Palauttava päivä: hyvät unet ja lunta nivusiin asti ♥

Nukuin viime yönä todella hyvin.
     Syksystä asti jokin on koko ajan vähän häirinnyt untani - voisi sanoa kesästä asti. Uusi työ, kipeänä oleminen, opiskelu, kipeänä oleminen, stressi yrittäjyyteen ryhtymisestä (sekä hyvä että huono stressi). Asiat ovat vaivanneet enemmän ja vähemmän, mutta koko ajan uni on ollut jotenkin katkonaista, pätkittäistä, ei mitenkään palauttavan tuntuista, vaikka tunteja olisi tullut riittävästi.
      Ei määrä vaan laatu - tässä asiassa.
      Minä ajattelin, että pitäisi aloittaa unipäiväkirjan pitäminen. Ei niinkään nähdyistä unista vaan siitä miten valmistaudun ja miten nukun. Tietäisin vähän mitä teen oikein silloin kun nukuttaa hyvin ♥
     Pakkanen laski täksi päiväksi hieman ja postia hakiessa -17 asteen pakkanen oli melkein lauha ilma. Hassua, miten kylmä menettää puhtinsa, kun sitä on liikaa. Alkutalvesta tuollainenkin pakkanen olisi nipistellyt luuytimiin asti. Nyt kun on ollut melkein -30 monta päivää se tuntuu jo paljon vähemmältä.
      Kaikki on todellakin suhteellista.

Lähdin kävelylle kameran kanssa, kun sain talon lämpimäksi - tai ainakin uunin lämmitettyä. Näillä pakkasilla tuntuu, etten osaa edes lämmittää enää niin, että talo olisi lämmin.
       Metsätiellä kuuset olivat raskaan lumen kuorruttamina ja pilvinen sää teki kaiken valkoiseksi. Taivaankin. Huomasin ajattelevani, että talvinen metsä on aika hiljainen. Silloin tällöin joku tintti lensi ohi ja sirkutti mennessään, mutta ero on valtaisi kun kävelee keväällä tätä samaa tietä. Korvia huumaava konsertti rikkoo hiljaisuuden oitis! Nyt oli vain lunta, valkoisuutta ja suunnaton hiljaisuus.
      Ensin olin ajatellut, että kävelen vain vähän matkaa metsätietä ja käännyt takaisin. Kun tulin meidän metsän kohdalle ajattelin, että voisihan sitä oikaista meidän metsäkumpareen yli takaisin maantielle...
       Hyppäsin ojan yli ja sitten olikin jo liian myöhäistä katua tai perua ajatustaan. Pehmeä, valkoinen ja kylmä lumi ylettyi reiteen ja vei minut mennessään. Kiehtoi ajatus siitä, että selviäisin moisesta lumimäärästä toiselle puolelle metsää. Selviäväthän eläimetkin joka päivä.

Metsä oli kuin suurten hattivattien maailmaa. Pienet ja vähän suuremmat kuusen taimet nuokkuivat lumivaippansa alla ja tekivät itsestään ihan hattivattien näköisiä möhkäleitä. Olin vasta eilen lukenut kolumnin, missä kirjoittaja oli lähtenyt umpimähkään hiihtämään ja sattunut hiihtämään karhun pesän ohi. Katselin vähän sillä silmällä isompia möhkäleitä ja yritin muistella pitikiö karhun kanssa leikkiä kuollutta..?!
      Taimikossa upposin lumeen nivusia myöten ja jos joku metsäeläin katsoi minua kauempaa, se varmasti ihmetteli omituista menoani. Nauratti ja mitä enemmän nauratti, sitä vähemmän oli voimaa aina pungata itseään eteenpäin paksussa ja upottavassa hangessa. En ole pitkiin aikoihin ollut nivusia myöten lumessa! ♥ Sitä ei ihan joka päivä tapahdu pihatiellä!
       Mahtava olo, vaikka pitikin välillä huilata ja ottaa vähän vauhtia, että jaksoi ponnistella mäen päälle. Matka tuntui pidemmältä kuin kesällä, vaikka maasto ei kesälläkään ole mikään helppo kulkuinen.

Männikössä sattui silmiin sitten kauriin jäljet. Oli sekin poloinen uponnut aika syvälle, mutta sillä oli ollut poweria pomppia noinkin syvässä hangessa aina välillä! Täytyi vain ihastella jälkiä ja käyttää tilaisuus hyödyksi ja kävellä otuksen jättämää polkua. En tiedä helpottiko se kulkua nyt suuremmin, mutta olihan sitä valmista polkua mukava kulkea, ettei tarvinnut jokaista jälkeä itse tehdä.
         En nähnyt kun yhden tiaisen enkä saanut siitäkään kuvaa. Olisi ollut mahtava ikuistaa noihin maisemiin hirvi tai peura, mutta olisi pitänyt sitä varten olla metsässä varmaan monta päivää!
        Ihminen sopeutuu yllättävän nopeasti.
        Alkumatkasta tuntui, että pohruaminen oli vaikeaa eikä jalkaa meinannut saada nostetuksi uutta askelta varten mitenkään, mutta kun aloin olla toisella puolella metsäistä mäkeä en edes huomannut enää pohruamistani vaan katselin lumista metsää ja sen rauhaa ♥
        Palautumista parhaimmillaan, sanon minä ♥

Iltasella kun lämmitin taas ulkosaunaa, ajattelin tulta tuijottaessani, että elämä muuttuu itsestäänselvyydeksi ihmisille - minullekin - tiettyjen asioiden osalta, jos niiden ääreen ei aina välillä pysähdy.
       Esimerkiksi saan joka päivä taloni lämpimäksi, omin voimin, omilla taidoillani. Talomme lämpiää kammareita lukuunottamatta puilla, joten tämä on keskuslämmitykseen verrattuna minusta saavutus. Kuinka monta kertaa kaupungissa tulee mietittyä sitä, että talo on lämmin kun sinne tulee töiden jälkeen. Täällä sitä miettii joka päivä, varsinkin silloin kun tupa on kylmä ja lämmitys vasta aluillaan. Silti, joka päivä saan talon lämmite ♥
      Toinen asia on ruoka.
       En ole kokki, mutta olen oppinut muutaman vuoden aikana tekemään hyvää ruokaa. Lähipiirissäni on ihmisiä, naisia ja miehiä, jotka eivät todella osaa tehdä ruokaa, ei ruskeaa kastiketta tai kiusausta. En minäkään ollut ruuanlaittaja kun omilleni muutin, tänne maalle kaikkien kauppojen ulottumattomiin. Minusta on sellainen tullut vuosien aikana, kun on pitänyt miettiä vaihtoehtoja pinaattikeitolle. Olen nykyään järkevä kaupassa kävijä, kaukaa viisas ja tee monen päivän ruokalistoja mielessäni kun kerran kauppaan menen. Sorrun tarkoin mietittyihin heräteostoksiin (niin, sellaisiakin on ♥).
      Kolmas on lumityöt.
      Niitä tekee tietysti hyvin useat suomalaiset, varsinkin tänä talvena, tavalla tai toisella. Mutta kun mietin alkuvuosiani täällä, olen petrannut paljon. Ensimmäisenä talvena itkin joka ilta, kun näytti siltä, että yöllä tulisi lunta, koska tiesin, että aamulla lumityöt odottaisivat. En oikein osannut vielä käsitellä traktoria lumiaikaan, vaikka olenkin ajanut traktoria heti kun rattiin on tavannut. Lumityöt ovat kuitenkin vanhan traktorin kanssa haasteellisemmat, kun ei ole edes etukauhaa, millä nostaisi lumia vähän kauemmas.
       13 vuodessa olen oppinut paljon myös lumitöistä enkä todellakaan enää itke illalla aamuisia lumitöitä!

Tänään en siis pitänyt mitään itsestäänselvänä vaan olin kiitollinen kaikesta siitä, mitä elämässäni on. Mistä se rakentuu, mitä iloja ja mitä huolia, onnellisuutta ja murheita siihen sisältyy. Taitoja ja uusia asioita joita oppia.
       Metsäkävelyllä oli todellakin omituisia sivuvaikutuksia, mutta tarpeeseen tuli tämänpäiväinen pohdinta. Liian usein menee päivä niin ettei jää oikein pohtimaan mitä oikeastaan tekee. Sitä kutsutaan kai rutiiniksi. Rakastan rutiineja, olen oikea malliesimerkki rutineiden teosta, sillä päiväni yleensä menee aikalailla samalla kaavalla. Silloin tunnen oloni turvalliseksi ja hyväksi.
       Toisinaan on kuitenkin terveellistä vähän aiheuttaa säröä rutiinin pintaan ihan vaan vaikka herätelläkseen itseään, että asioita voi todella tehdä vähän eri tavallakin - ainakin joskus!
       Pujahdin saunan päätteeksi hankeen. Kolmesti. Tällä kertaa yritin hengitellä rauhallisesti ja ottaa lumen kylmän sylin zeniläisellä tyyneydellä. Lauantaina se oli pikemminkin sellaista huihui-huutamista ja saunaan juoksemista ♥ Tänään onnistuin säilyttämään mielenmalttini paremmin, vaikka kylmää se oli tänäänkin. Teki hyvää kuitenkin ♥
        Ja tiedättekö.
        Onko sitten hyvin nukutun yön vai palauttavan metsälenkin ansiota, mutta minulla on paljon hyviä ja ratkaisukeskeisiä ajatuksia minun (mahdolliseen) tulevaan yrittäjyyteen. Luovuus syntyy levossa ja rauhassa ♥ Niin totta ♥
        Lumista yötä ja kirpeitä pakkaspäiviä!

Huopalapaset olivat ensimmäisellä metsäreissullaan ja lämpöiset olivat. Eivät ede säikähtäneet lumea, kun pohruamisessa piti ottaa vähän kädellä aina tukea ja turvaa milloin hangesta ja milloin kuusen taimesta ♥

 P.S.
Metsässä ollut kauris oli etsinyt ruokaa. Monta kuoppaa oli syntynyt polun varteen ja hyvin näytti vaisto kertovan missä se mustikkavarvukko oli, vaikka lunta oli melkein metri päällä! Luonto on viisas! ♥

 

Maanantai - ei mittään...

En jaksanut nousta täsmällisesti siihen aikaan, että olisin saanut punaisesta kuusta täydellisen kuvan. Vasta sitä viime kesänä kukuttiin samanmoisen näytöksen kanssa. Sen verran olin kuitenkin aamusta hereillä, ainakin puoliksi, että kävin nappaamasta tästä jo vähän pilkistävästä kuusta kuvan. Ikuistettu on. Seuraavan kerran saapi odotella kuun punertumista sitten 2025.
        Pakkasta on ollut tänäänkin ihan kiitettävästi. Mittari näytti aamusella -25 ja nyt kun vilkaisin iltasella mittariin, lukema oli sama. Kylmä yö tulee tästäkin. Taidan ottaa kaksi peittoa ♥

 Maisemat ovat tällä hetkellä huikaisevia. Lunta on rutkasti joka paikassa ja pakkanen narskahtelee kengän alla. En oikein osaa lämmittää niin, että talo pysyisi lämpimänä... pitäisi varmaan kohta lämmittää kaksi kertaa päivässä!
      Iltalenkkiä pakkanen ei kuitenkaan estänyt, vaikka jännittikin lähteä -20 asteeseen juoksu-kävelemään. Ei minusta vielä ollut koko matkaa juoksemaan, pakkasen ja keuhkojen kunnon puoleen, ihan tarpeeksi haastavaa oli näinkin! Silmäripset ja kulmakarvat olivat valkoisen huurun peitossa, kun kotiin pääsin ja vähän kävi reisiin kylmä, vaikka yritin miten kerrospukeutumista harrastaa. Olen vielä siinä hommassa aika hyvä, sillä kerrospukeudun ihan koko ajan, mutta näköjään jalkoihin olisi kaivannut reisien kohtaa vielä jotain lämmikettä. Varsinkin silloin kun heitti kävelylle välillä niin kylmä kävi kiinni rajummin! Selvisin kuitenkin lenkistäni voittajana ja istuin saunassa kuin kuin olisin kuulunut kalustoon. Istuin vain ja pää humisi tyhjyyttään niin kuin aina lenkin jälkeen ♥
      Talvi on ihan mahtavaa, pakkaset, lumi ja kaikki ♥
       Ei ole vielä tullut sitä kamalaa keväthuumausta, joka vie mennessään, vaan ihan oikeasti nautiskelen tästä talvesta ihan vielä täysin siemauksin!

Katsottiin lauantaina The Meg- elokuva. Siis se megalodon-haista tehty leffa. Tämmöselle hai-leffafanille suurin koskaan maapallon meriä asuttanut hai, joka syö ihmisiä, on ihan parasta! Ja leffa kyllä toteutti lupauksensa. Hai oli iso ja se söi ihmisiä.
       Elokuvasta intoutuneena tein sunnuntaina meille ruokaa lohesta - tai sanoin, että se on megalodonista niin maistui kaksinverroin paremmalta! Heh!
       Tänään olin vain tyytyväinen, että megalodonista jäi ruokaa tällekin päivälle, sillä tämä päivä meni kyllä ihan vaan palautumiseen. Mitään järkevää, iltalenkkiä lukuunottamatta, en tehnyt. Uunien ja takan lämmitykseen meni kaikki aika ja energia.
        Välillä on ihan hyvä, että päivään ei kuulu mitään erikoista.
        Että välillä on vaan ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
544. juoksupäivä (200 vko)
- 3310.5 km
- 7.2 km kylälenkki (48 min)
- juoksu-kävelyä
- nyt oli jo enemmän juoksua, mutta välillä heitin kyllä suosiolla kävelylle, ei vain powerit riitä keuhkoissa vielä siihen, että pistelisin menemään. Ehkä vähän ongelmaa tekee paksut tumpurat vaatteetkin, joita pitää päällä pitää näillä pakkasilla
- katsoin tänään taas vähän tekniikkakuvia ja yritin parantaa omaa juoksuasentoa pystymmäksi ja enemmän hallittuun kaatumiseen päin kun kasaan käpertymistä, mitä minulla tällä hetkellä on.
- askel hyvä
- ryhti kohtuullinen
- lantion tukea yritin pitää, en tiedä onnistuinko
- pakaroissa oli jotain toimintaa
- keuhkojen kanssa on edelleen hapenottokyvyn puutetta, kai ne jossain vaiheessa puhdistuu tuosta limasta
- -20, kova pakkanen, tuuleton ja kuutamo ilta

Viikko, jonka aikana tapahtui koko kuukauden edestä!

Toisinaan viikko menee nopeasti, vaikka mitään kovin suurta ei tapahtuisikaan. Sitten on niitä viikkoja, että ei ehdi oikein mitään muuta kuin niitä tapahtumia. Tämä viikko on ollut vähän sellainen. On ollut niin ikävä tätä jonninjoutavaa kirjoitteluakin tänne blogin puolelle. Kutsun tätä nykyään yksityisterapiaksi, sillä kirjoittaminen selkeyttää maailmaa ihan eri tavalla kuin että sitä vain pyörittelisi omassa mielessään. Siinä hommassa tulee yleensä vain iso paakkuinen pallo, joka tukkii kaiken!
        Ja vaikka kirjoitan joka ilta päiväkirjaa, tänne kirjoittaminen on terapiaa noin muuten. Päiväkirja on kuitenkin astetta henkilökohtaisempi. Tärkeää mielen tyhjennystä molemmat kuitenkin.

Tammikuu ei ole taaskaan hemmotellut meitä kamalasti auringonpaisteella. Lunta on tullut sitten senkin edestä. Nämä kuvat ovat viime viikonlopulta, sunnuntailta kai, jos oikein muistan, kun kävin katsomassa vähän rantalenkin vartta ja niitä kuuluisia heikkoja jäitä. Ei minua nyt muutenkaan jäälle saa, mutta vielä vähemmän tämmöisenä talvena kun järven päällä ei muuta olekaan kuin lunta!
       Todistettavasti aurinko kuitenkin on vielä olemassa, vaikka näissä kuvissa laskemaan päin. Eihän se kovin ylös vielä tähän aikaa kipuakaan, mutta olisihan se kiva, jos sitä välillä näkisi muutamaa tuntia kauemmin.
       Tälle viikolle oli loppuviikosta luvattu oikeaa lumikaaosta, mutta se taisi jättää meidän kolkan vähän vähemmälle kaaokselle. Ainakaan torstain lumen tulo ei tuntunut kuin erikoisen lumiselta päivältä, on niistä ennenkin selvitty ja selvittiin nytkin. En minä sitä sano, että se nyt mitenkään helppo homma olisi ollut, sai traktorilla työntää ihan tosissaan lunta pois tieltä ja poluilta, mutta ei onneksi tullut kuitenkaan sellaista määrää, että olisin täysin lannistunut.
       Miehenmurrikkakin pääsi töissä vähän vähemmällä, mitä alkuun pelättiin. Sekin stressasi lumentuloa koko viikon, mutta loppujen lopuksi taisi viikko mennä ihan hyvin. Ilman suurempaa pulssin nostoa.

Uudenvuodenlupauksiini kuului olla enemmän yhteyksissä ystäviini. Tämän lupauksen tiimoilta nähtiin Annin ja Aikun kanssa keskiviikkona. Tulivat tänne, kun olin viime viikolla kirjoitellut Annille, että en jouda kaupunkiin ajelemaan, mutta tänne päin saa aina tulla kyläilemään. Joten tulivat ja olikin kiva kun tulivat.
         Sitä aina unohtaa erakoituessaan, miten kivaa se ystävien näkeminen on! Nytkin jutut lähtivät liikkeelle juuri siitä, mihin ne viimeeksi jäivät, ja vaikka ollaan kirjeitä kirjoiteltukin niin näkemisestä taitaa olla jo kaksi vuotta. Oikeiden ihmisten kanssa ajalla ei vain ole väliä. Se ystävyys pysyy siinä silti, vaikka ei päivittäin nähtäisikään.
        Likoillakin oli kaikkea uutta ja mahtavaa tälle vuodelle suunnitteilla ja oli ihana jakaa myös omia suunnitelmiaa, vaikka ne varsin raakoja vielä ovatkin. Ei tullut kuitenkaan sellaista tunnetta näiden naisten kanssa, että minun suunnitelmiani olisi pidetty hulluina tai epärealistisina, kuten joidenkin tyyppien kanssa tuntuu, kun erehtyy kertomaan mitä haaveksii. Päinvastoin. Näiden naisten kanssa tuntui, että pystyisin mihin vain!
        Ystävät ♥

Torstaina täytti naapurin emäntä 50- vuotta ja kävin onnittelemassa häntä - tosin kutsumatta! Ei hän juhlia pitänyt, ei ainakaan nyt, harkitsee kuulemma sitten kesän korvalla jos jonkinmoiset pitäisi. Menin nyt kuitenkin, kun ei olla hänenkään kanssa nähty pitkiin aikoihin kunnolla. Eikä oikein nähty nytkään, kun siellä oli myös emännän siskontyttö sairaslomaansa viettämässä.
      Jokaisella perheellä on tietysti omat tapansa ja tottumuksensa, mutta minusta tuntuu vähän kummalliselta että reilusti kaksikymppinen likka notkuu siellä sairastamassa valmiin ruuan ja juoman ja sohvan kera. Varsinkin kun emännällä on ollut hyvin kiireinen alkuvuosi oman työnsä kanssa navetassa. Sanoi, että on suorastaan asunut navetassa koko tammikuun.
       Siskontytöllä oli selkä kipeänä ja vietti sairaslomaa siellä makaillen sohvalla siihen malliin, että tuskin selkä kuitenkaan kamalan kipeä oli. Sen verran olen meidän isän selkäkipuilua nähnyt, että kun selkä on oikeasti jumissa, niin on vain yksi tai hyvässä tapauksessa kaksi asentoa missä ihminen voi olla ilman että huutaa kivusta... Tämä neiti ei näyttänyt kovin vaivaiselta!
        Okei, pahasti sanottu, mutta tuli vaan sellainen kiukunpuuskahdus emännän puolesta... hmph!

Huopatöppösiin käyttämäni ohje löytyy täältä.

Tämmöiset töppöset olin neulonut emännän 50v lahjaksi. Viralliseksi lahjaksi ajattelin tehdä kesemmällä lampun jalan, kunhan vähän lämpenee, että pääsee sorvin ääreen, mutta nämä töppöset olivat tämän hetkinen muistaminen. Varsi on neulottu ihan normisti villasukan varreksi, mutta jalkaterän osuus on neulottu huopuvasta langasta ja on enemmän sellainen huopatöppösen tuntuinen ♥ Ihan kivat tulivat, vaikka olivatkin ihka ensimmäiset tämmöiset neulomukset! En tajunnut vaan ottaa kuvaa sukista ennen huovutusta, olivat nimittäin aika valtavat!
       Tuli vaan vähän semmoinen harmitus-olo kun olin ojentanut lämmöllä tehdyn lahjani päivänsankarille ja sain sitten kierroksen siitä, mitä hän oli muilta saanut. Listaan kuului hieno ja komea puinen lipastp, oikein sellainen vanha ja komea. Sekä talviaktiviteetteihin liukulumikengät. Niiden varjossa minun sukkani olivat aika vaatimattomat ja varmasti jäävät juuri siihen, mihin emäntä ne laski käsistään kun aukaisin pakettini.
       Yritin ajatella tässä(kin) asiassa niin, että ajatus on tärkein...

Vuorikauriit alkoivat lumisateiden jälkeen näyttää enemmän vuorilampailta...

Torstaina piti sitten jännittää vielä siskon puolesta, kun joutui umpisuolen leikkaukseen vähän yllättäen. "Onneksi" - jos noin voi asiasta sanoa - umpisuoli oli tulehtunut ei puhjennut. Leikattiin tähystyksellä ja pääsi eilen kotiin. Kyselin vähän, että miten lapset ottivat äidin sairaalakeikan, mutta onneksi niillä on sen verran hyvä vara-isä siellä kulmilla, joka pystyi toimimaan hetken niin äitinä kuin isänäkin ennen kuin isä ehti työreissultaan kotiin lasten luo.
         Kunhan nyt vaan toipuisi ja haavat paranisi hyvin ettei tulisi enää jälkikäteen mitään ongelmia. Kaikkea sitä osaa käydä... Niillä on ollut vähän epäonnea tuon terveyden kanssa muutenkin. Toivottavasti tämä olisi nyt se viimeinen takaisku tälle alkavalle vuodelle ja muu vuosi olisi terveysasioiden suhteen parempi.

 Minä olen päässyt tällä viikolla jo juoksemaan - tai no kävely-juoksua olen tällä viikolla vielä harrastanut, sillä limaa tuntuu olevan kurkussa edelleen ja tuntuu ettei hapenotto ole ihan sillä normilla tasolla vieläkään. Eihän tämä yskä ja sen jälkielämä ole kestänytkään kuin kohta neljä viikkoa! Onneksi yskää on jo vähemmän, kunhan nämä limajäänteetkin lähtisivät pois...
         Henkisesti lenkit ovat tehneet nannaa!
         Aloin olla jo henkisesti ihan kiehumispisteessä kun ei päässyt oikein mihinkään liikkumaan. Kävelyäkään ei kestä ihan loputtomiin, kun tykkää juoksusta. Nyt kun tällä viikolla olen käynyt kolme kertaa lenkillä niin alkaa taas olla oma itsensä, ainakin osaltaan! Miehenmurrikallakin on ollut helpompaa olla minun kanssani tällä viikolla ♥
        Miehenmurrikka osti minulle talven teille irtonastapohjat, kun nastaiset juoksukengät ovat minun rahoihini aika kalliit... Ihan hyvin ovat nämä irtomallisetkin pitäneet eikä ole jalat kipeytyneet, vaikka olen jostain lukenut, että niin saattaa käydä, kun nastat ovat niin paljon irti kengästä...
        Kunhan pääsen tavalliseen juoksuun käsiksi, niin sitten sen vasta huomaa miten paljon jalkoihin käy. Nyt kun olen välillä kävellyt ja sitten taas juossut niin kuormitus on ollut vähän kevyempää. Sen kuitenkin olen huomannut, että askeleessa on enemmän voimaa kun polkaisu ei anna periksi vaan työntää eteenpäin. Ei mene energia sutimiseen!

Eilen oli vain juoksu-kävely-lenkki vähän haastava kun pakkasta oli -20. Se nousi heti kun taivas selkeni. Nyt on ollutkin niin pilvistä kaikki päivät, että pakkanenkin on ollut maltillista. Mietin jo eilen illalla, että lähdenkö ollenkaan, mutta lähdin sitten kuitenkin. Tein vain pienemmän lenkin niin ei ehtinyt kylmä raapaisemaan kiinni. Hengitys vaan oli työlästä kahden huivin läpi...
       Pakkaskeli piristi kuitenkin. Tein eilenkin vähän lumitöitä pihamaalla ja oli mukava kun lumitöiden jälkeen askel natisi pakkaslumessa ♥ Tämmöinen se talvi kuuluu olla. Luminen ja pakkasta jonkin verran. Ei mitään -30 asteen pakkasta nyt välttämättä, mutta kunnollisesti kylmää kuitenkin.
        Ja maisemat ovat ihanat ♥

 Miehenmurrikalla oli täksi viikonlopuksi viikonlopputöitä, joten meidän viikonloppu kutistui aika pieneksi. Onneksi kuitenkin saadaan ottaa huomenna takaisin kaikki menetetty aika viikonlopusta ja sitten vaan nautiskellaan talvesta ♥

***

      
Minulla oli viikon aikana paljon sellaista ajatuksen päällä, että mietin kirjoitanko sitä puhinaa tänne vai en... jos sitten kirjoitan.
       Piti jälleen vähän laskea sekunteja kun tuli viikolla puhetta ravintovalmennuksesta ja sen tarpeellisuudesta. Yritin sanoa ystävällisesti, että en tyrkytä neuvojani enkä ohjeitani kenellekään, en katso kenenkään lautaselle syyttävä sormi pystyssä vaan minun puolestani ihmiset saavat syödä juuri sitä mitä haluavat. Jos he taas haluavat neuvoja ja ohjeita minulta, että miten saisivat omaa ruokavaliotaan paremmaksi, annan niitä enemmän kuin mielelläni, mutta silloinkin jätän sen viimeisen vastuun ihmiselle itselleen. En voi syöttää väkisin kenellekään lisää kasviksia tai marjoja tai kuituja jos ihminen ei itse oikeasti tahdo omaa ruokatottumuksiaan muuttaa.
         Huomasin sen jo opiskellessani miten arka aihe ruoka ja ruokavalio on ihmisille. Siinä mennään niin henkilökohtaisen äärelle, että pitää olla oikea puhumisen mestari, ettei sano vääriä asioita kun tarkoittaa niitä oikeita asioita.
          Suhtautuminen tämmöiseen ammattiin on kuitenkin jännä. Kaikkihan osaavat syödä, sitä kuulee eniten. Kyllähän sitä osataan syödä ja tiedetäänkin, että miten syödään hyvin ja terveellisesti, mutta kuitenkin jostain syystä lihotaan, voidaan huonosti, ollaan väsyneitä ja energiaa ei riitä muuhun kuin kyljen kääntämiseen.
         Jokuhan siinä kuitenkin mättää, siinä syömisessä.
         Olen puolustuskannalla, tiedän, juuri kun on asioista opiskellut ja itse on niin innostunut. Ei sietäisi yhtään vähättelyä tai aliarvostusta ympäriltä olevilta, kun voisi suoraan tarttua muutamaan epäkohtaan sanojien ruokavaliossa, jos vaan viitsisi ottaa asian esille. Se olisi vaan hyökkäys ja minä pyrin puhumaan asiani puolesta, en muiden mielipiteitä vastaan.
         Ruoka on tärkeä asia, siitä on tärkeää puhua.
         Sitä minä vaan tarkoitan.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
maanantai 14.1.2019
541. juoksupäivä (199 vko alkaa)
- 3291.1 km
- 7.2 km kylälenkki (55 min)
- juoksu-kävely
- eka lenkki melkein 3,5viikkoon ja tuntuihan se juuri siltä
- jalat olivat vähän jumissa
- askel hakusessa
- ryhti ja juoksuasentoa ei näkynyt missään
- lantio oli tippunut johonkin tauon aikana
- mieli oli hyvä ja innostunut, tästä se taas lähtee
- -6, kiva pikku pakkanen, kävelyosuuksilla tuli vähän kylmä...

keskiviikko 16.1.2019
542. juoksupäivä (199 vko)
- 3298.3 km
- 7.2 km kylälenkki (50 min)
- kävely-juoksu
- tuntui ettei powerit riitä oikein mihinkään
- välillä juoksu tuntui hyvältä, välillä taas jalat painoivat tonnin
- ryhti jo parempi, lonkankoukistajat vähän jumissa, askel lyhytttä
- lantio edelleen hakusessa, missä lie
- askel suht hyvä, nastapohjat tuntuvat toimivan ainakin askel energian puoleen
- jaloissa pientä tuntemussa, säärissä ja pakaroissa jumeja
- -7, pikkupakkanen ja tuuli kylmästi, talvijuoksu vaatii sisua

Perjantai 18.1.2019
543. juoksupäivä (199 vko loppuu)
-  3303.3 km
- 5km minikylälenkki (36 min)
- kävely-juoksu
- juoksu tuntui jo paremmalta, askeleen rytmi alkaa löytyä
- asento edelleen hankala, varmasti jumien takia edelleen vaikka olen pakaroiden triggereitä yritellyt painaa
- lantio edelleen poissa pelistä, samoin pakarat
- pakkanen teki juoksusta vaikeaa, piti hengittää monen huivin läpi, happi loppui
- olo kuitenkin hyvä, vaikka olikin vaikea juoksu
- -20, kova ja napakka pakkanen

Auringon pilkahduksia

Aurinko pilkahteli pilvien välistä tänään ♥
     Keli oli nollassa, mutta tuuli sen verran, että ei ihan shortseissa pärjännyt. Lunta oli tullut taas muutama sentti yön aikana ja niin se vaan lisääntyy, sentti kerrallaan tämänkin talven lumet. Naapurin emäntää näin, kun olin mättämässä lumia postilaatikon ympäristöstä (olen muuten ainut tästä lähinaapureista, joka ajattelee postimiestä ja viskoo lumia vähän postilaatikon ympäriltä...), ja hän oli jo sitä mieltä, että saisi lumi jo riittää. En jaksa olla ihmettelemättä sitä valitusta. Aina on jokin huonosti. Lumettomana talvena päivitellään liukkautta ja mustaa maata, lumisena talvena lumen määrää. Minusta tämä talvi on ollut mahtava! Luminen, kylmä(hkö) ja talvinen ♥
       Jätettiin tänään lumien tyhjennys katoilta sikseen. Isä on taas vähän toipilaana niin pidettiin lepopäivä sen homman osalta. Isä sai huilia ja minä ajelin sitten vain lumet pois pihamaalta tänään. Sen verran ulkoiltiin yhdessä, että laitettiin toinen poro tai siis vuorikauris paikoilleen kivikkoon. Haiku-kauris sai kaverikseen Kaiku-kauriin ♥ Kaksin aina kaunihimpi, vai mitä?

Tänään oli lenkkipäivä (tällä hetkellä vielä kävelypäivä).
       Oli ihan mahtavaa kävellä auringonlaskun aikaan kun joka puolella oli vain lunta ja punertavan oranssi taivas! Nyt vielä aurinko pysyi suhteellisen matalalla vielä, mutta ne illat ovat ihan huippuja sitten helmi-maaliskuussa, kun aurinko kipuaa jo vähän ylemmäs ja auringonlaskut ovat auringonlaskuja eivätkä tämänpäiväisiä pilkahduksia taivaanrannassa.
        En malttanut ihan koko matkaa kävellä vaan pinkaisin välillä aina juoksuun. En juossut kuin muutamia satoja metriä kerralla, sillä oikeasti en halua mitään jälkitautia keuhkoihin tämän yskän jäljiltä. Kunhan vähän kokeilin... Tällä viikolla on tullut käveltyä 21.6km. Ihan kivasti sairastelujen jälkeen.
        Tänään sain myös virallisen linsenssin koulutuksestani. Aika hienoa ♥ Tuntui hyvältä saavuttaa pitkästä aikaan jokin etappi, vaikka nyt ei puhutakkaan mistään tohtorin väitöksestä tai kymmenien vuosien opiskeluista. Minulle tämä oli kuitenkin varsin suuri saavutus, kun lähdin opiskelemaan niin monen vuoden jälkeen jotain aivan uutta ja ihmeellistä ja selvisin siitä hyvillä tuloksilla.
        Kohti uusia saavutuksia!
        Hurraa!

Valoisat vuorikauriit ♥

Tänään oli vähän pilvinen päivä. Pakkasta -10 ja ihan tuikea keli poskille ja hanskoissa oleville käsille. Tein tänään rästiin jääneet lumityöt heti kun tankkiin oli saatu löpöä ja nyt on piha taas ainakin hetken siisti ja lumeton... Ainakin huomiseen asti.
        Tiputeltiin isän kanssa tänään ison navetan katolta vähän lunta, kun kuurin ja navetan katon liitoskohtaan oli ehtinyt kertyä tuiskulunta ihan kiitettävästi. Ajateltiin, että on helpompi ottaa lumet pois katolta nyt kuin kerätä lumet ja romahtaneet kattotarpeet sisäpuolelta. Huomenna homma jatkuu jos keli sallii, tänään aloitettiin vähän myöhään niin tuli uupumus ennen kuin ehdittiin päästä edes kunnolla vauhtiin.

Naapuriin tuli pari vuotta sitten takapihalle talvivaloiksi valkeat porot. Äiti on siitä asti yrittänyt keksiä salamyhkäisiä tapoja käydä varkaissa, mutta ei ole vielä onnistunut poroja pihalle saamaan. Nyt kun talvivalot olivat kaikkialla ale-myynnissä niin ostivat kaksi poroa melkein yhden hinnalla. Pikkaisen isompiakin kuin naapurissa - öhöm!
        Tänään kun aukaistiin paketteja huomattiin, että toisen poron sarvi oli napsahtanut poikki. Muutama voimasana tässä vaiheessa isältä, mutta me muut pysyimme tyynen rauhallisina. Liimataan sarvi ja laitetaan ehjä ulos jo valmiiksi.
        Paketissa luki poro, mutta minä tein näistä veijareista vuorikauriita. Laitoin nimittäin ehjän "poron", jonka nimeksi annoin Haiku, kivikkoon seisomaan. Siitä se näkyy tuvan pöydän ääreen hienosti. Toinen, jonka nimeksi tuli Kaiku, korjattiin iltasella isolla määrällä kaksikomponenttiliimaa. Toivottavasti sarvi kestää siellä missä pitää eikä valahda nenään. Siskontyttö tosin olisi iloinen siitäkin, sillä kun on menossa yksisarvis-vaihe tässä fanituksessa ♥

Toivottavasti nyt ei vaan tapahdu mitään kamalaa kaatumista, kun on luvattu tuulisia päiviä. Siksi tuo kivikkoon laitto vähän epäilytti, että JOS ne kaatuvat niin murskaantuvat heti kivikkoon... Katsotaan nyt, kunhan saadaan toinenkin ehjäksi niin pitää vielä vähän asemoida vuorikauriitani paremmin ♥

Olen päättänyt ottaa puolen vuoden punnerrus-haasteen vastaan. Haasteen heitin itse itselleni, sillä olen yläkropastani ollut aina heikohko, vaikka olenkin repinyt leipäni ruumiillisella työllä. Nyt se muuttuu. Aion saada lihasta yläkroppaan sen verran, että onnistun punnertamaan tavallisia (eli miesten) punnerruksia ainakin viisi-kymmenen kesään mennessä. Tiedä sitten onnistunko, haaste nyt on ainakin heitetty ilmaan ja nyt ihan julkisesti se vielä kerrottu...

En ole kävelijä

Minusta ei ole kävelijäksi.
     Olen juoksija.
     Olen raivaaja.
     Olen Rocky Balboa.
     Mutta minä en ole kävelijä.
     Huomasin tämän asian viimeistään tänään, kun kävin sairastelun-jälkeisellä-kävelyllä ja tylsistyin vähän. Piti ruveta viihdyttämään itseäni mielikuvitus pedoilla, jotka väijyivät pimeässä metsässä ja syöksyisivät kimppuuni kun pohrustin metsätiellä vailla pakopaikkaa. Piti vähän pidätellä itseäni, etten olisi pinkaissut juoksuun, sillä keuhkot eivät yskän jäljiltä ole siihen vielä kykeneväiset, kun yskän rippeitä on edelleen... Vähän kuitenkin otin juoksuaskelia ja sydän hypähti jälleen ilosta ja tuntui kuin olisi tullut kotiin ♥ Juoksuaskeleet ♥
       Kävely on mahtava laji. Se polttaa rasvaa, nostaa kuntoa, vahvistaa verenkierto- ja hengityselimistöä, tukee lihaskuntoa niin jaloissa kuin selässäkin ja kaikkea muuta ja vähän päälle. Aivan mahtava laji, jota voi harrastaa heti kun ulko-ovesta astuu. Mutta ei minun lajini. Teen sitä nyt kun en vielä voi juosta, nautin siitä sillä tavalla kuin vain juoksija voi, mutta heti kun keuhkot ja kunto antaa myöten, vaihdan askellukseni juoksuun. Minut on tehty juoksemaan ja kävely on vähän kuin olisi lintu ja pitäisi siivet supussa.

 On tullut taas lunta. Sekä tänään että eilen. Traktorissa oli sen verran vähän bensaa, että piti vähän nuukailla lumitöissä tänään, mutta huomenna saan sitten ajella vähän rennommin paikat siisteiksi. Tänään piti heilutella vanhaa kunnon kolaa ennen kuin traktoria vähän pyöräytti pihassa.
      Konevoimaan tottuu todella nopeasti. Mutta ihan kiva, kun sellainen tuolla vintin ylisillä majailee. Tämän talven lumikuorma olisi ollut aika työläs hoitaa pelkällä kolalla. Senttimääräisesti meidän pihalla lunta alkaa olla kohta puolesta metristä 70 senttiin. Aika kivasti ♥ On ainakin talvista! Isä sanoi, että näin paljon lunta oli viime vuonna maaliskuussa...

Olen vähän nyt jumissa kaiken suhteen.
     Minun pitäisi ottaa yrittäjyys haltuun jonkinmoisella kurssilla ja katsoa tuleeko suunnitelmista tulevaisuudessa mitään vai pitääkö tässä vielä yrittää jotain muuta. Sitten pitäisi ottaa aikaa kirjoittamiselle. Saada ajatukset sen verran pysähdyksiin, että saisi luovuuden valloilleen.
      Koulun jälkeen tuntuu vain, että on paukut vähän kuin hukassa. En olisi arvannut, että moinen koulutus (joka ei edes kestänyt mitään vuosia vaan kuukausia!) kiskoo minut tällaiseen "puudutustilaan" että toipuminen kestää ja kestää - no okei, olihan tässä ihan oikeata tautiakin takana, mutta silti. Joulun jälkeen olen ollut henkisessä koomassa ja nyt pitäisi pikku hiljaa ruveta aukomaan tätä umpisolmua kohti kevättä.
       Tjaa.
       Katsotaan jos huomenna...

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa

Rosie Walsh

HÄN LUPASI SOITTAA

Otava

Sarah Mackey viettää Eddie Davidin kanssa yhden mahtavan viikon Englannin maaseudulla. 

Eddie lupaa soittaa yhteisen viikon jälkeen ja kummallakin on tunne siitä, että elämään on vihdoin kävellyt se ihminen, jonka kanssa voisi elää loppu elämän.

    Sitten kuluu päivä, kaksi, kolmea, neljä... Eddie ei soita. Ei laita edes viestiä. Mies tuntuu kadonneen kuin tuhka tuuleen. Sarahin ystävät ovat sitä mieltä, että mies ei vain osannut sanoa suoraan, ettei tunteet olleet sellaiset kuin Sarah luuli. Sarah kuitenkin on varma, että he tunsivat molemmat samoin. Rakastuivat toisiinsa yhden, lyhyen viikon aikana. 

Mutta miksi Eddie ei soita...

Noniin.
    Nyt yritän kertoa kirjasta niin etten pilaa keneltäkään kirjan lukemisen nautintoa.
    En ole pitkiin aikoihin lukenut kirjaa, joka jollain tasolla ärsyttää minua ensimmäisistä sivuista alkaen. Tämä kirja ärsytti. En tiedä ovatko muut huomanneet tämänhetkisen trendin tämän genren kirjoissa, mutta jotenkin tuntuu, että kaikki yrittävät nykyään tehdä jojomoyesit eli kirjoittaa riipivän rakkaustarinan, jota lukiessa lukija itkisi itsensä nestehukan partaalle.
       Tässä kirjassa päähenkilö on kolmissakymmenissä, mutta minusta tuntui koko ajan että luen tarinaa ikuisesta teinistä, jonka elämä menee täysin sekaisin, kun mies ei soita.
      Siis TÄYSIN sekaisin.
      Kirjan kantava voima ovat salaisuudet. Menneisyys ja sen salaisuudet.
       Ja loppu on tietysti juuri sellainen kuin voi kaiken tämän jälkeen ajatellakin.
       Minulla oli ehkä vähän suuret odotukset kirjasta ja pettymys on suurempi kun huomasin, että nyt meni hakuammunta metsähallituksen puolelle. Ostin kirjan fiiliksen mukaan ja ajattelin, että tarinassa on potentiaalia.
        Ettei menisi ihan risuiksi tämä arvostelu, niin kirjassa on ihan kiva twisti, joka vähän sekoittaa pakkaa. Hyvää lukemista päiviksi, kun pärjää jollain vähemmällä.

Joulu siivottu haikeudella...

Tuntui kummallisen haikealta tänään korjata joulua pois. Viedä kuusi ulos, karsia ikkunoista jouluvalot ja tuvasta kaikki se lämmin ja mukava hämärän tunnelma, jonka valot tekivät. Sanoin eilen Miehenmurrikallekin, että entäs jos pitäisi valoja vielä muutaman päivän... Vaan tuskinpa se haikeus siitä olisi mihinkään hävinnyt. Nappasin tuvan tyhjäksi valoista - mutta jätin yhden pikkuisen tuomaan lämpöä pimeisiin tammikuun iltoihin ♥
         Kun sitten pääsin siivouksen alkuun, tuntui ihan hyvältä siivota talo oikein kunnolla. Joulun aikaanhan minä olin vain pintapuolisesti imuroinut puun roskaa halkolaatikon ympäriltä ja neulasia kuusen alta. Nyt imuroin hyvin ja tarkasti joka kulman ja pesin vielä lattiatkin. Oli mukava iltasella käpsehtiä jälleen puhtaassa torpassa. Vailla tunnelmavaloja, mutta ainakin puhtaassa.

Olokin on jo paljon parempi.
         Kurkkukipu loppui oikeastaan perjantaina ja lauantaina ihmettelin, kun pystyin nielemään ilman, että jokaista nielaisua pelkäsi kivun takia. Hunaja ja suolavesi ovat ihan kelpo aineita! Sillä minä ainakin nieluani lääkitsin ja oloani helpotin. Ja tuskinpa tuohon tautiin antibiootteja olisi määrätty, yskän jälkitaudithan ovat lähinnä virusten aiheuttamia. Näin luin.
         Pääasia kuitenkin on, että voin paremmin ja aion pysyä terveenä tämän vuoden. Kunnianhimoinen tavoite, mutta katsotaan nyt mitä pystyn asian eteen tekemään.

 Viikonloppuna ei oikeastaan tehty oikein mitään. Noh, lumitöitä piti lauantaina vähän harrastaa, mutta muuten oltiin vaan ja nautittiin kolmen päivän yhteisestä viikonlopusta. Meni mukavasti, mutta liian nopeasti ♥
        Käytiin rannassakin, mutta siellä oli pelkkää yhtä ja samaa valkoista niin järvellä kuin rannallakin! Ei ollut tietoakaan siitä peilijäästä, mitä marraskuussa ihastelin uimarannan ympärillä. Nähtiin reissulla myös "norppamiestä" ja hän sanoi, että jään paksuus on vain kolmisen senttiä. Ei siis ole mitään asiaa jäälle vähän aikaan. En minä nyt sinne ensimmäisten joukossa ole muutenkaan menossa, mutta hyvähän tuo on tietää - jos joku sattuisi vaikka kysymään...

Tänään kävelin vähän yli tunnin lenkin. Satoi kosteaa lunta, melkein räntää, ja kiersin meidän kylän. Jaloissa tuntui tietysti kun parin viikon sairastelu-köllöttellyn jälkeen lähti tekemään jotain fyysistä, mutta muuten teki kyllä hyvää. Varsinkin mielelle. Liikkumattomuus alkoi käydä päänupille! En minä nyt kuitenkaan aio mitään maratoonia vetää tällä viikolla, en aio saada lisää jälkitauteja. Pikkuhiljaa palailen omille treenipoluilleni omaa kroppaa kuunnellen.
        Pitänee ryhtyä kuuntelemaan tätä kroppaa, kun se kuitenkin on se joka määrää tahdin - näemmä. Eipä tässä meikäläisellä ollut kamalasti sanottavaa tämän taudinkaan kanssa. Sairastaa piti kun kroppa niin päätti. Eli pomo on ihan joku muu kuin minä!

 Iltasella istuin lukemassa. Vaikka sairastin koko joulun ja vähän uuden vuoden puolellekin en lukenut kertaakaan sohvan nurkassa vilttiin kääriytyneenä. Kummallista, sillä yleensä joulu on minulle juuri sitä aikaa, kun voi napata hyvän kirjan ja uppoutua tarinaan. Ehkä en jaksanut kaikelta potemiseltani, en tiedä. Tänään otin vahinkoa vähän takaisin ja lueskelin kynttilöiden keskellä ♥
        Katsottiin viikonloppuna oikein sarjamaratoonina Yle Areenasta englantilaista komediallista sarjaa Eespäin naiset! (Up the women). Aivan mahtava dialogi ja mahtavat hahmot! Sarja kertoo 1900-luvun alun Englannista, missä suffragismi on nostamassa päätään ja pieni ompeluseura aikoo tehdä oman osuutensa naisasian puolesta. Aivan mainio sarja! Ja mikä parasta, tykättiin siitä molemmat!

Ajattelin tänään tulppaaneja. Olisi tehnyt mieli laittaa muutama tulppaani vaasiin siivotun tuvan pöydälle. Ei ollut jemmassa ainuttakaan... Kevättä kohti kuitenkin ollaan menossa. Joka päivä ♥
       Mukavaa viikon alkua sinne puolen ruutua ♥

Uuden vuoden ensimmäinen ♥

Hyvää tätä vuotta, mössykät!
      Täällä ollaan kaksi päivää työnnetty lunta! Sitä sitten tuli eikä lumimyrskystä jääty kuin tuhoja vailla - ihan hyvä niin, ei sillä - lunta tuli vaakatasossa taivaan täydeltä ja nyt on niin talviset ja lumiset maisemat, että ei tarvitse lähteä Lappiin asti, että pääsee nauttimaan hangista ja nietoksista.
       Mutta.
       On lumesta työtäkin.
      Kaksi päivää meni oikeastaan siihen, että sain pihan näyttämään siltä, että täällä asutaan. Tiet umpeutuivat heti selän takana ja tuisku toi lunta monta senttiä vain sillä aikaa kun kävi ajamassa takatien auki. Huoh.
        Mutta.
        Nyt on kyllä niin kaunista, että kaikki aherrus ja lumituiskut olivat kyllä vaivan arvoista ♥ Ihanaa!

Tänään onkin sitten ollut kirpeä pakkaspäivä ja tein tieni kellariin, että saan tehtyä tänään makkarasoppaa. Se on sellaista pakkaspäivän ja ulkotöiden pikaruokaa, jota mielelläni syön. Tämä toive tuli kuitenkin Miehenmurrikalta eilen, joten toteutan hänen toivettaan tässä samalla ♥ Meillä onkin nyt kolmen päivän yhteinen pidennetty viikonloppu, kun Miehenmuru oli jouluviikolla töissä niin sai sitten tämän perjantain siitä hyvästä vapaaksi.
      Tekemistä ei olla vielä mietitty, sillä minulla tämä tauti on edelleen päällä järjettömän tukalan kurkkukivun muodossa... Nyt on oikeastaan ensimmäinen päivä, kun uskaltaa nielaista ilman, että pelottaa kipu mikä siitä tulee! En tiedä mikä tauti tämä tämmöinen on, kun yskä loppui jo viikonloppuna oikeastaan ja niin sitten vasta iski kurkkukipu päälle! Toivottavasti tämä nyt asettuisi ennen kesää...

Sen verran palaten viime vuoteen, että aattoiltana sain mukavan yllätyksen tien laitaan ♥ Tultiin Miehenmurrikan kanssa ulkosaunasta ja satuin vilkaisemaan meidän pihatien päähän. Olin laittanut muutaman ulkotulen meidän pihatien varrelle, mutta aattoiltana siellä sitten roihusi ihan jotain muuta.
     Jätkänkynttilä ♥
     Olin Miehenmurrikalle sanonut, että vitsit, kun ei tajunnut kesällä tehdä jätkänkynttilöitä joulua ja uutta vuotta varten, mutta näköjään ei tarvinnut kuin sanoa se ääneen niin tienlaitaan ilmestyi moinen kaunistus!

Jäljet johtivat naapuriin, jossa oli joka uusi vuosi palanut useampikin jätkänkynttilä. Tällä kertaa vain asialla oli ollut nuorempi vesa. Soitin ja kiitin kovasti yllätyksestä, teki minut todella onnelliseksi ♥ Ajattelin, että pienestä se on kiinni. Toisen ilahduttaminen. Minä olin paketoinut kyseiselle nuorelle isännälle sukat ja glögiä joululahjapakettiin ja hän toi minulle uudeksi vuodeksi jätkänkynttilän ♥

 Minulla on ikävä liikkumista - juoksua ja muuta treeniä. Vaikka ennenkin olen ollut kolmekin viikkoa sairauden takia sivussa juoksusta ja muusta, niin nyt varsinkin alkaa pinna tämän osalta loppua. Vielä kun tämä tauti on keuhkoissa ja hengitysteissä niin ei ihan heti pääse juoksemaan sillä lailla kuin haluaisi... Kaipaan liikkumaan. KAIPAAN!!!
     En tehnyt suuren suuria uudenvuodenlupauksia. Ne samat vanhat: pidän itsestäni huolta ja yritän oppia jotain uutta ♥ Yksi asia on kuitenkin johon aion kiinnittää huomiota. UNI. Olen tullut siihen päätelmään, että vastustuskykyni heikoin lenkki on uni. Teen kaikkea muuta immuniteettini eteen, mutta uni taitaa olla se joka pettää eniten minun suuressa terveyskolmiossani. Liikunta ja ruoka menevät jo varsin hyvin...
     Uusi vuosi aikaa hoitaa uni kuntoon ♥
     Ihana fiilis, aloittaa taas kaikki alusta ♥
     Pitäkäähän itsenne terveennä tänäkin vuonna (tämä sairastaminen on tylsintä...)