Kööpenhaminan juhlamatka

perjantai 17.3.2017

Lähtökuopissa

Olimme Miehen kanssa tulleet äidin ja isän vieraspetiä kuluttamaan jo torstai-iltana, kun lähtö olisi niin aikaisin, että saatiin vähän pidempään nukkua tällä järjestelyllä. Lentolakko muutti meidän suunnitelmia sen verran, että lento aikaistui viidellä tunnilla, muuten ei oltaisi varmaan matkaan edes päästy.
        Takapenkillä nuokuttiin Miehen kanssa ja yritettiin herätä vajaan kolmen tunnin automatkan aikana, mikä meillä meni aamulla ajaessa pikkusiskon luo. Siitä sitten taksilla lentoasemalle koko poppoolla ja 'boarding passit' hyppysissä turvatarkastukseen. Puhtailla papereilla pääsin kuten myös Miehenmurrikkakin, pikkusiskoa syynäsivät vähän tarkemmin ja äitiä varmaan jo sen vuoksi, että se oli niin epätavallisen hermostunut koko hommasta (!). Aikaa oli riittävästi käyskennellä vähän tax free osastoilla, vaikka hankintoja ei tehtykään.

Pikkusiskon ohjeet olivat: vain käsimatkatavarat. Selvittiin Miehen kanssa siis tällä laukulla 2 ja puoli päivää...

Ilma oli todella kurja. Asteita ei ollut varmaan viittä enempää ja vähän semmoista veden ja lumen sekaista tihutusta oli satanut jo ajomatkan aikana. Oli ihan mukava päästä Tanskaan ja vähän etelämmäksi näsitä Suomen kevättalven sateista (..tai niin ainakin vielä siinä vaiheessa ajattelimme...).
       Lentokone oli tupaten täyteen buukattu ja lentoemännillä oli täysi työ saada kaikkien matkustajien laukut sopimaan hattuhyllyille. Kiitin jälleen itseäni, etten ollut ottanut kassin lisäksi vielä käsimatkatavaroita isommassa laukussa. Selvittiin Miehen kanssa vähemmällä huolehtimisella. Lento oli vähän myöhässä kun viimein kapteeni ilmoitti, että ollaan valmiita lähtöön. Matkaan menisi puolitoista tuntia ja perillä oltaisiin iltapäivästä. Minun ensimmäinen matkani Kööpenhaminaan, Miehenmurri oli muutaman kerran jo siellä päin maailmaa käväissytkin!

En ole kamalan montaa kertaa lentokoneessa ollut, mutta minun korvani eivät tälläkään kertaa oikein tykänneet noususta tai laskusta. Koko ajan sai nieleksiä tai syödä purkkaa, ettei olisi ollut ihan lukossa... En minä muutenkaan lentomatkailua mitenkään kamalan mukavana matkustusmuotona pidä, sillä näin pitkäjalkaiselle penkkien ahtaus teettää heti ongelmia, vaikka tässä Finnairin koneessa oli aika ruhtinaaliset jalkatilat. Ja matka oli sentään vain puolitoista tuntia eikä esimerkiksi puolta päivää!

Keli näytti heti paremmalta kun päästiin pilvien päälle... huijausta? Kenties.

Matka meni suht nopeasti ja olin vain iloinen, että jalkojen alla oli Kööpenhaminan lentoaseman lattia. Seurattiin matkanjohtajaa eli pikkusiskoa miehineen kuin lapsentarhan lapset narussa, kun kukaan meistä muista ei oikein osannut navigoida kaupunkiin tai hotellille. Metrolla mentiin melkein hotellin kulmalle ja tupsahdettiin Tanskan Kööpenhaminan ihmisvilinään ja melko kylmään ja sateiseen keliin. Se siitä eteläisemmästä ja lämpimämmästä kohteesta! Mur!

Ibsen Hotelli - meidän koti kaksi ja puoli päivää.

Tehtiin ensin pientä tuttavuutta hotellihuoneen kanssa, purettiin vähän laukkuja ja oikaistiin hetki jalkoja. Hyvänä puolena aikaisemmassa lennossa oli, että meille jäi vähän aikaa heti tulopäivänä tutustua kaupunkiin. Hotellihuone ei ollut mikään sviitti, mutta täysin kelvollinen nukkumispaikka, sillä ainakin minusta hotellihuone on juuri sitä varten. Varsinkin kaupunkilomalla tarkoituksena on olla ihan kaikkialla muualla kuin huoneessa!

Ja hyvä oli myös se, ettei sängyn alta ollut löytynyt peikkoja eikä mörköjä. Terveisin siivoja.

Matkanjohtaja-siskoni vei meidät sitten iltalenkille vähän kaupungille. Ensin kysyttiin kohteita mihin haluttiin ja minä ilmoitin halusta käydä Kansallismuseossa tai mikä lie se nyt virallisesti oli, mutta siis Tanskan historiaa alusta tähän päivään. Sisko sanoi lähtevänsä kaupoille ja vain vei meidän museon liepeille. Museokierrokselle lähdettiin Miehenmurrin ja isän kanssa, joka ei hirveästi innostunut naisten shoppailureissusta, jonne äiti puolestaan siskon kanssa lähti.
     Aika oli vähän kortilla, mutta puolessatoissa tunnissa kerittiin alkupamauksesta keskiajalle kiertää museon kerroksia. Aika iso paikka ja olisi vaatinut varmaan parisen tuntia lisää, että olisi kaikki ehditty käymään. Kivaa ajankulua kuitenkin ja tultiin ainakin kulttuurisesti viisaammiksi!

Isä lähti hotellille ja me Miehenmurrikan kanssa nautittiin kaupungin sykkeestä ihan kahdestaan ♥ Oli välillä ihan hullu tunne, että kävelin Kööpenhaminan kaduilla Miehenmurrin kanssa! Jos joku olisi kolme vuotta sitten sanonut, että näin olisi, en tiedä olisinko uskonut. Tämä oli meidän ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka ja minun ensimmäinen matkani niin, ettei minusta tuntunut kuin olisin jatkuvasti ollut ulkopuolinen ja yksin, kun kaikilla muilla oli kumppaninsa. Nautin siitä, että sain jakaa vihdoin viimein tämmöisen kokemuksen jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka on minun omani ♥

Christiansborg

Päivä päättyi pieneen yhteiseen iltapalaan ja suunnitelmiin huomisesta. Meillä oli Miehen kanssa kiirus jo nukkumaan, kun edellinen yö oli ollut vähän huono matkajännityksen takia. Eikä tarvinnut kamalasti unta odotellakaan, vaikka hotellin edustan äänet vähän aikaa hereillä pitikin (johtui ehkä siitä, ettei meidän huoneen ikkuna ollut hyvin kiinni...)

lauantai 18.3.2017

Miljoona askelta, yksi kunkun linna ja yksi neito kalanpyrstöllä

Aamusta satoi kaatamalla ja pystyin hyvin kuvittelemaan mitä Aino-sisko ajatteli, kun sillä oli ollut suunnitelmia tälle päivälle. Käytiin aamupalalla hotellin alakerrassa koko poppoo ja isosisko lapsineen ja miehineen istui siellä ensimmäisten ruokailijoiden joukossa. Me olimme Miehenmurrikan kanssa aikaisin liikenteessä sen takia, kun minun kännykän kelloni ei siirtynytkään Tanskan aikaan automaattisesti vaan herätin sekä meidöt että äidin ja isän tuntia liian aikaisin... Noh, saatiinpa ainakin syödä hyvä aamupala ennen kuin siellä oli kamalasti sakkia.

Näkymä meidän hotellihuoneen ikkunasta.

Matkapäivä alkoi ensin lasten ehdoilla. Käytiin kurkkaamassa ison puiston leikkipaikka, sillä lasten oli määrä sitten saada ruokaa ja mennä nukkumaan sen verran ajoissa, että ei olisi iltapäivästä sitten leikkipuistoon ehditty. Käveltiin aivan mahtavan arboretumin halki ja minulla kamera kävi kuumana kun yritin ikuistaa hienoja puita ja pensaita. Ei ihan päässyt kevät alkuun vielä täälläkään, vaikka miten olisin odottanut, että olisi saatu nauttia jo vähän enemmän keväästä kuin koto-Suomessa... Ei ihan.

Kun lapsiperhe poistui välipalalle ja unille, me muut lähdimme katsomaan miten koreasti kuninkaalliset elävät kesäkodissaan. Tuli riipaiseva ikävä kotiin, omaan paratiisiini kesken sateisen kylmyyden. Isältä hajosi sateenvarjo kovassa tuulessa ja muutenkin porukka vähän värjötteli kylmissään, kun Tanska antoi parastaan kelien suhteen... HRR! Onneksi olin varautunut lämpökerraston paidalla, vaikka ensin ajattelin, että vähempikin riittäisi. Jos nyt saisin päättää, olisin varmaan ottanut villakangastakinkin vielä lisäksi...
       Linna oli hulppea ja komean vallihaudan ympäröimä. Lähellä oleva puistikko ja sen laajuus vain korostivat linnaa, vaikka kooltaan linna ei mikään palatsi ollutkaan. Pihalla harjoittelivat kuninkaan sotilaat marssejaan isot karvareuhkat päässään. Vähän kadehdin niiden hattuja siinä viimassa!

Rosenborgin Linna.

Kamalan tummin sävyin oli linna sisustettu. En tiedä, mutta kenties vaaleammat sävyt eivät olisi olleet pahitteeksi kun muutenkin valoa oli vähän... masentuneisuutta on varmasti tuolla linnassa tuolla hämäryydellä paljon! Ja vaikka kaikki oli kultaa ja hienostunutta, niin kyllä minä mieluusti kesäkodissani oleilisin mukavissa ja kodikkaissa huoneissa. Pehmoisissa sohvissa ja löhöttävissä tuoleissa.
     Isä aiheutti hämminkiä vartioissa, kun hälytysääni piippasi kesken kaiken yhdessä huoneessa. Ei oikein tiedetty oliko isä syyllinen vai joku muu rohkea turisti, joka siippasi liian läheltä narua.. Isän syyksi se kuitenkin kaikkien muiden silmissä meni, vaikka minä suuresti epäilin erästä muuta herraa, joka röyhkeästä nojaili naruun useammankin kertaa! Isä ei joutunut vastuuseen eikä vankilaan, joten kierros jatkui.

"Mukava ja kodikas" olohuone... Ei oikein houkuttele leffan pariin tuo sohva...

Kuninkaan ja kuningattaren kruunut

Linnareissun jälkeen pikkusisko sanoi, että voitaisiin mennä haukkapalalle Nyhavnin kaupungin osaan. Sen verran minäkin tiesin, että kyse on siitä kadusta, mistä on otettu kaikki ne kuvat Tanskasta, joita löytyy postikorteista: eriväriset talot kanavan reunalla. Ja sitähän se oli. Voi, miten komeita kuvia olisi tullut, jos olisi ollut aurinkoista, mutta niillä mentiin mitä saatiin. Onneksi sade oli loppunut matkan aikana eikä ollut ihan niin vilukaan!

Kahvilla käytiin teatteritalossa ja sitten taas jokainen sai mennä ja tulla niin kuin tykkäsi. Me lähdettiin Miehenmurrin kanss katsomaan Pientä Merenneitoa, kun muita se ei kiinnostanut. Sen verran pitkän matkan päässä se kuulemma oli. Minä puolestani halusin nähdä sen, kun kerran Tanskaan asti olen tullut. Miehenmurrihan sen oli jo nähnyt aikaisempien reissujen aikana.
         Kaikki sanoivat, että se on niin pieni ja olematon patsas, että hyvä jos rannasta erottaa! Polvenkorkuinen pikkuinen tyttö.... Öhöm. Minusta se oli kuitenkin melkein oikeankokoisen naisen patsas, eikä mikään kämmenenkokoinen tyrtsäys rannassa! Olin iloinen kun Miehenmurri suostui kävelemään minun kanssani patsaalle, vaikka keli oli ihan kamala. Rannassa tuuli ja vihmoi taas vettä niin, että meidänkin piti laittaa sadevarjo pois ettei se olisi mennyt rikki.

Pieni Merenneito - Den lille Havfrue

Kun lähdettiin Miehen kanssa sitten seikkailemaan takaisin päin, aurinko pilkisteli jo pilven takaa. Oli ihana kävellä kaupungilla, kun sai välillä auringonpilkkuja naamaan ja lämmitti selkää. Meillä oli kartta, mihin olin laittanut täpit valmiiksi, että missä on hotelli ja missä mikäkin. Sen kanssa päästiin kyllä aika pitkälle.
      Minä pidän siitä, että vähän haahuillaan, kenties vähän eksytäänkin. Sillä lailla löytää uusia juttuja paremmin kuin niin, että kävelee silmät kartassa koko ajan. Nytkin vain katsottiin suurinpiirtein missä ollaan ja mihin pitäisi päästä. Nähtiin paraati ja muutama kuninkaanlinna taas ja paljon ihmisiä.
      Minä huomasin, kun piti pärjätä kaupoissa ja kahviloissa englannilla, että olen onneton puhumaan englantia silloin kun pitäisi oikeasti sanoa jotain tärkeää. Osaan puhua keskinkertaista englantia, jos saan miettiä asian ja sen, miten se sanotaan rauhassa, mutta improvisaatiossa on hiomista. Huomasin, että aivot olivat ylikierroksilla kun Miehen kanssa puhuttiin suomea, kassojen kanssa englantia ja sitten piti vielä ymmärtää ruotsiksi tanskalaisia kirjoituksia...
       ERROR.

Tärpit merkittyinä. Löydätkö kuusi?

Iltasella meillä oli synttäri-illallinen. Juhlittiin neljää päivänsankaria, joiden synttärit ajoittuivat lähikuukausille. Nuorin sankaritar kyllästyi kahdeksan maissa ja osoitti väsymyksensä paidan riisumisella ja pienellä itkun yrityksellä. Isosisko poistui nukuttamaan lapsia, kun me muut vielä nautittiin jälkiruuat.
      Kolmen lajin illallinen alkupaloilla, pastalla ja sorbetilla kaatoi minut kyllä sänkyyn aika tehokkaasti. Maha oli suoraan sanottuna shokissa! Ja ähkyä riitti pitkälle iltaan, yöhön ja seuraavaan päivään.
      Juhlittiin ainakin neljän sankarin edestä!

sunnuntai 19.3.2017

Matkaväsymystä

Levoton yö ja turnausväsymys väritti tätä aamua. Aamupala maistui vähän jo huonommin eilisen pasta-aterian jälkeen, mutta jotain piti syödä, että jaksaisi vielä tämän päivän nähdä ja kokea uutta.
        Meillä oli Miehenmurrin kanssa suunnitelmissa Geologinen Museo ja kauppareissu tuliaisia varten ja onneksi sää suosi sen verran, ettei ainakaan sadetta saatu. Mentiin kyllä vähän minun makujeni mukaan nämä päivät, kun Miehelle kävi ne asiat mitä ehdotin.

 Käytiin ensin kauppakeskuksessa, jonne löydettiin jo suhteellisen hyvällä navigoinnilla ja ostettiin sekä Juniorille paita tuliaiseksi että minulle muki, Royal Copenhagen- mallistosta. En halunnut Iittalaa ostaa, vaikka siellä oli sitäkin vaikka millä mitalla. Kirjapuolellakin käytiin ja suomalaisiakin kirjailijoita näkyi. Jojo Moyesia oli käännetty tanskaksi paljon enemmän kuin Suomessa (murinaa lukijalta!).
        Museo vähän petti odotuksen, kun olin ajatellut että Luonnontieteellinen museo olisi ollut enemmän sellainen kuin esimerkiksi New Yorkissa, josta tykkäsin ihan älyttömästi, mutta tämä oli todellakin GEOloginen museo. Kiviä kiven perään! Noh, ainakin opittiin kaikki Tanskan maaperästä vaikka jäikin dinosaurusten raadot näkemättä!

Sitten loppuivat meidän tehot.
        Mentiin hotellille kyttäämään puolta kolmea ja lentoasemalle lähtöä. Lähetin odotellessa itselleni kortin ihan vaan siinä mielessä, että kauan kestää kortin tulla Tanskasta Suomeen (eli toisin sanoen halusin vaan saada kortin, hih!).
        Lentoasemalla kulutettiin viimeiset kruunut, joita rahapussissa lojui. Suklaaseen ♥ Sekä minä että Miehenmuru shoppailtiin suklaata mukaan ja iltahyväksi, mutta en tiedä milloin minä niitä syön, kun ei oikein makeaa tehnyt mieli yhtään... On nimittäin taas tällä reissulla syöty - ihan liikaa! Teki jo mieli hedelmiä, vihanneksi ja suomalaista kotiruokaa! Nam!
        Tällä kertaa lento sujui hitaammin, kai sitä jo odotti sen verran kotiin pääsyä, että tunnit kuluivat hitaasti. Kun vihdoin päästiin Suomen ilmatilaan ja kentän pintaan, kapteeni rysäytti koneen alas siihen malliin, että taisi olla lentäjälläkin huono päivä...

Ehjänä kentälle ja taksirivissäkin seisoi tilataksi kuin tilauksesta, mikä tuuri! Taksissa oli hiljaista, väsynyttä kansaa. Hyvästeltiin pikkusisko miehineen, kun päästiin niiden pihaan ja hypättiin suoraan autoon, ettei mene ihan yöksi meidän kotiintulo.
       Istuttiin yhteensä lähes viisi tuntia ensin koneessa, taksissa ja omassa autossa ja sitten vielä tultiin Miehenmurun kanssa tänne maaseudun rauhaan, kun jo äiti ja isä jäi kaupunkiin omaan kotiinsa. Ei paljoa jaksettu matkaa käydä läpi Miehen kanssa, kunhan saatiin itsemme suihkutettua suihkussa lämpöisellä, suomalaisella vedellä, syötiin vähän jugurttia ja kaakaota iltapalaksi ja kaaduttiin omaan sänkyyn peiton alle.
        Mikä matka!
        Mukava on käydä katsomassa muuta maailmaa, muttei minulle kyllä matkoista mitään kamalaa matkakuumetta tule. Olen tyytyväinen tähän, vähän pienempään elämään, enkä kaipaa suurta maailmaa valloittamaan.
       Olen käynyt kahdella kaupunkilomalla ennen tätä ja osasin varautua kävelyyn, joten sitähän se sitten oli. Muuten Kööpenhamina on mukavan seesteinen kaupunki. Ei kamalasti ihmisiä kadulla tai kamalaa vilskettä muutenkaan. Tilaa riitti kävellä, mutta pyöräilijöitä ja muita lenkkeilijöitä oli ihan hurjasti. Ajoteillä oli oikein oma kaistansa pyöräilijöille ja se olisi hyvä homma ottaa mallia myös Suomen liikenteeseen. Ja hintataso aika sama kuin Suomessa. Tosin se, että siellä oli Tanskan Kruunu  rahayksikkönä tuli meille yllätyksenä torstai-iltana, mutta onneksi pankkikortti kelpasi Tanskassa rahan nostoon ja maksuun. Huh hei!
       Mutta oli se kiva tulla kotiinkin.
       Muualla hyvä, kotona paras ♥

"Haalarit jo nurkkaan jäädä sai..."

Laiska sunnuntai ja vapaapäivä kaikista treeneistäkin.
       Teki ihan hyvää, vaikka aamusta vähän kävinkin ylikierroksilla ja olisi pitänyt muka jotain ruveta vääntämään, mutta maltoin tapella ylivirittynyttä tilaa vastaan ja olla vaan. Huomasin nimittäin viime vuoden lopulla, että joskus viisas ja herkkä kroppa ei aina tiedä mikä on parasta, ja joskus järjen ääni on ihan hyvä olla läsnä myös.
        Tänään annoin kropalle täydellisen tauon kaikesta hulinasta ja vilinästä ja letkottelin.
         Toki tein tänään tuon logo-homman valmiiksi, kun olin itse ajatellut, että maaliskuu on viimeinen takaraja sille, ettei mene ainakaan minun puoleltani kamalasti yli. Nyt se sitten on valmis tai ainakin minun osaltani ja laitoin jo nivaskan postitettavaksi asiakkaille. Tykkäävät tai ei, tehty on. Huh hei!

Kaunis aurinkoinen päivä oli tänäänkin, mutta tuuli jo sen verran kylmästi ettei ollut ihan niin lämmin kuin eilen. Kävelin pihamaalla aamulla ja katselin malttamattomana kukkapenkkejä ja pensaita, että pääsisi jo kimppuun! Ei malttaisi mitenkään odottaa että lumet sulaa.
      Näin meidän kesken voin sanoa ja paljastaa, että ensimmäiset haravan vedot otin tänään jo neliösentin kokoisilla nurmiplänteillä. Nurmea se on pienikin läiskä! ♥ Muistan kun yhtenä vuonna sain suoraan päin näköä naurettua naurua osakseni, kun naapuri hekotti minun haravointiani... Naurua ei kuulunut enää sitten kun niiden piha lainehti sulavesistä ja minun nurmeni imi kuin pesusieni saunailtana sulavedet haravoidun nurmiheinikon läpi niin että suhisi!
       Että ihan kaikki mitä minä täällä hommailen ei ole pelkästään hulluutta ja halpaa hupia, vaan ihan välillä on ajatustakin mukana! Kevättä tehdään, sitä ei vain odotella!
      
P.S. Iltasella katselin TTK:ta ja tuli ihan paha mieli jotenkin siitä dramatiikasta mitä siellä tänään taas oli. Yksi pyörtyi ja taas tippui varsin yllättävä tanssija... Ihania rytmejä kyllä senkin edestä! Lattaria, ole!

Risusavottaa

Mitä tekee auringosta huumaantunut viherpeukalo, joka ei pääse vielä viherpeukaloimaan oikein mitään?
      Menee silti.
      Aurinkoiset päivät ovat villinneet minut täysin ja pisamiakin sain tänään jo nenän molemmin puolin (voi olla, että ne ovat vain puun roskiakin...)! Auringossa on oltu. Eilen tietysti meni aamupäivä, että sain taas torpan siistiksi, mutta sen jälkeen lähdin heti kävelemään keskelle sulaneita maantien reunoja ja sirkuttelevia metsäpöheikköjä ♥

Kävelylenkin varrelta löysin ison muurahaispesänkin, jossa ei vielä ainakaan näyttänyt olevan liikettä tai otuksia. Voin kuvitella, että joku kesäisen helteinen päivä niin kasa näyttää pikkaisen toiselta... Mietin, kun kuvailin kasaa, että aikamoinen homma on ollut kerätä neulasia tuollaiseksi kasaksi, kun ei niitä nyt kamalasti näkynyt ympäröivässä metsänpohjassa, vaikka kuusimetsän katveessa olinkin!
       Hatun nosto luonnon otuksille!
       Olin tavattoman iloinen ja onnellinen koko kävelylenkin ajan. Hymyilytti ja oli hyvä mieli hyvästä kelistä, joten pitihän se arvata, että jossain kohtaa päivää se tiputus maantasalle tuli. Se tuli tällä kertaa naapurin kohdalla, kun törmäsin naapurin emäntään, joka tuli hetkeksi juttelemaan. Jotenkin heti puheisiin päästyämme minulle tuli semmoinen olo, että pitikin pysähtyä juttelemaan, kun emännällä oli taas v-käyrä vähän nousussa.. Yleensä sen paatos siitä, miten maatilan elämä ja työ on niin paljon rankempaa kuin mikään muu homma tässä maailmassa, menee korvien läpi sujuvasti kuunnellen ja ymmärtäen. Tällä kertaa emäntä kuitenkin piikitteli minua siitä, etten ollut lypsänyt tai siitä, että kyllä heilläkin töitä olisi minulle, mutta palkkaa ei voisi maksaa... Niin, eiköhän se ole vähän sama ongelma sielläkin mihin olen töihin yrittänyt päästä. Töitä olisi, mutta rahaa palkkaukseen ei löydy.
        Sapetti koko keskustelu ja ihan turhaan!
        Minua ottaa päähän semmoinen itsensä nostaminen stratosfääreihin ja toisen lynttääminen maan kuoren alle! Minua ei olisi kiukattunut kuunnella sitä iänikuista valitusta siitä, miten hänen hommansa on rikkonut kaikki jäsenet ja miten kovasti on töitä tehty tai miten kovassa kunnossa (lukuunottamatta noin 20 eri kipua ja kolotusta ja sairautta...) hän on, kunhan olisi jättänyt minun elämäni, työtilanteeni ja arkeni rauhaan!
         Olen sitä mieltä, että jokainen valitsee onnensa itse ja elää sitä tietä, minkä itse katsoo parhaakseen. Naapuri valitsi maatilan emännän homman ja viiteen vuoteen en ole kuullut kuin valitusta siitä miten huonosti kaikki on. Ok. Se ei vaan ole syy tehdä minun ratkaisuista huonompia!
         Tätä minä tarkoitan sillä, kun joskus olen kirjoitellut, että ei pitäisi kantaa semmoisia ihmisiä mukanaan, joiden puheista tai teoista tulee aina kamalan paha mieli... Naapurin emännän puheista tuli.

Tänään kuitenkin oli jo fiilis parempi. Kun sain itseni aamulla ylös prinsessan unestani, niin riensin heti aamupalan jälkeen ulos. Piti vähän lapioida lumia koiran kopin ympäriltä, että sulaisi nopeammin ja raivasin samalla vähän "tomaattihuoneen" reunoja heinistä.
       Nauratti ihan kun kyykistelin muovikatoksessa ja revin seinustalta kuivunutta heinää ja sitten ajattelin, että tyrkin samalla muovikaton päälle tulleen jäisen veden pois, ettei riko kattoa. Vähän aikaa siinä tyrkkiessäni niin pressuovi lopsahti kiinni ja olin tomaattina tomaattikatoksessa! Ihan lämmin siellä jo oli, mutta pikkaisen ahdasta... Nauratti kun ryömin muovin välistä pois, voi minua!
       Tämän päivän hommana oli vähän risusavottaa tienlaidan puista.
        Viime kesänä oli nimittäin todella raivostuttavaa pitää tienlaita puhtaana trimmerillä tiettyjen pajupuiden alta, kun oksat sohivat silmiin ja korviin ja nenään koko ajan! Tänään pistin häiriköt matalaksi ja napsin oksia pois ihan kunnolla! Jospa ensi kesänä saisi trimmailtua sitten paremmin.

Ajelin sitten risut aitan kulmalle murskaimen luokse ja tein niistä silppua. Saa sitten taas jonkun pensaan alle laittaa ensi kesänä vähän katetta. Oksamurskaimen käyttö on kyllä semmoista terapiaa, että sitä tekee ihan mielellään, vaikka nuo tämänpäiväiset risut olivat todella känkkyröitä ja sain naamaan mukavat raapaisut jokaisesta risusta... Autsis!
      Ostin murskaimen muutama vuosi sitten ja tämä oli niitä halvemmasta päästä olevia, mutta täysin pätevä ja kätevä vehje näihin minun tarpeisiini. Ja ihanan helppokäyttöinen, ei mitän ylimääräisiä vimstaakeja. On/Off ja peruutus ja eteenpäin-nappulat, that's it! Yksinkertaista ja siksi kai niin toimivaa!

 Kaiken päiväähän tämänkin projektin kanssa meni, mutta tulipa ainakin iso säkillinen mursketta palkinnoksi. Isä auttoi risujen kanssa, taisi innostua sekin pitkästä aikaa murskailuun tai sitten terapia oli tehokasta ja veti puoleensa. Sisällä käytiin vain syömässä ja kahvilla, mutta kylläpäs olikin vaihteeksi kivaa kun sai väsyttää itsensä täysin ulkohommissa.
       Jee!

Tien laidan pihlajista sain poistettua juurivesat ja heti tuli siistimmän näköistä.

Tästä puun alusesta tuli niin kiva, että olisin halunnut siirtää nuo kivet pihalle... kivimania iski pahemman kerran!

Roikkuvat oksat saivat kyytiä, kun emännälle annettiin saha ja oksasakset. Carambaa!

Touhua kyllä riittää ensi viikoksikin, mutta en tiedä miten paljon uskallan lomalaista kuormittaa omilla töilläni. Toinen on lomalla ja minä panen sen hommiin, reilua? Oma himo pihamaalle on kuitenkin ihan hurja kun kevät VIHDOINKIN näyttää saapumisen merkkejä. Sisällä ei oikein kestäisi mitenkään! Ja aika menee kuin siivillä. Tänäänkin pääsin ulkohommista niin oli jo kiirus lähteä juoksemaan ennen kuin energiapiikki menisi ohi.
      Oli ihanaa juosta kuuden maissa kun vielä näki eteensä. Päivä on pidentynyt taas lisää ja voi miten ihanaa on, kun pimeys tulee vasta 7 maissa! Tykkään tykkään tykkään! Kohta ei malta nukkumaan käydäkään, kun on niin valoisaa!
      Juoksu meni hyvin ja tuntui hyvältä, että juoksu kulkee jälleen, kun on ollut huonompaakin kautta. Reitin varrella oli jo paljon sulia kohtia ja sain juosta pitkän pätkän asfaltillakin ja kyllä eron huomasi heti! Juoksin monta minuuttia nopeammin lenkin kuin talvikelissä. On todella mielenkiintoista katsoa, mikä aika todellisuudessa on, kun pääsee juoksemaan ihan täysin sulalla tiellä ♥

Iltasella kuvasin jälleen kuuta.
     Isä vähän avitti säätöjen kanssa, kun en ole mikään kameran käytön kirkkain tähti, mutta kun saatiin valotusaika ja aukko sopiviksi niin kuustakin alkoi näkymään muutakin kuin valkoinen valopallo. Täytyy kyllä sanoa, että minusta se puolikuu oli jotenkin kiehtovampi... en tiedä miksi.
      Mutta täytyy kyllä sanoa, että en olisi uskonut, että minun kameralla saa tämmöisiä kuvia (Canon PowerShot SX20 IS)! Olen minä sen aina tiennyt, että kameran zoomi on mahtava, mutta, että se zoomailee kuutakin näin hyvin, oli aikamoinen yllätys. Mukava yllätys kuitenkin!
      Väsyttää.
      Sitä se raitis ilma teettää ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
321. juoksupäivä (115 vko täynnä)
- 2025.4 km
- 7.2 km kylälenkkin (40min!!!)
- juoksu kulki hyvin alusta asti eikä suurempaa haittaa ollut
- liukkaat kohdat vähän jarruttivat menoa ja muuttivat selvästi askellusta, mutta sulalla pääsi juoksemaan ryhdikkäästi ja hyvin
- pohkeissa vähän tuntui
- askellus hyvä, hengitys tasainen ja ryhtikin pysyi
- selkälihaksia+vatsaa pitää vielä vahvistaa, se lösähtää ja väsähtää ensin
- energiaa riitti hyvin ja tykkään todella juosta ruuan jälkeen, aamiainen ei oikein riitä minulle täydelliseen juoksuun
- mukava olo juoksun jälkeen
- +2, aurinkoinen, ihanan keväinen ilta joka vaihtui lenkin aikana jo vähän hämäräksi. Kevät tulee!

Kesä tulee 8 viikon päästä. Koivut kertoivat.

Kesä tulee 8 viikon päästä ♥
      Koivun oksiin oli tullut hiirenkorvat tänä aamuna ja nyt on kahdeksas päivä siitä kun toin ne sisälle. Tuntuu oikeastaan kamalan pitkältä ajalta tuo kahdeksan viikkoa - sehän on kaksi kuukautta! Jos silloin ei ole kesä niin en ala mitään! Tässä käy vähän kuin jonkun vuoren valloituksessa, että alussa kymmenet kilometrit eivät tunnu missään, mutta lopun kaksi metriä ovat elämää pidemmät!
      Onneksi kuitenkin päivät pitenevät koko ajan ja toivottavasti aurinkokin saapuisi tervehtimään useammin.

Eilen olimme Miehenmurun kanssa ajateltu, että mentäisiin iltasella kokeilemaan uusia kiikareita kaupungin hämäryyteen, joten menin illaksi Miehen ja Juniorin luo vaihteeksi. Ilta sai kuitenkin vähän erilaisen suunnan, kun Juniori tuli kavereidensa luota mahaa valitellen ja huonovointisena. Ei ollut syönyt oikein mitään kouluruuan jälkeen, joten yrittettiin saada poikaan uppoamaan edes nestettä kaakaona ja jotain pientä murenta myös ihan ruokana. Alas ei kyllä mennyt kuin muutama lusikka jugurttia!
       Miehenmörri haki lähikaupasta mandariinia, suolapähkinöitä ja mehua, jotka menivät alas jo vähän paremmin ja katsottiin rauhassa ensin yhdeksään ja sitten kymmeneen, kun erehdyttiin sanomaan ääneen päivystyksestä ja sinne menosta, jos olo ei kohene ja vatsaan koskisi edelleen. Poikaa pelotti enemmän päivystykseen meno kuin oma olo..
      Onneksi olo koheni mandariinien ja suolapähkinöiden kanssa ja kohta Juniori jo popsi jugurttiakin iltapalaksi. Säästyttiin tällä kertaa päivystyksen penkeiltä ja ilta meni sujuvasti Angry Birds leffan parissa ♥
      Vähän erilainen ilta kuin mitä suunniteltiin, mutta pääasia oli, että saatiin olla yhdessä. Sitä vartenhan minä sinne oikeasti menin. Miehenmuru oli ostanut minulle Naistenpäivän kunniaksi "ruusujakin" tai ainakin Mies itse sanoi, että nämä "ruusut" sopivat hänen mielestään paremmin minulle ♥ Ihan oikeassa oli.
      Minun "ruusuni" olivat nimittäin mustia ja makeita ♥
      Nam ♥♥

Tänään sitten toteutettiin kiikareiden koekäyttö täällä minun puolella isänmaata. Ajettiin rantaan ja kylmästä tuulesta huolimatta pystytettiin kiikarit jäälle ja kokeiltiin mihin asti ne näyttävät. Hyvin näkyi vastakkaisen saaren mökit ja kauempana istuvat pilkkijät. Taisi joku pilkkijä vähän jo kiusaantua meidän kiikaroinnista vaikka ei me nyt oikeasti niitä katsottu, vaan etsittiin maastosta jotain mielenkiintoisia kohteita.
        Yksi majakka löydettiin, tai mikä se sitten olikin, mutta majakalta se näytti... Kesällä olisi ollut ehkä vähän paremmat mahdollisuudet nähdä enemmän liikettä, kun nyt maailma oli hiljainen, pilvinen ja valkoinen. Ei päässyt kiikari ihan vielä oikeuksiinsa. Toivottavasti ensi viikolla olisi selkeitä iltoja niin pääsisi testaamaan miten kiikarit näyttävät Kuun tai planeetat 🌙

Nämä näyttävät ihan joltain avaruusolennolta. Ristin Miehenmurun kiikarit E.T:ksi ♥

Kylmässä tuulessa kun seisoo vähän aikaa niin ruoka maistuu ainakin tuplasti paremmalta!
       Ja jos ruuan jälkeen pääsee vielä pujahtamaan Miehenmörrikän lämpimään kainaloon, niin sanoisinko että aika onnistunut päivä - vaikka vähän nahjuskoita oltiinkin. ♥ Miehen sylissä oli ihan hyvin ilta aamuun asti, mutta Miehenmurun piti lähteä Junioria metsästämään mummilasta ja minun piti vetää juoksuvermeet niskaan ja lähteä iltajuoksuille. Tällä kertaa Miehen syli ja sohva vetivät kyllä aika makeasti puoleensa, mutta puolen tunnin päästä seisoin kuitenkin ylärapulla huomioliivi ja juoksutossut päällä.
      Juoksu meni ihan hyvin. Ei ehkä niin hyvin kuin tiistain lenkki, mutta jouhevasti jalka nousi eikä suurempia ongelmia muutenkaan. Ehkä ruokailun suurimmat energiavarannot olivat vähän menneet ohi, kun olin vähän myöhässä, mutta ei mitään lopullista uupumista kyllä tullut. Tappavassa Ylämäessä piti kyllä ajatella Miehenmörrin lämpöistä syliä ja pehmoisia suukkoja, että pääsi mäen päällä luovuttamatta ♥
      Jos Miehenmurri tietäisi miten usein käytän Miehenmurrin ajattelua "dopingina" omassa juoksussa, vaatisi varmaan jo jotain provikkaa tuloksista ♥ Ajattelen nimittäin melkein aina jotain hyvää ja ihanaa Miehestä, kun juoksussa tulee vaikea kohta tai semmoinen hetki, että ei jaksaisi enää askeltakaan.
     Lenkin jälkeen postilaatikossa odotti kirjekin, joten kun pääsin saunan lämmöstä ja sain eväät tehtyä, istahdin sängyn reunalle lukemaan ystävän kuulumisia pitkästä aikaan. Tekisi mieli kirjoittaa heti takaisin, mutta jos malttaisin vähän niin olisi sitten kirjoitettavaa vähän enemmän. Ihanaa kuitenkin saada taas vaihteeksi ihan omaa postia!
      Voi kun huomenna paistaisi aurinko...

P.S. Minulla on keittiössö muurahaisia. Tähän aikaan jo! Eilisiltana kun tulin myöhään kotiin, vastaan käveli oikea muurahaisarmeija! Nitistin niistä jokaisen, mutta jotenkin ärsyttää, että ne nyt jo tunkevat tupaan. Saa niistä ihan tarpeekseen kesälläkin! Phyi!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
320. juoksupäivä (115 vko)
- 2018.2 km
- 7.2 km kylälenkki (45min)
- vähän nahkeampi lenkki niin kuin ajastakin näkee
- jalat jaksoivat kohtuullisen hyvin, mutta selvästi vähän liian vähän energiaa kropassa - tai nestettä
- hengitys ok ja ryhtikin kohtuullinen vaikka lopussa vähän istahdinkin jalkojen päälle
- liukasta oli taas ja heti juoksen niin että pohkeissa tuntuu! En käsitä! Tulisi jo sulat tiet!
- +2, kylmä tuuli ja vähän kolea ilma muutenkin, muuten ihan kiva juosta paitsi liukkaat tiet
 

Elämän oppitunti osa 3456

Suutari pysyköön lestissään.
        Olen oikeastaan koko elämäni yrittänyt tehdä töitä sen eteen, että vahvistaisin heikkouksiani. Tehnyt töitä sen eteen, että heikkouksista tulisi edes jollain muotoa asioita, jotka hallitsisin ja osaisin. Tänään kuitenkin huomasin, että ehkä on parempi kuitenkin vahvistaa vahvuuksia. Heikkouksista ei kuitenkaan tule kuin keskinkertaisia vahvuuksia.
        Nahistiin tänään Miehenmurun kanssa.
        Tehtiin aamupäivästä ulkotöitä ja purettiin pihavalokompleksi pihalta, ettei kaikki jää aina kevääseen ja sitten tultiin syömään. Nälkäisenä ei pitäisi tehdä mitään muuta kuin syödä - ei ainakaan minun. Meidän keskustelu nimittäin meni siihen, että rupesin jälleen purkamaan sitä ikuisuus vyyhtiä, joka käsittelee meidän menneisyyttä ja koko sitä historiaa, joka meillä Miehenmörrin kanssa on. Kymmenen vuotta erilaisia tunteita ja asioita. Ja siihen kun liitin sitten taas semmoisia ajatuksia, mitä olen oikeastaan jankannut koko meidän suhteen ajan miehelle niin sekava puheenvuoro oli valmis.
         Mies ymmärsi asian niin hyvin kuin taisi selitykseni pohjalta, vaikka tarkoitinkin vähän eri sävyllä niitä asioita, joita kerroin. Kun Mies ruuan jälkeen lähti ruokkimaan Junioria oli tunnelma omituinen, vähän surullinen ja hämmentynyt. Minä olin saanut sen aikaan. Olin mielestäni puhunut ihan tavallisia asioita ja tehnyt niistä jälleen Texasin kokoisen asteroidin, joka pamahti Maahan ja tuhosi kaiken bakteereita myöten, näin avaruustermein sanottuna.

lainattu: br.pinterest.com

Itkeskelin ja lähdin juoksemaan.
        Jalat toimivat, mutta päässä kun oli sekamelska niin se ei edes rekisteröinyt juoksua. Kunhan juoksin. Oli vähän kylmäkin, mutta sitäkään en oikein huomannut. 7.2km aikana ehdin kuitenkin selventää ajatuksiani sen verran, että päädyin kolmeen lopputulemaan:
       1.) olen kirjoittaja en puhuja. Minun on mietittävä suurten asioiden kanssa, että jos en saa suurta asiaa sanottuna yhdellä tai kahdella lauseella, se on parempi jättää muhimaan siksi aikaa, että sen pystyy järkevällä tavalla ilmaisemaan suullisesti. Ja jos se on sitten niin tärkeä, ettei sitä voi jättää sanomatta, niin kirjoitan sen. Muina aikoina käytän esimerkiksi seuraavia lauseita, sillä nämä lauseet minä jo jotenkuten hallitsen: Minä rakastan sinua, Minulla on ikävä sinua, Anteeksi, Voinko auttaa?, Olet ihana, Olet tärkeä. Näissä lauseissa sitä paitsi on tiivistettynä ne asiat, mitä oikeastaan haluan Miehenmurulle useimmiten sanoa ♥
        2.) tästä lähtien unohdan heikkouksieni metsästyksen ja niiden parantamisen ja keskityn vahvuuksieni vahvistamiseen. Olen aina ajatellut, että esimerkiksi suntiohommat olivat vastaisku sille, etten osaa esiintyä ihmisten edessä, että pelkään ja jännitän ihmisten edessä olemista. Tajusinpa tänään senkin, että oikeasti minä vain vahvistin omaa vahvuuttani hallita jännitystä ja pelkoa sellaisessa tilanteessa, missä minun pitää esiintyä. Että se niistä heikkouksien parantamisesta...
         3.) ja kun tarpeeksi kauan juoksee tulee miettineeksi myös sitä kolmatta asiaa, joka on minusta kiinni eli se, että menneisyys rampauttaa nykyisyyden. Minun täytyy hyväksyä tietyt tilanteet menneisyydestä eikä nostaa niitä esille jatkuvasti. Varsinkin menneisyyden kipeitä tai vaikeita tai epäreiluja hetkiä ei pitäisi muistaa niin usein, vaan pitäisi muistella ja puhua vain niistä hetkistä, jotka ovat tehneet hyvää ja joiden muistelusta tulee lämmin ja hyvä olo. Olemme Miehen kanssa käyneet meidän historiaa niin monta kertaa läpi kaikkine mutkineen ja kivikkoineen, että mitä ihmettä minä saan irti niiden jankkaamisesta?! Pääasiahan on se hetki, mitä me NYT eletään KAHDESTAAN. Hällätsunväliä siitä mitä joskus kuusi vuotta sitten tapahtui!

lainattu: tes.com

Eli selvästikin minulle fyysinen rasitus (=juoksu) aukoo niitä väyliä minun henkisestä puolesta, jotka ovat vähän lukossa muuten.
        Olen ollut monta vuotta jossain ihmeellisessä putkessa ajatellen vain sitä, että minun on karsittava heikkouksiani järjestelmällisesti niin, että osaan ja pystyn mitä tahansa eteen laitetaan. Se ehkä juontaa juurensa työmaan oloihin, missä jatkuvasti saa todistaa olevansa yhtä hyvä kun miespuolinen väestö ja se on ehkä kasannut minulle vähän liiankin ison taakan näyttää ja todistaa kelpoisuuteni kaikessa.
        Tänään vaan, kun tajusin selittäneeni jotain semmoista Miehenmurrille, joka oikeasti oli vain vanhan jankkaamista enkä sitäkään saanut selitettyä niin etteikö se olisi aiheuttanut mielipahaa tai hämmennystä, niin mietin, että mitä varten käytän energiaa hirveästi siihen, että olen jossain hommassa (kuten nyt tässä puhumisessa) keskinkertainen, kun voisin olla siinä omassa hommassani (kuten kirjoittaminen) todella hyvä!
        Miehenmurri sanoi, kun soitin ja pyysin anteeksi tämän päivän nahinoita ja sanoin, että tästä lähtien keskityn niihin juttuihin jotka sujuvat minulta luonnostaan kuten kirjoittaminen, että kyllä hän haluaisi minun kanssani puhua puhelimessakin ♥ Naurahdin ja sanoin, että en nyt ihan täydellistä puhelakkoa aikonutkaan vaan tästä lähtien kehitän pikemminkin sanomisieni sisältöä. Vähemmän, mutta parempaa.
        Olen oppinut tavattomasti itsestäni sekä hyviä että huonoja juttuja viimeisen kuuden kuukauden aikana. On virkistävää huomata, että kasvan edelleen - toivottavasti henkisesti enkä kilogrammoina! Tai ehkä se johtuu pikemminkin siitä, että minulla on elämässäni vihdoin täydellinen syy olla paras versio itsestäni ♥
        Se yksi ihminen, joka tekee minut paremmaksi vain rakastamalla minua sellaisena kuin olen ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
319. juoksupäivä (115 vko alkaa)
- 2011 km
- 7.2 km kylälenkki (42 min)
- juoksu kulki suhteellisen normaalisti, tiet olivat vähän liukkaammat nyt kuin aikaisemmin ja kai siksi pohkeet kipeytyivät enemmän kuin aikaisemmin
- ajatukset olivat oikeastaan ihan muualla kuin juoksussa, joten jalat saivat täysin vapaata ainaisesta analyysistä jota teen juostessa. Jalat veivät sinne minne piti enkä huomannut suuria ongelmia matkalla
- ryhti pysyi kohtuullisesti vaikka yritinkin hakea optimaalista asentoa koko ajan
- hengitys oli pitkästä aikaa täysin rauhallista, hengitin ihan normaalisti ja normaalilla teholla ja silti jaksoin todella hyvin, jes!
- askellus vähän sai osumaa pohkeiden jumituksesta, joka varmaankin johtui vähän tipottelevasta askeleesta aina jäätiköillä... autsis!
- hyvä juoksu taas hyvään väliin, kun sai päähän jonkinmoista järjestystä
- kylmä tuuli ja liukas keli, -1

Fantastica primavera ! Ihana kevät! ♥

Chi dorme non piglia pesci, sanottaisiin italiassa tämän aamuisesta heräämisestä.
         Katsoin äsken nauhalta sunnuntai-iltaisen Tanssii Tähtien Kanssa jakson ja siellä liikuttiin niin Buenos Airesissa kuin Italiassakin, niin jäi vähän tunnelmat päälle. Suomeksi tuo sanonta kai kuuluisi melko sanatarkasti, että se joka nukkuu, ei kaloja nappaa.
           Tänään nimittäin juhlistettiin Miehenmurrikan ensimmäistä virallista lomapäivää nukkumalla pitkään, vaikka olikin maanantai ja uuden viikon aloitus. Ihana ja aivan mahtava energiapakkaus löytyi tänäänkin taivaalta, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämmitti jo niin kovasti, että räystäissä jääpuikot vain pitenivät! Nyt on kaksi päivää ollut aivan mahtava aurinkoinen ja pilvetön keli, vaikkakin pakkasta on ollut ihan napakat kymmenkunta astetta molempina päivinä.
            On nautittu!

Melkein olisi voinut metsäpolulta poiketa marjametsään, sen verran sulaa oli jo etelärinteellä, kun tänään käveltiin Aurinkokävely Miehenmurun kanssa ja juteltiin taas oikein ajan kanssa. Olen huomannut, että meidän jutteluhetket ovat useimmiten saunassa, kävelyllä, kun lojoksitaan iltasella ennen kuin avataan tv tai näprätään muita aparaatteja ja iltapalalla ♥
         Itse olen tottunut porukoiden kanssa puheskella ruokapöydän ääressä, sillä meidän perheessä oli aina tapana syödä yhtä aikaa. Miehenmurun kanssa on tuntunut välillä ihan kummalliseltakin, kun syödään ihan hiljaa. Ei paljoa puhella vaan syödään. Porukoiden kanssa ruokailu voi kestää tunnin tai vähän toistakin, kun ruuan aikana puhutaan asioista ja vaihdetaan kuulumisia ja mielipiteitä - välillä ihan niin, että ruoka ehtii lautasella jäähtyä!
          Onneksi kuitenkin meille Miehenmörrin kanssa on tullut omat hetket puhumisella, sillä minusta on kuitenkin tavattoman tärkeää, että vaikka asiat ei aina liikauttaisikaan maailmaa suuntaan eikä toiseen, niin puhuminen luo sidettä ja vahvistaa sitä hurjasti! Olen aina ollut vielä kamalan huono puhumaan, että minulle se on kaiken lisäksi vielä hyvää harjoitusta.

  Perjantaina kun nämä aurinko-ilmestykset oikeastaan näyttivät ensimmäisiä merkkejään, meille iski Miehenmurun kanssa keväthuumaus - tai ehkä se iski minuun ja tartutin sen Miehenmuruun, mutta halusin päästä jo vähän pihalle mylläämään.
      Olin aikaisemmin ehdottanut, että kun oli mietteissä tänä vuonna purkaa lahoksi muuttunut koirankoppi pois niin voitaisiin sitä jo vähän aloitella niin ei jäisi kaikki keväälle. Mutta kun aika sitten tuli ja Mies ehdotti, että mentäisiin ny kokeilemaan purkua, niin minua rupesi kaduttamaan. Tuntui pahalta ja jotenkin väärältäkin purkaa koppi, joka oli ensin ollut meidän kanin koppina ja sitten koiran koppina (tosin koiran kanssa hyvin vähällä käytöllä..). Tuntui ihan kuin purkaminen veisi lopullisesti sen tunteen pois, että meillä on ollut koira... Koppi oli jo viime kesänä todella laho ja isäkin sanoi, että ajatteli ensin, että olisi vaihtanut lahot laudat uusiin, mutta kun koiraa meillä ei enää ole, eikä kopilla muutakaan käyttöä ole niin voisihan sen purkaa ja tehdä sitten uuden, jos joskus koira taas pihalla peuhaisi... Silti. Kaikesta huolimatta, olo oli todella kurja, kun Miehenmuru aloitti napsimaan ruuveja kulmaraudoista... Suretti ja harmitti ja yli hulvahti semmoinen raastava ikävä ♥

Sen verran jäässä maa vielä oli, että ei oikein päästy kuitenkaan hommassa kuin alkuun. Ympäriltä saatiin laudat pois, mutta verkko oli vielä niin jäässä ja maassa kiinni, ettei sitä olisi ehjänä saanut irti millään. Pitänee kuitenkin odottaa vähän lämpöisempää kevättä. Mukavasti se kuitenkin avartaa pihamaata kun saa pitkästä aikaan kulkuväylän ajosillan ali auki.
       Ihan mielenkiintoista - kaikesta surusta huolimatta.

Lauantaina oli minulla työpäivä ja jotenkin tuntuu edelleen, etten ihan ole päässyt oikeaan "moodiin" sen asian kanssa. Työt alkavat ehkäpä kuukauden tai kahden päästä ja minulla pitäisi olla positiivista ja antoisaa energiaa antaa jälleen työmaan toimiin. Nyt tuntuu ettei sitä oikein ole, kaikki ilo ja riemu joka sisuksissa on, tulee omasta pihasta ja kevään odotuksesta sen suhteen, mitä oma piha vaatii. Miten ihmeessä riittää motivaatio tehdä jälleen työmaan edestä jotain?
         Toki tämän vuoden suunnitelmiin kuuluikin se, että käytän kaiken ihanuus-energiani omaan pihaan ja se ainakin on onnistunut! Olen super-innoissani tulevasta keväästä ja kaikista suunnitelmista joita olen tehnyt oman pihani osalta. Uusista istutuksista, kasvimaasta, vanhojen istutusten kunnostuksesta ja uuden kulman raivauksesta. Se, mitä todella ehdin toteuttaa onkin toinen juttu, mutta virtaa riittää ainakin toistaiseksi, kunhan vain pääsisi hommien alkuun.

Miehenmörri on innostunut avaruudesta ja taivaankappaleista.
        Olen kuunnellut juttuja erilaisista kiikareista, niiden tehokkuuksista, linssien paksuuksista ja siitä, miten pitkälle erikokoisilla kiikareilla näkee. Viikonloppuna oli taivas sen verran kirkas, että nähtiin tähtiä ja Kuu hyvin ja seisottin pitkän aikaa pakkasessa iltapalan jälkeen ja tutkittiin taivasta minun vanhoilla - ehkä vähän tehottomilla - kiikareilla. Kamerani otti Kuusta aika hienon kuvan ja yllätyin vähän itsekin sen tehosta!
        Mies tilasi itselleen hyvät kiikarit ja nyt sitten odotellaan milloin saadaan katsoa niillä Kuuta, Marsia ja Venusta. Olen minäkin aina tähtitaivaasta tykännyt, mutta en ole ollut niin tarkka siitä mitä tähtikuvioita taivaalla näkyy. Otavan tunnistan ja sitä etsiskelin aina taivaalta jo silloin kun koiran kanssa käytiin iltalenkeillä.. Tumma tähtitaivas on minusta vain todella rauhoittava, ehkä juuri sen äärettömyyden ja yksinkertaisuuden takia ♥

Sunnuntai-iltana kävin juoksemassa ja pitkästä pitkästä aikaan juoksu tuntui siltä kuin sen pitää tuntua. Se oli mukavaa, tehokasta ja antoisaa, kivaa ja teki todella hyvän olon jo juoksun aikana. Hymyilin ylämäissäkin ja ajattelin, että tämä tuntuu siltä, miltä minun juoksuni kuuluu tuntua. Vaikeuksien kautta pääsin kuitenkin siihen pisteeseen, että juoksu tuntuu taas hyvältä!
        En vaan voi muuta kuin todeta, miten tärkeää on myös pitää huolta jaloista ja niiden lihaksistosta. Niiden avulla sitä kuitenkin eteenpäin mennään! Ehkä tämä muutaman viikon pieni tuskainen matka muistutti taas siitä, ettei pidä pitää mitään itsestään selvyytenä - ei edes omia kinttuja!

Keltasirkut lauloivat tänään jo keväisiä laulujaan! En kertonut niille, että minun koivunoksissani ei näy kuin häivähdys vihreää eli ainakin 5 viikkoa menee kesään... ja vieläkin enemmän jos eivät puhkea lehteen ensi yönä... Pikkasen epäilen! On kuitenkin ihanaa, että lintujen ääniä kuulee jo enemmän. Alkaa piha olla äänekäs heti aamusta ♥
         Tänä iltana torppa on taas hiljainen, kun Miehenmurrilla on Juniori-viikko ja lähti alkuillasta jo kaupunkiin poikaa hakemaan. Tein vähän siivousta ja kotitöitä vielä illalla, mutta vähän kummalliselta tuntui taas, että viikon yhteiselon jälkeen toinen on jossain muualla. Tietysti oma ilta tarkoittaa niitä asioita, joita en yhteisinä iltoina tee kuten kirjan lukua tai kirjoittelua, joten sen suhteen ihan mukavaakin olla ihan vaan omineen. Toisen kanssa olemiseen kuitenkin tottuu koko ajan enemmän ja se tuntuu luonnollisemmalta joka viikko. Aikamoisia erakoita kuitenkin ollaan, kun justiinsa tänään puhuttiin kävelylenkillä, että moneen päivään ei olla nähty muita kuin toisemme!
          Minä nyt olen aina ollut enemmän erakko kuin sosiaalinen, eikä Mieskään tainnut pitää meidän erakoitumista mitenkään huonona. Rentouttavana vain. Minä kaipaan usein näitä hetkiä, kun ei tarvitse olla kenenkään kanssa tekemisissä. Tietysti pikkasen huonoa omaatuntoa poden kyllä ystävieni osalta, kun en ole saanut aikaiseksi heitä nähdä tai pyytää käymään, mutta toisaalta puhelin toimii myös toiseen suuntaan!
         Nytkin suunnittelin, että kun pääsen peiton alle nappaan piiiiiiitkästä aikaan kirjan käsiin ja luen itseni jälleen kirjan maailmaan, missä saan olla hiljainen kanssamatkustaja ilman, että liikahdan oman peiton alta mihinkään. Sellainen matkustaminen sopii minulle ♥
          Ciao!

P.S. Meillä on Miehenmurun kanssa ollut puhetta ns. aurinkoaivastuksesta. Mies nimittäin aivastelee auringonvalosta ja meidän on pitänyt monta kertaa tutkia onko oikeasti sellaista kuin aurinkoaivastelu. Nyt luin artikkelin missä kerrottiin, että tämmöistä aivastelua todella on olemassa.
       Joka neljäs ihminen suurinpiirtein saa aivastuksia kirkkaasta valosta. Jotkut tutkimukset ovat sitä mieltä, että ilmiö johtuu siitä, että aivastus refleksin ja silmien pupillien supistumisen aiheuttama alue ovat niin lähellä toisiaan, että kirkkaan valon aiheuttama pupillien muutos saa aikaiseksi myös aivastelun. Ilmiöt sekoittuvat helposti. 
        Aurinkoaivastelua kutsutaan ACHOO-syndroomaksi eli foottiseksi aivasteluksi ja johtuupa se mistä hyvänsä niin sitä säätelee kuitenkin tahdosta riippumaton eli autonominen hermosto. Eli tästä lähtien en enää sano/kysy Miehenmurulta että oletko vilustunut vaan totean hänen aivastelunsa olevan foottista ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
sunnuntai 5.3.2017
318. juoksupäivä (114 vkoa täynnä)
- 2003,8 km
- 7.2 km kylälenkki (42 min)
- KAKSITUHATTA KILSAA TÄYNNÄ! MAHTAVAA!!
- juoksu kulki alusta asti tasaisesti ja hyvin. Vauhti oli koko matkan reipas mutta järkevä enkä väsyttänyt itseäni millään alkuriuhtaisulla
- Jalat jaksoivat koko matkan eikä tullut semmoista väsymystä kuin aikaisemmin, ehkä pakkanen ja sen kylmetys vähän jalkoja miinusti, muttei äirinnyt juoksutehoja
- ryhti pysyi suhteellisen hyvänä, mutta pieni kireys pohkeissa varmaan vaikutti myös lantion asentoon. Takareisien tiukkuus ja lonkankoukistajaa olen yrittänyt hoitaa ja parantaa ja toivottavasti se jo kesällä näkyy vähän "löysempinä jalkoina" ja parempana ryhtinä
- hengitys rauhallista ja hyvää, pitkästä aikaan
- tuli hyvä mieli ja jotenkin motivaatio juoksuun palasi jälleen! Kunhan tulisi nyt vaan sulat tiet niin pääsisi kokeilemaan mikä on päivän kunto
- -6, pilvipoutainen mutta kylmä alkuilta, ihana auringonlasku!

Valvottuja iltaöitä ajatusten kera - niin ja kevään sirkutusta.

Valvoin eilisiltana pitkän aikaa sen jälkeen, kun Miehenmurri jo tuhisi vieressä. Lämmin, suuri koura ympärillä ajattelin, että mitä jos menetän tämän onnen juuri kun olen uskaltanut siitä nauttia ja siihen luottaa?
        Meillä oli Miehen kanssa eilen illalla nimittäin taas keskustelu luovuttamisesta, periksi antamisesta ja väsymyksestä. Minä olen onnellisempi kuin ikinä ja saan valtavasti energiaa ja jaksamista Miehenmurrin läsnäolosta ja jo pelkästä ajatuksesta, että ollaan yhdessä ♥ Eilisen keskustelun perusteella tuntui kuin minä olisin epäonnistunut omalta osaltani ilon ja energian annossa Miehenmurua kohtaan... Se tuntui tavattoman pahalta, sillä itse olen ajatellut, että kaikki tykkääminen, rakkaus, kiintymys ja välittäminen mitä minussa on menee suorinta tietä Miehelle, hänen iloksi ja energiaksi ja onneksi.
        Eilinen keskustelu oikeastaan lähti liikkeelle siitä, että työmaalla oli jälleen puhuttu selän takana, haukuttu ja solvattu - ja kaikki yhden miehen toimesta! Olen itsekin itkenyt monet itkut saman miehen sanojen takia, joten ymmärrän miten raa'asti sanat osaavat satuttaa. Varsinkin, kun niissä ei ole totta edes siteeksi!
        Olen itse yrittänyt muutaman vuoden ajan kitkeä järjestelmällisesti semmoisia ihmisiä elämästäni, joiden seura tekee minulle vain pahan mielen tai joiden puheet  satuttavat joka kerta. Työmaalla tämä tekniikka ei vain aina toimi, kun joidenkin ihmisten kanssa pitää vain välillä olla nenäkkäin. Miehenmurullekin sanoin, että hänenkin pitäisi välittää vain semmoisten ihmisten mielipiteistä, joiden seurassa hänella on hyvä olla ja jotka tuntevat oikeasti hänet sellaisena kun hän on. Muut ihmiset vain purkavat omaa pahaa oloaan muihin, kun eivät pysty tunnustamaan itselleen sitä, etteivät edes itse viihdy itsensä seurassa!
        Puheet vain menivät siihen suuntaan illalla, että ne pitivät minua valveilla. Olen rakastanut Miehenmurria 10 vuotta ja nyt kun vihdoin hänet viereeni olen saanut, puhutaan kuolemasta ja menettämisestä... Yritin itkeäkin niin, ettei Miehenmuru heräisi, sillä univajetta Mies ei enää kaiken kukkuraksi tarvitse!
         Välillä vaan toivoisi, että voisi nyppiä kaikki murheet ja surut rakastamansa ihmisen ajatuksista ja elämästä kuin nypyt villapuserosta.
         Ja välillä sitten toivoo todella, että ne ihmiset, joiden elämässä ei ole muulta sisältöä kuin toisten loukkaaminen tai mielen pahoittaminen, saisi jossain vaiheessa sen kaiken omaan niskaansa.
         Toimiiko maailma niin?

Tein eilen vähän lumitöitä ... tai siis kevättöitä. Nappasin pihamaalta lumikinoksia jo vähän vähemmäksi ennen kuin plussakelit pehmentävät maan niin ettei ole enää traktorilla menoa. Ihan kaikkia kinoksia en vielä irti saanut, kun olivat syvemmältä jäässä, mutta ihan kamalia pihatulvia ei enää pitäisi ainakaan etupihalle tulla. Liukasta on edelleenkin eikä vielä ainakaan tunnu, että plussapäivät veisivät jääkerrosta vielä kamalasti mukanaan, mutta sinne päin jo... kevättä päin!
        Tänä aamuna huomasin, että linnut ovat alkaneet laulaa. Talvi on aina niin hiljainen, että nämä kevään ensimmäiset sirkutus-päivät huomaa heti! Ei taida vielä ihan pääskysiä näkyä, mutta talitintti ainakin pomppi marjapensaiden ympärillä ja syreeniaidan oksilla. Kevättä rinnassa sielläkin! ♥

Eilen ostin jo ensimmäiset siemenet. Kukkasia lähinnä, kun lähikaupan valikoima oli vähän ontuva. Pitänee käydä sitten ostamassa ns. viralliset kasvikset ihan oikeasta kaupasta. Hyvältä kuitenkin tuntui jo vähän ostaa viherpeukaloille rauhoitusta. Pitänee kuitenkin vielä odottaa sen meidän reissun yli ennen kuin siemenet kylvää, etteivät joudu unohduksiin ja kuole kuivuuteen matkan aikana.
         On luvattu hyvää ja lämmintä kevättä.
         Juuri sellaista tässä kaivataankin! Minä ja siemenet.

Tänään pitäisi vielä joutua juoksemaan.
       Tiet ovat olleet niin liukkaassa kunnossa, etten oikein tiedä miten tuonne menisi ettei kävisi pahasti kintuille.. En kuitenkaan halua katkaista juoksujalkojani kevätjuoksun kanssa, mutta silti lenkin jättäminen väliinkään ei kamalasti houkuta. Jalat eivät kyllä vielä ole ihan kondiksessa, mutta sitkeys varmasti auttaa tässäkin asiassa.
        Eilen hieroin Miehenmurrikan jalkoja kuntoon ... tai kipeäksi! Miehenmurrinrakas-parka on minun koe-eläimena näissä minun hierontaharjoituksissani. Ei valittanut yhtään, vaikka selvästi koskikin aina välillä. Ja iltasella kävely oli vähän kipeää... ♥ Ehkä minun pitää tänään sitten hieroa kipeät jalat kuntoon, hellästi ja hyvin, hyvin varovaisesti.
        Ei muuten hassumpi laji tuo hieronta. Jos ensi syksyn asetelma ei onnistu niin kuin olen ajatellut, voisin oikeasti harkita hierojaksi lukemista. Siinä ainakin saisi tehdä käsissä jotain hyvää ja parantaa ihmisten hyvin vointia ja oloa ♥ Ei hassumpi ajatus.
       Nyt pitäisi tarttua luuttuun ja rättiin ja siivota talo viikonloppu kuntoon. Miehenmurulla alkaa loma ja minulla on vielä huomenna pikkupäivä töitä, mutta sen jälkeen saataisiin olla kaksi viikkoa kuin irralleen päästetyt kanat!
      Kot, kot!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
317.juoksupäivä (144vko)
- 1996.6 km
- 7.2 km kylälenkki (42min)
- jalat tuntuivat jo melkein normaaleilta ja jaksoivat hyvin koko matkan
- alavatsa/kylki pistos pysäytti juoksun pari kolme kertaa ja piti venytellä ja kävellä vähän matkaa että pistos meni ohi
- ihanaa kun sai jalan alle jo vähän pitävää maata ja nihkeän nahkea tie teki hyvää juoksuasennollekin
- hyvänmielen juoksu! Teki hyvää!
- +4, puoliaurinkoinen ja ihana kevätkeli

Kevättä kohti, maaliskuu!

Helmikuu heilahti ohitse ja nyt aloitettiin jo maaliskuusta eli minun ajanlaskuni mukaan ensimmäistä kevätkuukautta, HURRAA! ♥
     Jotenkin vaan tuntuu, kun tänään kävin vähän ottamassa maaliskuun alun valokuvia tontin ympäriltä, että olen ottanut samanlaisia kuvia joka kuukausi puolen vuoden ajan! Näitä liukkaita kelejä on ollut varmaan kerran kuukaudessa koko talven, mutta jospa nämä liukkaat olisivat siitä ihanat, että olisivat viimeiset tätä lajia! Plussan puolella kuitenkin ollaan ja reippaasti ja vaikka ihan ei vielä tarjennut ilman rukkasia ottaa valokuvia, niin selvästi on semmoista kevään tuntua ilmassa - ja emännän rintapieluksessa!
      Äsken kävellessäkin katsoin jo kevättöitä ja lista alkaa olla kilometrien mittainen! ♥

Eilen kävin juoksemassa ja matkaa kertyi 6km.
         Ei mitenkään huono juoksu, kun ottaa huomioon, missä kunnossa minun jalka-parkani ovat olleet, mutta ei edelleenkään semmoinen juoksu, että pystyisin sanomaan, että olisin omillani. Jalat väsähtivät ihan liian nopeasti, että se olisi normaalia ja kun puhutaan kuitenkin vain 6km eikä se ole kuin ns. normimatka minulle. Ei pitäisi vielä väsähtää noin!
         Rullaillut olen ja venytellyt ja hieronut ja tehnyt vaikka mitä, että jalat olisivat kunnossa edes sitten kun tiet antavat myöten ja nuo jääkelit olisivat ohi. On nimittäin jaloissa vikaa, mutta on sitä vikaa myös tiepohjassa kun ponnistus jää sellaiseksi huitaisuksi! Energiaa kuluu sekä onnettomiin ponnistuksiin ja siihen, että se epäonnistunut askel ärsyttää sitten jo koko juoksua!
        Tule nyt vaan kevät oikein rytinällä!

Miehenmurrikan kanssa ollaan taas eletty alkuviikko kuin ei muita ihmisia maailmassa olisikaan. Eristäydytty ihan kahdestaan vaan torpan nurkkiin, saunottu, syöty ja nukuttu. Oli kyllä jo sen verran ikäväkin toisen kylkeä ja läheisyyttä, että tämä sopii minulle vallan mainiosti. En haluaisikaan jakaa näitä meidän yhteisiä hetkiä kenenkään kanssa, vaikka naapurit ovatkin kutsuneet käymään ja iltakahville ja juttelemaan. Ei vaan ole oikein ollut semmoinen fiilis, että olisi jaksanut taas jakaantua sosiaaliseksi...
       Alkuviikosta naapurin nuori-isäntä tuli lainaamaan meidän tulostinta, kun niiden oma oli sanonut sopimuksensa irti. Toi tullessaan myös nuorikkonsa ja kun tarjosin niille kahvit heti tulostushomman jälkeen, niin olin tavattoman onnellinen siitä, etten ole enää parikymppinen. Jotenkin niiden parisuhteesta tunki läpi sellainen epävarmuus vähän joka suhteessa, erilaiset elämänmallit ja ajatukset siitä, mihin elämä olisi menossa. Toinen oli tyytyväinen nykyiseen "jämähtäneeseen" elämänmuotoon ja toinen kaipasi suuria ympyröitä ja sellaista kunnianhimoisempaa elämää. Minulle jäi kuuntelijan rooli kun nuoret nahisivat pöydän ääressä eivätkä edes tajunneet että nahisivat. Tuli ikävä omaa Miestä, meidän yhdessäolemista ja vaikka meidänkään suhde ei ole ihan pöytälaudan tasainen ollut ja on mahtunut muutakin kuin naurua ja iloa, niin meidän suhde on jotenkin samalla viivalla. Molemmat ajattelevat elämästä ja parisuhteesta samalla tavalla, ei ole enää niin vaaleanpunaista ajatusta siitä mitä elämä on, osaa jo suhtautua toiseen ihmisenä eikä odota toisen olevan mikään täydellisyyden perikuva.
         Oli nimittäin todella virkistävää kuunnella sellaista nuorta paria, jolla selvästi on vielä paljon edessä päin oppimista toisistaan ja elämästä ja yhdessä olosta. En minäkään mikään mestari ole näissä asioissa, en lähimainkaan, mutta selvästi ikälisät tuovat myös sitä pehmoisempaa ajatusta kaikista noista. Hyväksymistä niin itsensä kuin toisen osalta, mutta myös elämästä ja olemisesta! ♥

Vihdoin viimein muistin napata koivusta muutaman oksan maljakkoon ja katsoa tuleeko niihin hiirenkorvia ollenkaan. Onko meille luvassa kesää tänä vuonna ollenkaan vai mennäänkö tällä, totutulla kaavalla koko vuosi (ei kiitos jos saan sanoa!)?
       Maaliskuussa onkin paljon odotettavaa.
       Kevään lisäksi meillä on edessä päin juhlavuoden matka Kööpenhaminaan koko meidän klaanilla! Toivottavasti Tanskassa olisi jo lämmintä ja keväistä kun sinne mennään, saisi vähän jo päästä kevätfiiliksiin ennen kuin palaa tänne Suomen maalis-loskan keskelle. Odotan reissua erityisesti juuri kevätilmojen puoleen ja tietysti se on oikeastaan ensimmäinen ulkomaanmatka Miehenmörrin kanssa - ei tosiaankaan viimeinen, mutta hyvä aloittaa näistä lähimaastoista niin rohkaistuu sitten joskus vähän pidemmällekin!
        Ja kohta pitäisi laitella sitten jo tulevan kesän viljelyksiä alulle. Siemenet kököttävät vielä kaupassa, mutta kunhan nyt pääsen ja jaksan joku kerta mennä ihan ajatuksen kanssa sinne niin sitten tulee siementäkin. Ainakin kesäkurpitsa ja tomaatti pitää laittaa jo nyt kohta itämään että ehtivät kesäksi ja sitten ajattelin kokeilla jos kasvattaisin muutaman kurkunkin taimeksi avomaalle. Saataisiin kurkkuja vähän nopeammin ja mahdollisesti myös säilöntääkin. Katsotaan nyt, miten onnistun taimikasvatuksessani.
        Nyt vaan aurinkoa taivaalle ja lumet pois!
         Kitosh!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
tiistai 28.2. 2017
316. juoksupäivä (114 vko alkaa)
- 1989.4 km
- 6km ylämäkilenkki (35 min)
- juoksu sinänsä tuntui ihan hyvältä jaloissa ja muutenkin, mutta jalat väsähtivät kamalan nopeasti
- olisi nyt jo hauska kokeilla sulalla, että johtuuko jalkojen väsähtäminen oikeasti siitä, että on näin liukasta vai siitä ettei niissä ole powereita
- hengityskään ei ole ihan normi vaan vähän raskasta
- askellus vääränlaista liukkaan alustan varomisesta
- jaloissa edelleen kipeitä kohtia joita rullailen
- alavatsalihaksia olen yrittänyt vahvistaa kun tuntuu että lonkan ja lantion seutu on todella huonosti ryhdissä
- +4, pilvinen ja tuulinen keli