Nukuin pitkään ja heräsin onnellisena.
Laitoin tuvan uuniin tulet, kun ulkona oli jälleen niin kylmä keli, että melkein tuli syyskuu mieleen. Aina sanotaan, että suomalaisilla menee kesä ohi, kun ne odottavat, että kesä alkaisi, mutta minä voisin kysyä, että mikä kesä tässä nyt ohi menee, kun kelit ja tunnelmat ovat kuin syksyllä! Puhutaan päät puuduksiin ilmaston lämpenemisestä, mutta missä se lämpö sitten oikein on!
Tänään vietin rokulipäivän viltin alla. En tehnyt mitään järkevää jos ei koneellisen verran pestyä pyykkiä oteta lukuun. Ihanaa löllöilyä koko päivä.
Noh kävin minä vähän ruokahalua herättelemässä rantalenkki-kierroksella. Heti nousi pala kurkkuun kun menin tuttuja lenkkipolkuja, joita mentiin koiran kanssa. Kai minä olen rantalenkkiä vähän karttanut juuri sen takia, että siellä se ikävä tuntuu, koskee ja kivistää kovemmin kun sen yksinäisyyden todella huomaa.. Miten paljon olisin antanut, jos olisi voinut katsella koiran tepsuttelua siinä rantavarvukossa ja olla onnellinen toisen ilosta. Nyt jäi vain jomottava ikävä taas rintapieleen roikkumaan...
 |
| Aivan kuin jostain Amazonin mangrove-suistolta... Ei tarvitse kauas mennä, että pääsee viidakkoon! |
Niemi oli taas kahtia jakautunut. Toisella puolella oli tyyntä ja rauhallista, mutta toisella puolella järvi myrskysi kuin syyskuussa. Aallot pauhasivat, lokit kirkuivat ja tuuli ujelsi. Tuli kylmä, mutta toisaalta nautin kamalasti kunnon myrskystä. Tietysti minä sen kesän ja helteet huolisin ennemmin kuin syysmyrskyt, mutta vaihteeksi kunnon aallot ja tuuli tekivät hyvää. Veivät ainakin ajatuksia vähän kauemmas.
Lokit olivat ihania, kun ottivat vastaan tyrskyjä rantakivillä. Siinä ne vaan seisoivat, kun aallot pärskivät päälle. Ihan höperöitä!
Jäin taas kiinni itsekseen puhumisesta. Olen alkanut harrastamaan sitä nyt enemmän, kun ei voi enää verukkeena pitää koiralle puheluakaan. Siinäkin suhteessa kaipaan koiraa mielettömästi. Vaikka se ei sanoilla koskaan vastannut puheisiin, niin ainakin tiesi, että joku kuunteli ja ymmärsi. Nyt kun puhun itsekseni, niin kukaan ei kuuntele, ei välitä eikä vastaa ja se tekee olon entistä yksinäisemmäksi...
 |
| Kohta pääsee mustikkaan. Meillä onkin tavoitteena saada kerätyksi pakkaset täyteen mustikoita! Katsotaan nyt mitä metsä antaa... |
Iltasella sitten kokeilin sitä vohvelirautaa. Tein taikinan ja lämmitin raudan, mutta unohdin ennen ensimmäistä paistoa voidella vähän rautaa. Hurautin taikinan keskelle rautaa ja silloin vasta muistin, että ainiin se rasvaus... Vohveli tarttui kiinni ja ajattelin, että meni soossiksi koko homma ennen kuin pääsin edes vauhtiin, mutta onneksi se siitä suht helposti lähti sitten toisen letun kanssa. Muutamaa ensimmäistä vohvelia en syönyt, kun niin neuvottiin ohjeissa, mutta sitten jo maistoin yhtä vohvelia vähän... Aika hyvää ja vaihtelua letuille!
Wilfan kone on kyllä yliveto. Vähän kallis, mutta ainakin ekan kerran jälkeen joka pennin arvoinen. Teki tasaista jälkeä, säädettävä termostaatti varmisti, että saan justiinsa sellaisia vohveleita kuin haluan ja eikä savuttanut! Piti vaan jättää vohvelipino odottamaan huomista ja toivoa, että ne ovat vielä hyviä huomennakin, kun pitäisi niitä työmaalla tarjotan mansikkahillon ja kermavaahdon kera.
Nyt onkin taas vatsa valitellut herkuista koko illan. Ei olisi pitänyt ottaa niin paljon maistiaisia...
Tuntuu uskomattomalta, että huomenna pitää taas nousta töihin. Tämä on ollut MELKEIN kuin kesälomaa, että on saanut olla viikon omineen - lukuunottamatta niitä 8 tunnin työpäiviä...
Tänään mietin, että miksi ihmiset aina katsovat moitiskellen, kun erehtyy huokaisemaan töistä tai siitä että väsyttää. Aina tulee kommenttina, että "ajattele, kaikilla ei ole työtä!". Kai minä nyt sen tiedän ja tottakai olen kiitollinen ja tyytyväinen ja onnellinen siitä, että on työpaikka mihin aamulla raahautua, mutta onko se sitten sellainen pallo jalassa, ettei siitä saisi koskaan sanoa mitään negatiivista tai valittaa, jos työ tuntuu raskaalta tai väsyttää?
Vähän sama kuin nuoret äidit (tai äidit ylipäänsä) eivät saisi sanoa, että lapsen hoito väsyttää. Heti sanotaan napakkaan sävyyn, että kaikki eivät lasta saa, vaikka miten yrittäisi, että ole nyt vaan hiljaa ja onnellinen, että sinulla lapsi on!
Pitäisi vaan olla onnellinen ja sulkea suunsa oikeastaan kaikesta.
Ei kaikilla ole samoja asioita, ei tässä maailmassa kaikkien elämät ole samanlaisia. Toiset ovat työttömiä, lapsettomia, naimattomia, kodittomia, ilman ruokaa, ilman vaatteita, sairaita, onnettomia, masentuneita, sokeita, kuuroja, liikuntakyvyttömiä... Lista on loputon. En minäkään vetäisi teippiä niiden naisten suun eteen, jotka sanovat, etteivät aina jaksa miehiään, vaikka minulla ei miestä ole... Ei se sitä tarkoita, etteikö ne naiset olisi onnellisia miehistään ja siitä, että on joku jonka luokse tulla. Ei kaikesta onnesta aina tarvitse pitää, vaikka se onkin.
Minä rakastan työtäni, mutta en aina jaksa sittenkään.
Hohhoo.
Selvästi minun ajatukseni ja mielialani on riippuvainen valon määrästä. Heti alkaa ajatuksetkin harmaantua ja pimentyä, kun aurinko häviää...
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
91. juoksupäivä (31 vkoa takana)
- 5km metsätie (30min)
- juoksu kulki ihan kivasti, pitäisi alkaa pidentämään vähän lenkkiä, mutta nämä 5km lenkit ovat niin passeleita työpäivän päätteeksi. Pitänee sitten ottaa tosissan pidempiä syksymmällä
- vähän pisti palleaa puoli matkassa, mutta se meni aina nopeasti ohi.
- välipalakin taisi olla vähän surkea juoksua ajatellen
- ryhtiin pitäisi saada korjausta, olen ajatellut ottaa 1000 vatsalihaksen haasteen vastaan, kunhan nyt pääsen sinne asti...
- +14, kolea ja kylmä ilta. Tuli vähän kylmä juoksun jälkeen, joten ei tehnyt mieli mennä uimaankaan vaan lämpöinen suihku veti puoleensa enemmän...
