

Ostin Maaret Kallion Mielen työkirjan viime vuoden alussa ja aloitin vuoden mittaisen matkani mieleeni. Olin juuri sellainen tyypillinen kehoaan huoltava ja treenaava ihminen, joka unohtaa täysin, että mieli on yhtä tärkeä osa hyvinvoivaa ihmistä kuin lihaskunto tai kestävyys. Ja ehkä juuri siksi olen tarttunut Maaret Kallion kirjoihin jo ennen tätäkin opusta: haluan oppia tekemään mielellekin hyvää.

" Ihmismieli on kuin suuri laiva.

 Se kääntyy hitaasti. "

Kirja on jaettu 12 eri osa-alueeseen, jokaiselle vuoden kuukaudelle omansa. Ainakin minun vuoteeni nämä jaottelut sopivat erinomaisesti. Silloin kun mieli oli levoton ja kiivas, käytiin kirjan kanssa läpi Lempeyden voimaa. Sitten kun tuntui, etten saanut otetta oikein millään, kirjan kanssa tutustuttiin mielen Lujuuteen.

Jokaisessa osassa on harjoituksia, joihin on varattu tilaa omalla tekstille. Nyt kun luen kirjan vuoden takaisia tunnelmia ja mielen liikkeitä, huomaan, että ehkä olen jotain myös saanut matkaltani mukaan. Ajatuksiin on tullut vähän enemmän armollisuutta ja lempeyttä, ehkä sellaista ulkopuolisen katsantoa.

" Läsnä olemisen taito on hunajaa mielen 

ja ihmissuhteiden hyvinvoinnille. "

Suurimpia ongelmiani olivat pysähtyminen omien ajatusteni kanssa. Huomaamaan sen, mitkä todella olivat omia ajatuksiani ja mitkä jonkun muun. Myös se, että kuunteleminen on hyvä taito ihmisten kanssa, mutta se on äärimmäisen hyvä taito itsensä kanssa. Usein huomasin, kun harjoituksia tein, että tosiasiassa voi mennä päiviä ja viikkojakin, kun en pysähtynyt itseni luo kertaakaan!

Eräs oma ajatukseni ja ehkä suurin oivallus oli, että hankalia ja vaativia tilanteita tulee väkisinkin eteen. Ne tulevat yhtä varmasti kuin muutkin tunteet tai ajatukset. Oivallukseni koski niistä selviytymistä. Se, että antaa niiden tunteiden tai ajatusten tulla, olla läsnä ja antaa niiden mennä. Sillä ne menevät kyllä ohi ♥
       Tämä on helpottanut minua monen vaikean asian kanssa. Muutama hengitys, keskittyminen tuntemaan juuri niitä tunteita, mitä kulloinkin tuntee ja pian huomaa, että se syrjäytyy pian uudella ajatuksella tai tunteella.
        Mikä vapautus!

" Tietoisuus omista tunteista 

ja taitavuus pysähtyä niiden äärelle 

                        ovat perustavanlaatuisia mielentaitoja. "

Toinen asia, jonka kanssa olen kamppaillut varmasti koko elämäni on tunteellisuuteni ja herkkyys asioiden suhteen. Itkun tai naurun pulpahtaminen pintaan pienimmästäkin liikutuksesta tai ilosta. Joskus varsinkin liikutus itkun muodossa on saanut osakseen kiusaantuneisuutta ympärilläni, ja ehkä juuri se on opettanut minua itseänikin jotenkin "varomaan" herkkyyttäni tietyissä tilanteissa.
      Tunnesäätely on termi, jota olen yrittänyt harjoitella nyt enemmän. Että tunteet pitää näyttää, mutta niiden voimakkuutta voi säädellä. Ainakin periaatteessa. Mieli ja sen oikukkaat mutkat ovat kyllä vaativampia kuin voisi kuvitella. Minä ainakin ajattelin, että olen elänyt oman mieleni kanssa 34 vuotta, että toki minä tiedän ja tunnen oman mieleni.
     Noup.
      Ei lähimainkaan. Tunnesäätely on yksi niistä asioista, joista minulla ei ole minkäänlaista otetta mieleni kanssa. Tai ptäisikö sanoa, että ei ollut ennen Maaret Kalliota. Nyt sentään olen sillä polulla, joka voisi viedä minua kohti tyyneytä ja rauhallista herkkyyttä ja vahvaa tunteikkuuta.
       Mahtavaa!

Tähän touhuun pätee sama asia kuin mitä kouluttajani sanoi ravintovalmennuksesta: ihminen omaksuu tietämättää asioita keskustelun lomassa, vaikka valmentaja ei huomaisi minkäänmoista muutosta asenteessa. Ihminen hyödyntää kuulemansa, kun on siihen valmis.
        Niin allekirjoitan tuon!
        Itse huomaan, että kun olen joka kuukausi tarkastellut mieltäni eri suunnalta, ihan kaikki asiat eivät ole tarttuneet aivokuoren pintaan ensimmäisellä kerralla. Mutta sitten on sellaisia asioita, joita huomaan tekeväni arjessa, joista voin kiittää ainoastaan Mielen työkirjaa.
        Kuuntelen ennen kuin sanon mitään.
        Kuuntelen enkä ehkä edes sano mitään.
        Annan tunteen mennä ennen kuin sanon mitään - jos sanon.
        Tunnistan tunteen ja sen lähteen paremmin. Joskus vain tilanne luo tunteen eikä sillä ole muuta merkitystä.
        Joskus hiljasuus on vahvempi voima kuin sanat.

" Elämä on aina suurempi 

kuin ihminen itse. "

Kirja toi myös esiin niitä vanhoja tunnettuja totuuksia, jotka olivat ihan hyvä jälleen tiedostaa. Palautumista pitää harrastaa koko ajan, ei vain lomilla ja viikonloppuisin. Yleensä olen juuri näin tehnyt. Sinnitellyt vapaapäiviin tai lomiin, kestänyt ja kärsinyt ja sitten huomannut, että loma menee pelkästään siihen, että on vain hurjan väsynyt siitä pinnistelystä.
       Nyt olen yrittänyt "lomailla" heti kun tulee sellainen hetki. Minuuttikin riittää, että ottaa vähän tilaa itsensä ympärille. Hengittää ja maadoittaa itsensä hetkeksi ennen seuraava starttia.
       Tein myös mahtavan listan asioista jotka kuormittavat ja jotka palauttavat minua. Huomasin, että jotkin asiat olivat kummassakin listassa. Tämä listaus kuitenkin auttoi minua huomaamaan, että jos elämässä on liikaa vain toisen listan asioita, ei mielialakaan ollut kovin hyvä. Levollinen tasapaino kahden listan välillä teki hyvää ♥

" Inhimillinen elämä on aina tasapainottelua

          kykenemisen ja kyvyttömyyden välillä. "

Riittämättömyyden tunne on ollut minulla aina. Ehkä se on peruja kahden sisaren kanssa elämisestä, joiden molempien päämäärätietoisuus oli vahvaa ja kurinalaista. Minusta tuntui aina, että se, etten minä aivan tiennyt mikä minusta tulee isona, ei oikein riittänyt kenellekään - ei edes minulle.
       Sitten lokakuussa kävimme kirjan kanssa läpi Lujuuden vahvuutta ja kirjoitin erään harjoituksen perään ajatukseni: riittämättömyys on hyväksi. Sen avulla valitsee mikä oikeasti on tärkeää.
       Ajatus avasi jälleen monta porttia sinne pimeisiin nurkkiin, missä ajatus riittämättömyydestäni on nämä vuodet majaillut.

Aloitin kirjan uudelleen tänä vuonna.

Olen vasta matkani alussa ja haluan jatkaa sitä hyvän ystäväni kanssa ♥ 

 

Pakkasvahtia ja yrityssuunnittelua

Plaah.
     Tein (tai ainakin yritin tehdä) aamupäivän liiketoimintasuunnitelmaa yritykselleni ja vilkuilin sivusilmällä myös talouslaskelman tekoa. Aloittavana yrittäjänä en voi kamalasti vielä tietää onko tämmöiselle liikeidealle kysyntää, mutta sitä vartenhan kai näitä suunnitelmia tehdäänkin, että tulee vähän konkreettista näkemystä siitä, että onko minusta tähän vai ei.
      Aivollisen urakkani jälkeen ansaitsin kuitenkin sitten kupin kaakaota ja muutaman rivin hyvää kirjaa. Tällä hetkellä on menossa Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä, joka sinänsä on varsin osuva kirja tähän elämäntilanteeseen...
      Elämääni kuvastaa tämä päivä muutenkin todella hyvin, kun aamusta kävin vaihtamassa pakkasvahdin pumppuhuoneeseen ja iltapäivän istuin muka viisaana tekemässä liiketoimintasuunnitelmaa. Ääripäästä toiseen. Toppahaalarista ja ruuvarista tietokoneeseen ja ruutulehtiöön.
       Jes!

Kovat paukkupakkaset ovat vaihtuneet ainakin hetkeksi pienempään pakkaseen (noin -13) ja hentoon lumisateeseen. Selvästikään välimuotoja ei ole. Joko on kovaa pakkasta tai kovaa lumisadetta. Piste.
      Tänään en kuitenkaan tehnyt lumitöitä vaan säästelen niitä sitten huomiselle. Satakoon nyt koko halunsa edestä! Ajelen sitten samalla kertaa kaikki. Kävin vain vähän taputtelemassa Massey Fergusonia vintissä ja puhelin sille rohkaisevasti, että pitäköön nyt vapaapäivän tänään, jos huomenna sitten taas jaksettaisiin yhdessä ♥
       Aamulla lämmitin tuvan suurta uunia, iltapäivällä laitoin takan lämmite. Ajattelin, että jos lämpö vähän siirtyisi tasaisemmin torppaan kun ei lämmitä kaikkea kerralla. Hyvin syttyi takan tuli, kun hetken aikaa istuin ja odottelin sen syttymistä ja tuijotin tulta ♥
        Terapiahetki samalla ♥

Kaksi aarretta kaupunkireissun tuliaisina ♥

Eilen ajelin kaupungissa. Isä oli edelleen sairaalassa, joten äidin kanssa ajeltiin asioilla Postissa ja kaupassa. Äiti on vähän arkeillaan talviajosta ja ei ole kamalasti ajellut isän uudella autollakaan, niin kävin sitten samalla keikalla palauttamassa isän auton kotiinsa ja ajelutin äitiä asioilla.
        Hyvänä tuurina sattui vielä iltapäivästä niin, että isäkin kotiutettiin kotiin toipumaan hetkeksi ja kävin heittämässä "taksikeikan" ennen kuin Miehenmurrikka nappasi minut töistä päästyään mukaansa.
       En ole taas piiiiitkiin aikoihin käynyt kaupungissa, mutta kun oli hetki ns. omaa aikaa, piipahdin tietysti kirjakaupassa. En ollut seurannut uutuuksien ilmestymisiä, mutta paremminhan ne tuolta kaupan hyllyltä näkeekin. Kaksi ihanuutta löysin aarteisiini lisää: Pirjo Tuomisen Opettajatar (taattua laatua historiahullulle lukijalle) ja Jojo Moyesin Kuinka painovoimaa uhmataan (toivottavasti taattua Moyes-laatua).
       En näköjään selviä kirjakaupasta ulos ilman, että pieni omaisuus jää sinne. Toivottavasti jälkeenjääväni osaavat arvostaa kirjoja yhtä paljon kuin minä ♥ Tuskin, mutta toivon sitä todella.

Eilen ajattelin, kun ajelutin vuoroin äitiä ja vuoroin isää, että tämmöistähän se sitten varmaan on. Myöhemmin. Sitten kun ovat jo vanhempia, avun tarpeessa enemmän. Siinä on hyvät puolensa ja huonot puolensa. Niin kuin kaikessa elämässä.
       Hyviin kuuluu ehdottomasti suhteen syvyys. Voin sanoa jo nyt, että minn suhteeni omiin vanhempiini on väkisinkin paljon syvempi ja monivivahteikkaampi kuin sisarillani, jotka näkevät äitiä ja isää paljon harvemmin.
       Ehkä myös mutkattomuus. Että voi sanoa vähän pahastikin ilman, että pitää pelätä, että suhde lapseen katoaa tai katkeaa suuttumuksen seurauksena. Sietokyky erilaisiin "räjähdyksiin" on suurempi. En voisi esimerkiksi kuvitella, että äiti tai isä voisi loukata minua niin verisesti, että kieltäisin niiltä mahdolliset lapseni tai niiden tapaamiset!
       Huonoihin kuuluu tietysti huoli ja murhe vanhempien selviämisestä ja pärjäämisestä. Kun asuu lähellä ei voi olettaa, että Helsingistä tultaisiin kurkistamaan onko kaikki hyvin. Kun asuu lähellä, tekee näitä piipahduksia tietysti enemmän ja pitää huolta enemmän. Luonnollisesti, mutta kasvattaa silti henkistä taakkaa enemmän kuin kaukana asuvilla sisaruksillani.
       Toisaalta niinhän se on ollut maailman sivu. Jossakin vaiheessa vanhukset ja vanhapolvi asuivat jopa saman katon alla koko elämänsä. Siinäkin hyvät ja huonot puolensa, mutta vanhuuden turva oli ainakain koko ajan läsnä. Ehkei ihan maailman helpointa enää nykyaikana kun jokainen perhekunta on tottunut omaan arkeensa.
        Huomaan pohtivani asioita kamalasti nykyään.
         Liikaa aikaa?
        Kenties.

Miehenmurrikka lähti tänään väsyneenä töihin. Kohta tulee väsyynä kotiin ja minulla on edelleen puolukkasurvos tekemättä meidän kaalikääryleisiin. Onnistuin ensimmäisissä kääryleissäni aika hyvin, vaikka itse sanonkin. Hassua sanoa, mutta onnistuminen vaikkakin pienimuotoisessa ruuanlaitossa teki hyvää ♥ Opin edes jotain, vaikka taloushallintoa en vielä oikein sisäistäkään...
      Puolukkasurvosta tekemään.
      Nautitaan viimeisistä tammikuisista päivistä, mussukat! ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
maanantai 28.01.2019
547. juoksupäivä (201 vko)
- 3329.9 km
- 5 km minikylälenkki (32 min)
- jaloista puhti pois, piti hypätä kävelyyn välillä
- ei oikein lyhyt askelkaan auttanut
- ryhti jo parempi, että kai keskivartalossa jotain tapahtuu
- lantio hakee paikkaansa
- -17, aika kova pakkanen, tuli vähän kylmä..

Kuolevaisuus ja muita kriisejä

Palauttava ja rentouttava viikonloppu alkoi puoli kaksi perjantain ja lauantain välisenä yönä, kun äiti tuli herättämään ja sanomaan, että isä oli taas saanut kuumehorkan ja pitäisi lähteä päivystykseen. Nousin laittamaan auton lämmite, pakkasta oli kaksikymmentä astetta ja kun pihavalon hämärässä etsin pistoketta autosta ajattelin, että olenko todella ulkona puoli kaksi?! Pää oli kuin sumussa ja touhusin pelkästään vaiston varaisesti.
      Kolmen maissa seisoin sairaalan päivystyksen odotustilassa ja katsoin ympärilleni. Väsytti ja hermostuttikin. Isä otettiin osastolle ja vein äidin kotiin ennen kuin ajelin omaan kotiini. Tiet olivat autiot ja tyhjät. Viiden maissa tuli uni uudelleen.
      Ensimmäistä kertaa tänä talvena ajattelin lauantaiaamuna, kun lähdin lumitöihin viiden tunnin yöunien jälkeen, että nyt saisi lumi riittää. Maisemat ovat kauniit, lumi suojaa vesiputkia ja maata ja on kovin talvisen näköistä. Nyt saisi lumi riittää. Ensimmäistä kertaa ajattelin kun lumitöitä tein haukotellen ja uuvuksissa, että talvi alkaa riittää.
      En tiedä oliko se vain väsyneen mielen ajatuksia vai ajattelenko todella niin!
      Olen ollut koko talven niin ihastuksissani näistä lumista, kaunista maisemista, pakkasesta ja oikeasta talvesta!
      Vaadittiinko siihen vain yksi huono yö, niin kaikki on väsyttävää?!

Isä on edelleen sairaalassa. Tekevät kokeita verestä, kun eivät muka saa selville, mikä isälle näitä oireita tekee. Hemoglobiini oli alhainen, mutta sen melkein arvasi, kun on katsonut sitä nämä kuukaudet. Väsynyt ja vetämätönhän se on ollut koko ajan ja uni tulee, kunhan vain maate menee.
       Lauantaiyönä ajattelin viimeisiä kertoja.
      Hassua, miten päivystyksessä tulee aina mieleen vaan kuolema. Mistähän se johtuu?
       Mietin, että jos isä nyt kuolisi, mitkä olisivat viimeiset sanat, viimeinen yhteinen juttu tai viimeinen hetki isän kanssa. Viimeiset sanat olisivat olleet siinä tilanteessa: Jää sinä vaan tänne, ei tule liikaa porukkaa! Aika arkista, mutta toisaalta hupaisaa... Eihän sinne toiselle puolelle pääse mukaan, vaikka miten tahtoisi - ei Taivaaseen eikä päivystyspolin osastolle. Viimeinen yhteinen juttu olisi ollut omenan syönti perjantai-iltana. Äiti oli kuorinut puolikkaan omenan sekä itselleen että isälle, mutta minut oli unohdettu tyystin. Äiti oli vain sanonut, että ottaisin sitten samasta keosta isän kanssa. Sama pätisi myös viimeiseen hetkeen. Olin pitkästä aikaa niiden kanssa samalla sohvalla ja katsottiin dokumenttia Aristoteles Onassiksesta.
        Vaikka nämä eivät nyt onneksi olleet ne viimeiset asiat isästä tai isän kanssa, niin silti tuosta illasta jäi hyvä muisto. Sellainen lämmin ja hyvä, joka itkettää varmasti sitten kun on sen aika. Harvemmin sitä nimittäin tietää, että jokin hetki on se viimeinen jonkun ihmisen kanssa.
         Viettäisikö sen jotenkin eri tavalla, jos sen hetken tietäisi etukäteen? Ja miksi sitä ei viettäisi aina niin kuin jokainen hetki olisi toisen kanssa se viimeinen? Riitelisikö vähemmän tai sanoisiko toiselle vain hyviä asioita kiukuttelun sijaan?

Tänäkin iltana ärhentelin Miehenmurrikallekin puhelimessa. Ärsytti. Kaikki. Ja kuitenkaan en tiennyt, että mikä. Pääsyin siihen, että minulla oli nälkä ja keitin iltapalaksi itselleni pastaa. Nyt odotan vaikutusta.
       Olen nyt lähikuukausina käynyt läpi vähän ammatillista kriisiä, mutta tänään ajattelin kun makasin takan ääressä lämmittelemässä ja rentoutumassa, että mitä ihminen ajattelee siinä tilanteessa kun tietää loppunsa lähestyvän. Tuskin sitä, että olisi pitänyt ryhtyä yrittäjäksi. Luultavasti ajatus hipaisisi sitä, että tietääköhän ne tärkeimmät, että miten kovasti niitä rakastetaan? Onko sanonut sen niille, tehnyt jotain asian eteen tai vaikka vain näyttänyt halauksella, että välitetään?
        En nyt tarkoita sitä, että kaikki muu elämässä pitäisi lopettaa ja panna pillit pussiin ja keskittyä vaan tuijottamaan läheisiään ettei mikään arvokas hetki menisi ohitse. Tarkoitan sitä, että kaikki muu elämässä kyllä järjestyy, kunhan se tukiverkko ja taustavoimat ovat kunnossa. Että on joku tai jotkut, jotka ottavat kiinni vaikka suunnitelmat pyllähtäisivät.
        Minulla on se tukiverkko tuossa selän takana. Minun ei pitäisi pelätä astua johonkin uuteen ja pelottavaan. On ystäviä ja läheisiä, jotka kannustavat ja auttavat. Pitäisi vain uskaltaa ottaa itse se ensimmäinen askel...
       ♥ sisäinen voima olkoon kanssanne ♥

Pakkasta -25, tarpeeksi kylmä pohdiskeluille...

Pakkaspäivä ♥
       Aamutuimaan mittari näytti vielä -25, joten luultavasti -30 haamurajaa hätyyteltiin yöllä. Lumi narskui kengän alla ja poskipäät punehtuivat heti kun naaman ulos työnsi. Tämä on sitä oikeaa talvea ♥
       Tänään työntelin eilisen lumisateen tuotokset taas kerran pois teiltä ja poluilta. Alkaa minun lumelle varaamani alueet pienentyä uhkaavasti ja eletään vasta tammikuun loppua... Ja minä kun pidin itseäni vähän suuruuden hulluna, kun jätin lumelle niin isot alueet. Mikä moukka olinkaan!
       Kävelin tänään taas kameran kanssa vähän ulkona. Ihmeen hyvin minun Canonini kesti pakkasta, vaikka ensimmäisenä siitä hyytyvät patterit. Naapurin hevonenkin tuli silityksen kaipuussaan aidan viereen, mutta en päässyt silittämään kun lumivallia oli edessä sen verran paljon. Kuvan sain, kun hevonen kehtasi vähän aikaa poseerata. Sekin oli kasvattanut itselleen jo talvisempaa ja paksumpaa karvaa.

Iltasella lämmitin ulkosaunan ja viskoin vähän luntakin taas päälleni, vaikka ulkolämpötila oli jo kivunnut -24 asteen tietämille. Ehkä minä loppuvuodesta olinkin kipeä juuri sen takia, etten ollut itseäni altistanut kylmäkylvyille! Äidin mielestä asia on juuri päinvastoin, että kohta olen kipeä... Minulla on kuitenkin suuri usko ja luottamus kylmähoitoihin.

Tänään pohdiskelin taas omaa tulevaisuuttani.
       Olen ollut aina todella huono syöksymään spontaanisti yhtään mihinkään. Seurailen, odottelen ja katson rauhassa. On sitten kysymyksessä ystävystyminen, rakastuminen tai uusi elämän suunta. Ehkä kaikissa noissa on ihan hyväkin, että vähän tutkailee tilannetta, mutta toisaalta joskus on ihan hyvä, että ei ajattele kaikkia mahdollisia risteyksiä vaan lähtee reippaasti kulkemaan yhtä tietä. Nykymaailmassa kun se yksi tie ei enää ole pelkästään se valittu vaan yleensä se haarautuu moneksi jos niin tahtoo.
       Meidän suvussa ei ole oikeastaan kuin maatalousyrittäjiä. Korjaan. Ex-maatalousyrittäjä kokemusta, joten tämä minun mahdollinen yrittäjyyteni on täysin oman opiskeluni ja tiedonhaun jamassa. Toki aion hyödyntää oman kunnan neuvontaa, mutta tämä suunnittelu ja päättäminen siitä, että lähdenkö yrittäjän polulle on jo aikamoinen päätös - siis minulle, joka ylipäänsä päättää asioita pitkällä aika viiveellä. En edes tiedä onko minulla yrittäjälle sopivia luonteenpiirteitä?!
        Omasta asiastani olen kuitenkin innoissani ja haluaisin sitä jakaa muillekin.
        Ehkä minun pitäisi ensin aloittaa siitä.
        Baby steps.

Ja ehkä olisi aika kokeilla vähän jahdata muitakin pitkän ajan haaveitani.
      Kirjoittaminen on yksi niistä.
      Oma kirja joskus kenties.
      Ei sekään itsestään tule. Pitää harjoitella ja tehdä paljon töitä senkin eteen. Mutta joskus hyvä haave on parempi kuin huonosti toteutettu unelma. Ehkä minunkin jotkut haaveeni ovat parempia haaveina kuin mitä ne oikeasti olisivat. Ainakin ne ovat se eteen päin työntävä voima, vaikka niistä ei sitten koskaan muuta tulisikaan.

Tänään oli semmoinen pohdiskeluiden päivä.
        Lämmitin takkaa ja huolsin vähän lihaksia. On nyt jotenkin tukkoiset vähän joka puolelta. En tiedä onko huollon puutetta vai muuta tukkoisuutta, mutta aika jumissa ovat. Kuitenkin lämpimän takkatulen ääressä venyttely ja hieronta tekivät hyvää ja suunnittelin, että viikonloppuna otan siihen oikein aikaa ja venyttelen ja viruttelen kintut ja kropan oikein kunnolla. Rentoudun ja makoilen ja venyn ja vanun.
         Olen nyt alkuvuodesta vaihtanut vähän treeniviikon kulkua. Juoksen ma, ke, pe ja teen lihakuntoharjoituksia ti ja to (joskus la) ja useimmiten pidän la ja su vapaana kaikesta aktiivisesta treenistä (tietysti kävelyä, lihahuoltoa yms. mitä päiviin mahdollisesti sisältyy ilman ns. aktiivitreeniä).
          Ajattelin, että jos saisi kropalle tällä tavoin vähän lepoa paremmin ja sitä kautta pysyisin paremmin terveenä, kun kroppa ei käy ylikierroksilla ihan samalla tavalla. Myös viikonloppujen rauhoittaminen ihan vaan Miehenmurrikan kanssa yhdessä oloon tekee hyvää. Viikonloput kun ovat semmoista aikaa, että voidaan olla yhdessä kaiken aikaa. Henkistä palautumista fyysisen palautumisen rinnalla.
         Muutenkin olen huomannut pientä asenteen muutosta tänä vuonna treenin suhteen. Voitaisiinko puhua niinkin komeasta sanasta kuin armo.
         En ole nin ehdoton itselleni. Annan armoa välillä, vaikka vaadinkin itseltäni paljon. Toivottavasti nämä keinot parantavat vähän kropan vastustuskykyä ja pysyisin paremmin terveenä. Tulokset näkee tässä alkuvuodesta kun alkaa influenssakausi jyllätä todenteolla, että miten tässä sitten on onnistuttu!
          Toivottavasti pakkaset tappavat suurimmat pöpö-mörököllit jo heti alkuunsa.
          Paukkupakkasia, mussukat ♥

P.S. Jokainen saa vain sen määrän kannettavakseen mitä kestää... sanoisinko, että kohtuutonta!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA

keskiviikko 23.01.2019

545. juoksupäivä (200 vko)

- 3317, 7 km

- 7.2 km kylälenkki (49 min)

- juoksu kävelyä

- ei vaan jaloissa riitä puhti tai sitten on keuhko-osasto vielä ihan puolikuntoinen, ei vain kulkenut

- vasemman jalan lonkassa kiristelyä ja jumittelua

- muuten kintut ovat ok, kunnossa, ei vaan jaksa

- askel ja asento parempi

- pakarasta en tiedä...

- lantio kai jotenkin alkaa olla mukana hommassa

- -5, kiva pakkanen, mukava keli juosta, mutta tiet olivat sen verran pöpperöä, ettei askel pitänyt yhtään. Kengän nastat katosivat lumeen! Raskas keli juosta.