Valkeaa unelmaa

 Ensilumi satoi maahan iltasella.
           Oikein pyryttämällä tuli lunta heti kun ilta alkoi pimetä. Koira katseli kummissaan valkeaa maata ja seuraili omia jälkiään pitkin pihamaata. Aina varmaan ilmestyi uusia jälkiä... Minä nautin valoisemmasta pihamaasta ja siitä tunteesta, kun lumihiutaleet sulivat poskille. Tiedän, että jossain vaiheessa kevättä kirjoitan, että saisi lumen tulo jo loppua, mutta nyt tuntuu ja näyttää ihanalta, kun pimeyden keskelle ilmestyy vähän valkoista valoa.
            Tein tänään ruuaksi makaroonilaatikkoa. Se on semmoista lohturuokaa minulle ja tekee aina hyvän, lämpimän ja turvallisen olon. On oikeastaan ihanaa, että on edes yksi semmoinen ruoka, joka tekee muutakin kuin kylläiseksi.
            Tänään nauraa hekottelin jälleen yksikseni, kun iltasella tein iltatreenin lämmittelyksi X-hyppyjä ja kun tuo minun jumppatilani on uudella puolella ikkunan ääressä niin naapurin isäntä väläytteli traktorin valoja tervehdykseksi, kun luuli kai minun häntä morjestelevan!
             Heh heh!
             Maine meni, mutta kunnia kasvoi!

Lupa talven tulla

Tervetuloa talvi!
            Tänään sain virallisesti ne asiat tehdyksi, jotka vähän roikuskelivat tekemättöminä. Nyt voi minun puolestani tulla talvi ja nietokset ja pyryt! Hyvällä alullahan se taitaa etelärannikolla jo ollakin, lumipyry. Jaksaisi vain tulla tännekin lumena ja pakkasina eikä heittäisi vesivaihdetta päälle kesken kaiken.
             Tänä aamuna taivaalta tuli vähän pilvenriekaleita, pieniä vaaleita hippusia, mutta ne hävisivät heti kun koskettivat sulaa maata. Mukavan näköistä se kuitenkin oli, pitkästä aikaa, ja huomasin oikeasti jo odottavan lumivaippaa, joka peittelisi tämän syksyn alleen.
              Minä peittelin vuorostani mustikkani vihreiden peitepussien alle, ettei puput söisi niitä nälissään heti ensimmäisinä alkupaloina. Olipas kätevät pussit! Tarpeeksi isot ja kevyttä kangasta, jota sai helposti rutattua juurenkin suojaksi. Toivottavasti ovat muutakin kuin yhden talven ihme!

 

Ja sitten tein talvihuollon ruohonleikkurillekin. Kaadoin tankkiin 'säilöntäainetta' bensan sekaan, ettei se happane ja lisäsin vähän öljyä ja hurautin koneen hetkeksi käyntiin, että säilöntäaineella kyllästetty bensa menisi putkistoihinkin ja lisätty öljy voitelisi vähän paikkoja ennen talvilepoa. Putsailin rasvanipat ja heitin vällyn vielä niskaan. Akunkin nappasin ensin lataukseen ja sitten ... hmm... unohdin sen laturiin ja vintin pöydälle. Toivottavasti ei tule kovaa pakkasyötä... 

 

Nyt olisi talvenalushommat vihdoin siinä mallissa, ettei muuta tarvitse kuin odottaa sitä ensimmäistä valkeaa ja rauhoittavaa lumikerrosta. Eilen pesin autonkin lomareissun ravoista, vaikka heti sainkin naapurinmiehiltä kommentin, että turhaa työtä.. Kannustava ympäristö täällä!

              Itkin taas tänäkin iltana (en kannustavien kommenttien tähden sentään!).

              En tiedä onko tämä osa jotain puhdistusrituaalia, mutta tämä on oikeastaan jo kolmas ilta perätysten kun menen nukkumaan punareunaisin silmin. Kaikki alkaa ihan viattomasta ikävästä ja suurenee sitten kaipuuksi. Olen huono käsittelemään molempia tunteita ja siksi kai se itkuksi aina meneekin, kun en muuta hallintakeinoa osaa. 

                Pitää varmaan ostaa piparkakkutaikinaa pakasteeseen. 

                Piparkakkutaikinaa syödessä ei voi olla surullinen. Testattu juttu! 

                Ja sitten minun pitäisi käydä Helsingissäkin sisaria ja pientä sisarenpoikaa katsomassa, kun silloin synttäreiden aikoihin jäi pojan synttärit käymättä. En saa oikein aikaiseksi soittaa ja sopia päivää, kun rehellisesti sanottuna matka Helsinkiin ei yhtään kiinnosta... ihmisiä, ruuhkaa, lisää ihmisiä, junamatkoja, odottelua, loputtoman pitkältä tuntuva kotimatka. Tiedän, että se olisi siskolle tärkeää ja minun pitää saada se reissu heitetyksi ennen joulua, mutta kun omakin sielunelämä on kuralla niin ei jaksaisi mitään ylimääräistä. Toinen sisko on tulossa viikonlopuksi käymään ja varmasti saan taas painostusta siltä suunnalta matkan suhteen... apuva!

Itku taisi tyhjentää ajatuksetkin, sen verran tyhjää lyö tällä hetkellä nupin puolella. Koira nukkuu poikittain minun puoleisella sängynpuolikkaalla eikä ole mitään mahkuja päästä nukkumaankaan. Niin minun elämääni tämä tämmöinen!

                  Nyt kun tulisi joku hyvä runon pätkä mieleen tai edes laulunsanat, joihin voisi mukavasti lopettaa tämän järjettömän iltapostauksen jälleen, mutta päässä ei liiku mitään! 

                  Yhtä pimeää ulkona ja pään sisällä. 

                   Huomiseen!                  

Huulia hymyilyttää, kun hampailla on hyvä olla.

Olen elossa. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti minä selvisin tämän vuoden hammastarkastuksesta ehjin nahoin ja vailla näkyviä ruumiinvammoja!
           Hammaslääkärin vastaanotto on kuudennessa kerroksessa, mutta hengästyin vasta odotustilassa ja mietin aikani kuluksi, että onkohan eteisessä valvontakameroita? Jos oli niin tulen olemaan tyyppiesimerkki peloissaan olevasta ihmisesta jonkun terveydenhuollon ammattilaisen luennolla!
           Kyllähän minun viisaudenhampaat saivat tälläkin kertaa huomiota ja selvästi hammalääkärini yritti kalastella lupaa yläviisurin poistoon, mutta jotain oppii luupääkin ja sanoin, että ei tule kauppoja! Röntgen valoa tuhlattiin molempiin poskiin ja kuvattiin tulevassa olevat ja jo puhjenneet viisaudenhampaat, peloteltiin vähän niiden mahdollisilla ongelmilla ja varattiin aika hammaskiven poistoon joulukuun alkuun.
           Äh, mikä paikka!
           Piti vähän tasailla pulssia pienellä kävelyllä ennen kuin kävin ostamassa itselleni talvirukkaset tuleviin lumitöihin (minulla on nimittäin suuri epäilys, että sitä lunta vielä tulee näiden loskalöllö-kelien jälkeen!). Ja kotimatkalla piipahdin postissa hakemassa kirjapakettini. Ihanaa!

Selailin kirjan jo läpi ja ihania malleja tosiaankin kirja täynnä! Tuli vaan sellainen olo siinä katsellessa, että taisin luulla itsestäni vähän liikoja kun ostin kirjan. Enhän minä mikään sukantekijä ole kun noita malleja katsoo, tuskin saan ainuttakaan sukkaa tehtyä... Haasteita pitää olla!
           Kävin vielä ohimennessäni tänään meidän pitäjän pienellä ja ihanan rauhallisella hautausmaalla. Vietin siellä puutarhakoulun työharjoittelujakson ja olen sen jälkeen pitänyt säännöllisen epäsäännöllisesti yhteyksiä vanhoihin työkavereihin - ja tietysti tulee käytyä mummon ja papankin hautaa hoitamassa siinä samalla.
Harjoittelusta on kymmenen vuotta ja silti tänäänkin tuntui kuin olisi palannut siihen aikaan, kun kaikki oli uutta, ihanaa ja ihmeellistä. Kai minä jo silloin rakastuin hautausmaatyöhön ja sen rauhallisuuteen. Samoja ongelmia tuntui olevan kuitenkin näköjään jokaisella hautausmaalla, kun kuuntelin vanhaa työkaveriani ja hänen kuulumisiaan kesästä.
            Tuli ikävä kesää ja tuli ikävä töitä. Mullan ja nurmen tuoksuja, oman käden jälkeä maisemassa ja sitä väsymystä, jonka tiesi tulleen ahertamisesta. Samalla suututtaa kamalasti, kun ne, jotka saisivat tehdä sitä hommaa joka päivä, eivät osaa arvostaa työtään... Kun saisi yhden kesän olla eräänkin henkilön paikalla ja näyttää mihin minä pystyn ja millainen palo miulla on tehdä näitä töitä, niin vanhaa ei enää palattaisi!
             Noh.
             Milloinhan tässä maailmassa kaikki olisi reilua ja oikeudenmukaista?
             Iltasella piti olla tarkkana iltalenkin kanssa, kun isä oli tänään innostunut ajankuluksi tyhjentelemään likakaivoja ja oli ollut vähän epähuomioinen venttiilien kanssa ja se pas.. sontavesivelli valui pitkin takapihan niittytietä eli juuri sitä, mistä koiran kanssa aina iltaisin tullaan lenkiltä takaisin kotipihaan.
             Sösses, mikä haju! Suurin osa kuormasta oli melko puhdasta vettä, kun kyytiin oli napattu saunan kaivo ja sadevesikaivo, mutta sen verran talon kaivossa oli sitä itseäänkin ollut, että haju ja lammikot olivat selvästi ruskeita... phyi! Onneksi koira ei enää ollut niin kiinnostunut näistä ihanista hajuista kuin nuorempana. Ei ehtinyt edes kieltää, kun pieni koira pyöri likakaivon tyhjennyksessä roiskuneissa nurmilaikuissa! Yammii!
             Nyt taas iltasella, kun alkaa väsyttää, ajattelin joulua ja joulupipareiden paistoa ja joulukorttien kirjoitusta ja sitä, että olen niin kauan halunnut kirjoittaa kortteihin useamman nimen. En tiedä mistä nämä ajatukset taas päähän putkahtivat, kai sen työ-ikävän vanavedessä. Haikeus valtaa taas marraskuisen mielen, vaikka miten yrittäisi syödä iltapalaksi piristäviä smoothieita!
              Haukottelen täällä niin että suupielet natisevat. Tarkastetut ja hyviksi havaitut hampaat pestyinä ja onnellisena siitä, että seuraavaan tarkastukseen on taas aikaa.
             Hoh mikä päivä!

Talvi saapui .... tai ei sittenkään!

Huomenta, sanoi ensimmäinen marraskuun näköinen aamu ja venytteli laiskasti.
          Sydämessä oikein kutitteli, kun aamusella herännein silmin tihrustelin ikkunasta ulos ja taivas viskoi lapasen kokoisia valkeita hiutaleita pienen tuulen kera. Ja lumi (tai ainakin lumenkaltainen räntä) jäi vielä maahan, joten sain askellettua isot talvipopon jäljet maahan, kun hain postin.
           Hihii!
           Melkein jo teki mieli ruveta pyörittelemään lumiukkoa pihamaalle!
           Koira katseli vähän ihmeissään, kun turkin sekaan ajelehti valkoisia, keveitä ja märkiä osumia. Luulisi paksuturkkisena nauttivan vähän kylmemmästä kelistä, mutta ken tietää...
           Kuten kaikki riemu, tämäkin loppui lyhyeen. En ehtinyt kuin kattaa aamupalan pöytään ja tuikata uuniin tulitikun puiden sekaan, kun ihana valkeus oli muuttunut vesisateeksi ja pihamaa lammikoiksi, joiden reunalla vain loskaiset läikät muistuttivat aamun lumiharsosta.

Kastuttiin koiran kanssa aamulenkillä niin totaalisesti, että istua nyhjättiin molemmat lenkin jälkeen takkatulen ääressä ja heiluteltiin varpaita. Minä lukaisin muutaman sivun kirjaa ja oikein ikävä nirhaisi sisusta, kun huomasin, miten mukavaa lukeminen olikin. Mihin tämä minun aikani on oikein sujahtanut, kun kirjan kimpussa taisin viimeeksi olla omalla lomalla...
            Mitään järkevää en saanut aikaiseksi - tänäänkään!
            Koiraakin masensi sadepäivä, mutta iltasella piti viedä se ihan oikeasti vähän pidemmälle lenkille, ettei se ihan jymähdä paikoilleen. Tai minä. Kamalan nopeasti se pimeä tuli kuitenkin ja melkein piti rantalenkiltä käsikopelolla hamuta takaisin, kun eipä tullut edes sitä otsalamppua mukaan kun pimeässä on niin paljon hauskempaa (??).

Huomenna minulla on hammaslääkäri.
       Pelottaa. Viime vuonna näihin aikoihin hammaslääkäri otti minulta yläpuolen viisaudenhampaan pois, joka johti poskiontelotulehdukseen, joka johti antibioottikuureihin, jotka johtivat suolistossa elelevien hyvien bakteereiden kuolemiseen, joka aiheutti Clostridium difficile-nimisen bakteerin aiheuttaman suolistosairauden, josta en ole oikein vieläkään parantunut.
        Eli pelottaa, vaikka en anna TODELLAKAAN ottaa ainuttakaan hammasta tällä kertaa pois!
        Luulin jo päässeeni hammaslääkäripelosta tämän uuden ja ihanan hammaslääkärin kanssa, mutta eipä siihen taas paljoa vaadittu kun homma palasi tähän: odotustilassa kädet hikisinä ja sydänpussi värinässä odotellaan!
         Onneksi palkinnoksi saan huomenissa hakea vihdoin sen tilaamani sukkakirjan, joten pitää sitä hetkeä miettiä kun suussa on koko hammaslääkäriliiton irtaimisto! Jos sitten ehtisi vaikka jonkinmoisen sukkapaketin vielä tehdä jouluksi uusista malleista!
          Viime yönä en saanut oikein unesta otetta, tai siis nukuin, mutta levottomasti. Sillä lailla säpsähdellen hereille milloin mistäkin. Huomisaamulla puolestaan pitää herätä taas ennen naapurin kukkoa, joten nyt väsyttää viime yö ja etukäteen jo ensiyökin!
           Joten, pienet ja harmittomat lukijani.
           Hyviä unia, oman kullan kuvia!

"Kerro, kerro kuvastin..."

".. mitä näät kun katsot takaisin?"

Eli 5 asiaa minusta.

#1. Pidän palapeleistä.
Joku psykologi voisi sanoa, että yritän vain saada järjestystä oman elämäni palasiin, mutta oikeasti minä vain yksinkertaisesti nautin siitä, että saan tuhertaa monituhansien palapelien ääressä. Etsiä oikeita paloja, saada ne oikeille paikoille ja luoda jotain valmista.
Sain yhteen aikaan koko ajan palapelejä: joululahjaksi, synttärilahjaksi, tuliaisiksi... Miksihän niiden tulo nyt on loppunut? Pitänee vihjaista hienovaraisesti tulevaa joulua silmällä pitäen...

#2. Puhun paljon yksinäni.
Siis ei mitään tyypillistä "mitähän ruokaa sitä tekisi"-kaupantiskikeskusteluja vaan ihan oikeita dialogeja mielikuvituksen kanssa. Riidaksikin asti. Harrastin tätä mukavaa tapaa enemmän silloin kun kirjoittelin enemmän ja testasin kirjaani kirjoittamiani keskusteluita, että toimiiko ne ja miltä ne sanottuna kuulostaa, mutta nyt juttelen omia murheita ja iloja ihan vain huvin vuoksi.
Muutaman kerran on sattunut niitä hulluja tilanteita, että olen jotain elämäni suurinta umpisolmua selittänyt auki, kun joku uppo-outo ihminen on putkahtanut eteeni, vilkaissut vähän säälivästi ja kurkkinut vielä olkansa yli. Pitäisi aina olla nappikuulokkeet korvissa, niin voisi edes vedota siihen että puhuu puhelimeen...

#3. Rakastan kiviä.
Niitä löytyy ihan joka paikasta. Kivet eivät ole pyöreitä eikä edes mitenkään kovin erikoisia, mutta niin vain niitä aina tarttuu mukaan milloin mistäkin. Välillä ihmettelen itsekin miten takki tai haalari voi painaa niin paljon ennen kuin tyhjennän taskuista kilollisen kiviä!

#4. Imuroin radiokuulokkeet päässä. 
Joskus myös tiskaan samaisessa varustuksessa. Muutaman kerran minut on yllätetty jammailemassa tiskiharjan kanssa tai imurin varresta, mutta usein tulija on ollut lähes tuntematon, jota en ole sen koommin nähnyt... (enkä ihmettele yhtään!!)

#5. Olen kotihiiri.
Olen aina viihtynyt kotona enkä oikeasti ole kaivannut mihinkään. Olen oikea kotikissa, lökölökö-pöksyissä, villasukissa ja lämpökerraston paidassa..

P.S. Ja tällä hetkellä heikko kohtani ovat lakut... Nams!

Pimeetä!

Vihaan kauppareissuja.
            Tänään piti sellainen suorittaa, että jäisin henkiin ensi viikoksikin, mutta äh, miten ärsyttävää se olikin taas. Lista oli mukana, mutta ei kaupasta kaikkea löytynyt ja kiersin hyllyjä niin, että renkaat kuluivat vain toiselta puolelta kärristä. Kiivejä ei löytynyt, kookosmaitoa ei löytynyt, kunnollisia vadelmia (onko edes suomalaisia vadelmia olemassa?) eikä persikoita.
             Ja apteekissa en saanut edes sen hetken rauhaa, että olisin saanut mietityksi mitä tulin ostamaan, kun farmaseutti pyyhälsi kimppuun oitis. Kiitollisuuden kumarrus avuliaisuudelle, mutta en olisi vain tänään jaksanut auttamista ja selostuksia...
             Kotona taas ruuan kanssa menin siitä mistä aita on matalin... tai lähinnä, mistä se on poikki. Koira-muru sai kunnon aterian, mutta mie vähän oikoilin omassa appeessani, että sain vain äkkiä jotain lautaselle kauppa-kidutuksen jälkeen! Keittelin minä huomiseksi punajuuria, joten ihan onneton emäntä en sentään ollut.
             Pimeä tuli taas niin äkkiä, etten ehtinyt mitään järkevää tehdä.
             Noh, siivosinhan minä talon, mutta se on enemmän sääntö kuin poikkeus.
             Ja löysin kuistillekin uudet tuikkuvalot, kun ne edelliset tai siis numero kakkosetkin menivät kuusen oksille. Nämä ovat oikein kivat ja säästin taas muutaman kympin kun en ostanut uusia vaan pengoin kaappeja ja pusseja. Joskus sekin metsästys näköjään kannattaa!

Eilen tosiaan laitoin ne kauan puhutut ulkovalot tuohon pihakuuseen.
             Minulla oli kaksi suurten kynttilöiden ketjua ja kaksi led-valo tuikkuketjua ja täytyy sanoa, vaikka led-aikaa eletäänkin, että kyllä nuo suuret kynttilät ovat kauniimpia kuin pienet piiperoiset. Puu vaan näyttää todella typerältä nyt kun puolet on isoja ja puolet on pieniä, joten kai sille pitää jotain maskeerausta vielä tehdä, ennen kuin uskaltaa ulkovaloiksi jättää. Nyt valot ovat kuitenkin paistaneet kahtena iltana pihani ilona, vaikka ihan uhallakin. Yleensähän olen laitellut valot päälle vasta puolessa välissä marraskuuta... Nyt vaan on niin pimeää, että houkutteli pieni valokimppu pihan nurkassa.

Huom! Suuren puolen valot... ihanat!

 Aikamoista puuhastelua oli tälläkin kertaa valojen ripustelu. Johdot eivät riittäneet kunnolla oikein mihinkään ja neulaset pistelivät kylmiä sormia. Mietiskelin, että milloinhan insinöörit keksivät langattomat ulkovalot? Että saisi laitella kynttilät sinne ja tänne oksiin kiinni ilman naruja ja johtoja ja sitten vain painaa ne katkaisimesta päälle. (Vinkki on ilmainen, mutta pientä proviikkaa odottelen, kun keksinnöstä tulee suosittu.)

P.S. Näin kauppamatkalla pellollisen valkeita joutsenia. Kovin olivat yksimielisiä jostain asiasta, kun nyökyttelivät toisilleen varsin kiivaasti. Yritin ottaa kuvankin, mutta eihän siitä kuvaa tullut. Samanlaisen kuvan saisi kun ottaisi Naantalin Muumimaailmassa kuvan juoksevista muumeista! Valkoisia könttejä!
Minulla on maanantaina hammaslääkäri. Jos elukat ovat pellolla vielä silloin, otan kunnon kuvan!

Minuutti auringonpaistetta ja pizzan painoinen vatsa

Olipas ihana herätä tänä aamuna auringonpaisteeseen. Kammarini on sillä puolella taloa, mihin aurinko ensin paistaa, joten pääsen nauttimaan tällaisista aamuista oikein kunnolla! Kun koirallakaan ei ollut kiire ulos, lojoksin peiton alla vähän aikaa ja lueskelin puhelimesta sähköpostit.
           Sain aikaiseksi siistiä lopulta nuo loput talventörröttäjät kukkapenkeistä ja ajettua sen ruohon. Oikeastaan olisin halunnut ajaa koko ruohon, mutta bensaa oli sen verran vähän, että ei se kuitenkaan olisi koko alueelle riittänyt, joten pitänee vielä harkita jos ostaisi vähän vielä bensaa ja hurauttaisi joku päivä loputkin... tai jos lumi tulee niin olkoon. On ne pahimmat paikat ainakin lyhyellä nurmella.
            Olo oli niin pirteä ja iloinen pelkästään auringonpaisteen takia! Tuuli oli navakka ja piti pidellä heinänkorsista kiinni kun pinosin niitä kottikärryyn ison kuormalliset, etteivät olisi lähteneet lentoon pitkin pihamaata.
             Tähän emäntään iski ulkotöistä johtuva 'ruokalaiskuus' ja väänsin ulkotöiden jälkeen nopeasti pizzan jääkaappiin odottelemaan, että käydään koiran kanssa vielä kunnon lenkillä. Maistuisi ruokakin sitten paremmalta, kun oltaisiin vähän kerätty ruokahalua ulkoilmassa.

 Rannassa oli ihanaa, kun aurinko paistoi jo vähän viistosti ja teki maisemista kuin postikortteja. Koira haisteli pientareita ja minä rämmin heinikossa kuvia napsimassa. Eräs motoristi seisahtui myös maisemia katsomaan ja kyseli tietäkin, kun näki kai nutuista, että olen paikallinen ...
            Olen aina ollut vähän heikkoina motoristeihin. Ainakin niin kauan kuin ne pitävät kypärän päässä (vähän sama juttu jääkiekko maalivahtien kanssa!). Tämäkin herra oli oikein komea mustassa moottoripyöräpuvussa ja musta-sinisessä kypärässään, mutta kun mies sitten minua jututti niin se motoristin taika vähän katosi kypärän myötä. Ihan mukavan näköinen ja mukavanoloinen mies, en minä sillä, mutta joskus illuusio pitäisi jäädä illuusioksi.
             Kaikista kierointa tässä minun motoristi-kuvitelmissa on se, että en ikimaailmassa haluaisi, että oma mies ajelisi semmoisella. Ei sillä, ettenkö luottaisi ajotaitoon, vaan ihan vaan sen takia, että siinä saa hengen itseltään vaikka ei itse mitään ajovirhettä tekisikään tai ainakin vammautuminen on helpompaa, kun ei ole auton runkoa ympärillä - vain oma keho ja törmäysvoima vastakkain!
Tietystikään ei olisi minun asiani, jos tuleva mieheni pyörän haluaisi, mutta sanoisin kyllä varmasti mielipiteeni asiaan. Pidän mukavista miehistä yhtenä kappaleena enemmän...

Söin pizzaa ihan liian paljon ja vielä illallakin tuntui, että mahassa olisi ollut jalkapallo! Iltatreeni teki hyvää, vaikka vatsalihaksia ei näkynytkään! Laitoin tällä kertaa tavalliseen pizzapohjan ohjeeseen muutaman desin perunahiutaleita tuomaan pohjaan vähän ilmavuutta ja rapeutta, ja täytyy kyllä sanoa, että ei ne hituleet ainakaan sitä pahentaneet. Hyvää oli. Tykkään vielä pistellä pohjan haarukalla, ettei se nousisi uunissa kovin paljon, vaan jäisi rapeaksi ja ohueksi. Muuten tuntuu, että vatsa täyttyy vain pohjataikinasta.

Iltasella Taivaan Isä kai huomasi erehdyksensä ja veti auringon pilveen taakse turvaan ja heitti vähän vettä navakan tuulen seuraksi. Kyllä tuntui niin syksyltä kun tuuli ja satoi niin, että ikkulaudat ropisivat!
            Minun oli taas tänä iltana ikävä mummoa. Olisi ollut niin mukava istahtaa mummon seuraan tuvan sohvalle, kuunnella puikkojen kilinää, kun mummo olisi tehnyt minulle pitkävartisia villasukkia, ja jutella. Minulla on olevinaan taas niin paljon sydämen päällä, että olisi ollut mukava puheskella mummon kanssa ja saada lämmin käsi harteille ja suurella elämänkokemuksella sanottu "kaikella on tapana järjestyä"-lause lohdutukseksi...
               Välillä vaan tuntuu, että yhtenä aamuna oma polku on niin selvä, että voisi reunustella sen mukulakivillä ja kukkaistutuksilla, mutta kun seuraavana aamuna aukaisee silmät, ajattelee, että on täysin eksyksissä..
              Eikö joskus vähempi riittäisi?
              Pitääkö aina kaikki ihana saada omaksi?



P.S. Tilasin viikonloppuna villasukkakirjan Säpinää sukkiin (Stephanie Van Der Linden, Sari Polvinen, Minerva) ja sen pitäisi tulla loppuviikosta tai viimeistään ensi viikon alussa. Siinä on kolmiulotteisia kirjoneuleita villasukkiin ja tekee mieli jo kokeilemaan jotain uutta, kun noita tavallisia sukkia on tehty vaikka minkämoisella raidalla ja värillä! Mallit ovat tietysti niin vaikeita, etten saa ainuttakaan sukkaa aikaiseksi, mutta sitä murehditaan sitten kun sukan tekeleestä tulee lapanen tai säärystin! 
Ja ihanaa saada 'omaa postia' pitkästä aikaa, vaikka omasta pussista tämä lahjus menikin...

Piha on lastattu aurauskepeillä

Laitoin tänään pihamaalle aurauskeppejä mahdollista lumentuloa silmällä pitäen. En nimittäin halua enää samanlaista arvausleikkiä leikkiä kuin ensimmäisenä vuonna, kun yritin muistella korkeiden nietosten keskellä, että missähän se kaivon kansi oli tai mihin kohtaan se betoni ylettyy ajosillan alusta...? Ja kun hanki vielä hämää älyttömästi etäisyyksiä..
            Olen muutamana vuonna helpottanut (=auttanut) omia hermojani ja laitellut tiukkoihin paikkoihin aurauskeppejä kertomaan lumenluojalle missä mikin kiinteä kohde sijaitsee, ettei niistä tule lumenluonnin aikana liikkuvia kohteita! Ja ihan omia ovat aurauskepitkin, eivät tienvarsilta varastettuja, vaikka kovasti samanlaisia ovatkin! 

Ensimmäinen talvi täällä maalla oli muutenkin semmoinen, että luulin ettei se lopu koskaan! Joka ilta kun huomasin, että lumipyry alkoi, aloin pelätä seuraavaa aamua ja lumitöitä. Ja kun lunta oli vähänkin enemmän niin itkeä tihrustin traktorin vieressä kun lumi paakkuuntui traktorin kuuppaan kiinni niin, että piti tämän tästä lapioida ja mättää sitä pois käsipelissä. Olin lumitöiden jälkeen aina ihan väsyksissä ja täysin uupunut ja itkuinen. Nyt kun mietin sitä talvea, se enemmänkin hymyilyttää, mutta silloin niistä talvipäivistä oli hymy kaukana.
              Jotain olen oppinut yhdeksässä vuodessa.
              Ainakin ottamaan rennommin lumitöiden kanssa!

Tänään tein jälkiruuaksi kaurakeksejä, kun tuli makean nälkä. En tosin laittanut kamalasti sokeria niihin, kun yritän pysyä liiasta sokerista irti, mutta hyviä niistä tuli ei niin makeanakin. Sen verran hyviä, että söin ne kaikki yhdellä kertaa ja iltasella oli kyllä olo vähän ... täysi ....  Ällöttävää!
              Pimeä, kylmä ja pitkä ilta antavat taas aihetta syöpöttelyyn jos en pidä itseäni kurissa. Pitäisi täyttää jääkaappi hedelmillä taas näinä pimeinä syysiltoina niin käsi ei etsiytyisi lakupussille niin usein...

***

Mietin tänään, että olenko edelleen vähän sinisilmäinen erään töihin liittyvän asian takia. Jotenkin tuntuu, että vaikka luulen kasvaneeni pois niistä potkuhousuista, joissa elelin onnellisen tietämättömänä kavalasta ja kylmästä maailmasta, niin taidan suhtautua edelleen vähän lapsellisesti siihen, mitä minulle sanotaan. En usko, mutta haluaisin uskoa, että ne sanat ovat vilpittömät ja totuudessa sanotut.
               Olen tehnyt lujasti töitä, että olisin siinä pisteessä, missä tällä hetkellä olen - töiden suhteen siis. Silti minusta tuntuu koko ajan, että seison sellaisen maton päällä, jota vedellään vähitellen jalkojen alta pois... pikku hiljaa... huomaamatta. Voin olla kyllä vainoharhainenkin, siihenkin minulla on taipumusta näiden asioiden kanssa.
                Jahah.
                Pitäisiköhän sitä taas etsiä peitto ja tyyny ja sammuttaa valot tästäkin päivästä. Toivottavasti huomenna paistaisi aurinko ja pääsisin vähän hoitamaan tätä alkavaa kaamosmasennusta.


P.S. Kuisti sai uudet tuikkuvalot, mutta voih miten säälittävät pisteet ne ovatkin siellä jossakin tekohavuköynnökset keskellä... Minä olen edelleen sitä mieltä, että hehkulamput ja kunnon valoköynnökset takaisin!

Verta, verhoja ja valottomuutta!

Minä ansaitsisin selkäsaunan, tukkapöllyn, kuritushuonetta tai muuta rangaistusta...
          Tänään nimittäin harjasin koiran talviaikakuntoon ja leikkasin kynnetkin. Toisen takajalan toisen kynnen kohdalla koira vähän nykäisi jalkaa ja huomasin, että olin nirhannut kynnen verisuonta... Verta tuli sen verran, että sotki vähän koiran häntäkarvoja ja alla olevaa mattoa, mutta ei nyt ihan härän kurkusta kuitenkaan, joten onneksi kai nirhaisin verisuonta vain vähän. Onneksi koirakaan ei tuntunut kamalan tuskaiselta, mutta sen verran jalka heilahti leikatessa, että varmaan se vähän sattui. Vuoto tyrehtyi nopeasti, mutta kun käytiin lenkillä tai koira innostui vähänkin enemmän, niin taas löytyi pieniä punaisia täpliä matolta ja sohvalle levitetyltä pyyhkeen päältä.
            Harmitti kamalasti ja sätin itseäni, että en ollut huolellisempi. Olen kahdeksan vuotta leikellyt koiruuden kynsiä ja ensimmäistä kertaa nirhaisin veret pihalle... Yksikin kerta tässä asiassa on liikaa! Onneksi koiraa häiritse enemmän jalan tutkiminen kuin vuotava kynsi.

Tänäänkin satoi eikä tuhruinen ilma houkutellut yhtään ulos töihin, joten vaihdoin vihdoin viimein talviverhot tupaan ja siivosin muutenkin kämpän siihen kuntoon, että täällä voi ihminen ja koira asua. Ihmeellisesti talo meni siivottomaan kuntoon sen viiden päivän aikana kun minä olin jossakin muualla... Merkillistä.
             Tupaan tuli heti hämärämpi ja punaisempi tunnelma. Melkein olisi tehnyt mieli viritellä jouluvalot ikkunoihin, kantaa kuusi tupaan ja paketoida lahjoja! Niitä en kuitenkaan tehnyt. Imuroin ja pesin lattiat.

Pitäisi hankkia uusia sohvatyynyjä. Tänään kun möyhentelin niitä imuroinnin jälkeen niin ne näyttivät jotenkin niin latteilta ja littanoilta. Olisi ihana jos saisi hankittua muhkeat ja vaaleammat sohvatyynyt vaikka jouluksi tummiin nahkasohviin vähän valopilkkuja tuomaan! Muuten olen kyllä sisustuksen suhteen aika huoleton. Se, että koti tuntuu hyvältä ja siellä on lämmin ja mukava olla, riittää minulle. Värimaailma tai sisustukselliset yksityiskohdat jätän muille.

Sen verran piti kuitenkin vähän valoja viritellä, että laitoin kuistin havuasetelman keskelle pienen valoketjun valoa tuomaan. Olipas mukavaa kun sysipimeä kuisti olikin valoisa, kun lähdin koiran kanssa iltalenkille. Se huvi olikin sitten hyvin lyhytaikainen, sillä kun tultiin lenkiltä valoketju oli pimeänä..! Yritin kokeilla oliko se vain kosketushöiriö jossain lampussa, mutta pimeänä pysyi valot... Höh! Huomenna pitää katsoa, jos löytyisi jostain jemmasta toinen ketju... Ehdin jo innostua pienestä talvivalaistuksestani enkä aio luovuttaa ihan noin helposti!
               Pimeää on.
               Tuntuu, että kaikki katoaa pimeän keskelle. Valot ja ihmiset ja koirat! Toivottavasti tulisi pian se valkoinen kerros vähän valoa tuomaan tuonne pihamaalle, mutta ainakaan kahden viikon ennusteissa ei pakkasia ollut...
               Tekee mieli lämmintä juustovoileipää ja kello on taas pian puoliyö. Tämä on kuulemma sukuvika... yösyöminen.
                Lohduttavaa...

Talviajassa

Sateentuhru pilasi kaikki suunnitelmani tälle päivälle. Niin nurmenleikkuun kun kukkapenkkien teotkin. Pöh. Noh, ripustelin tänään omaan kammariin talviverhot ja olo muuttui heti pimeämmäksi kun huonekin hämärtyi paksujen ja painavien verhojen ilmestyttyä ikkunaan.

 

Tänään siirtyivät kellotkin jälleen talviaikaa. Minusta täysin turhaa kellojen siirtelyä, kun pitää muistaa siirrella kaikki torpan kellot ettei aikavyöhyke vaihdu tuvan ja kammarin välillä... Onneksi puhelin ja läppäri ovat sen verran viisaita, että vaihtavat aikansa itse. Jotain apua nykytekniikastakin!

Kai se johtui taas tästä harmaan sateisesta ilmasta, että miun mieli vaipui jälleen surumielisyyteen. Tänä aamuna piti ihan oikeasti miettiä jo, että olinko mie edes lomalla? Tapahtuiko se oikeasti? Vai näinkö minä vain unta? 

         Oma arki odottaa huomenna.

          Nyt tekee mieli vain mennä peiton alle, sammuttaa valot ja kuunnella koiran unta ja hengitystä siihen asti, että itsekin nukahtaa.

           Hyvää yötä, surumieliset ystäväni.

Ajatukseni sanoin

Sua aattelen, kun päivän kimmelteessä
nään aavat veet.
Sua aattelen, kun kuultaa lähteen veessä
kuun kujanteet.

Sun nään, kun matkasauva kohoo tiellä.
Sun yhä nään, 
kun vaeltaja vaivoin kulkee siellä
yön pimeään.

Sua kuuntelen, kun laine rannan kehtoon
kohisten käy.
Saan usein ääntäs kuuntelemaan lehtoon
kun hiljentäy.

Oon luonas sun; pois kauaskin jo lähdet,
jäät lähellein.
Jo päivä painuu, kohta syttyy tähdet.
Käy vierellein!


 

(Armaan läheisyys säv. Toni Edelmann, san. Johann Wolgang Goethe, suom. Uuno Kailas)

Arjen pyykkiä

Nukuin kuin uppotukki ja kännykkä rillutteli sointujaan kello kuusi, sekin hyväkäs! En olisi jaksanut millään nousta ja toivoin koko ajan, että joku soittaisi, ettei minua työmaalla tarvittaisi tänään. Eivät soittaneet.
          Oli pimeää ja koirakin katsoi niin vihaisesti omalta sohvaltaa unihiekkaa silmissään, kun tulin tuvan puolelle aamiaiselle ja sotkin sen yöunet herättämisilläni. Voi kun väsyttikin, kun vain katsoi koiran unista naamaa! Olisi tehnyt mieli kömpiä sen viereen ja unohtaa kylmä ja pimeä maailma...
           Vähän tuli kiire töihin menolla, vaikka hyvinhän sitä aikaa sitten kuitenkin jäi kun kurvasin työmaan parkkiin ja nappasin kamppeet ja romppeet mukaan. Työurakkani oli suuret kolme tuntia ja oikeastaan yksi tunti siinä oli virallista hommaa. Ärsytti koko touhu, mutta työmaalla otettiin käyttöön joku uusi työaika-hommeli, joka teki meistä "tuuraajista" kannattamattomia ja liian kalliita... meidän työtunteja siis vähennetään, vaikka vielä viime vuonna puhe oli päinvastainen. Noh, minkäs näille säästöille tekee...
            En kai olisi jaksanutkaan enempää kuin sen kolme tuntia, kun viikon univelat painoivat ja olo oli kuin räsynukella. Nukutti ja väsytti. Kaupan kautta ajelin kotiin ja siellä odotti pyykkirumba! Lakanoita iso pina, nuttua, sukkaa, pyyhkeitä, paitaa. Pesin varmaan neljä koneellista ja silittelin lakanoita iltasella kun odottelin, että sauna lämpiää.

Silittäminen oli ihanan rauhoittavaa, sillä mieli ja ajatukset ovat velloneet päässä yhtenä myttynä. Oma arki on solahtanut taas rutiineiksi ja siihen tuttuun ihanaan eloon, mutta loman aikana ajatuksiin ilmestyi niin paljon kaikenlaista mietittävää ja pohdittavaa, että semmoinen buuttaus-nappula olisi ihan kiva. Saisi vähitellen järjestellä asioita - vähän samalla tavalla, kun tänään järjestelin vaatekaappia kun kannoin sinne pestyjä ja viikattuja vaatteita paikoilleen.
            Voi kun samanlaista viikkausta ja järjestelyä voisi tehdä omassakin päässä!

Iltasella raivailin pihaltakin viimeisiä tavaroita talvivarastoihin ja uusittiin räystäiden syöksytorvien alle uudet verkot ettei lehdet mene putkistoihin. Ensi kesänä pitää keksiä siihenkin joku parempi patentti. Verkko haperoituu yhdessä kesässä nopeasti...
             Sauna ja iltapala pehmensivät minut sitten lopulta niin täysin, että tuntuu ihan sellaiselta stressipallolta olo. Huomenna kellot siirtyvät talviaikaan ja saadaan yöuniin yksi tunti lisää.
             Minä tykkään!

OMAA LOMAA 20.-24. LOKAKUUTA YLÖJÄRVI, SUOMI

20. lokakuuta

Lähtöpäivä

Sää: sateinen +0

Kello herätti 8.00 ja kun makasin peiton alla silmät kiinni, tuntui siltä, että en haluaisi nousta enkä lähteä yhtään mihinkään. Tämä reaktio on minulle varsin tyypillinen, jonkinlainen syndrooma, sillä vaikka reissu olisi kuinka odotettu niin lähdön hetkellä tekisi mieli perua koko juttu, jäädä kotiin kököttämään ja harmaannuttamaan hiuksiaan!
           Pakkailin viimeisiä nuttuja matkalaukkuun ja eväitä kylmälaukkuun ja yritin pitää itkun kaukana, sillä viisaan koiran kanssa eläminen on opettanut hillitsemään tunteitaan niin, ettei koira huolestu. Itku tuli sitten pihatiellä kun lähdin.
           Kun Karjalan laulumailta lähtee kohti Pirkanmaata ja Ylöjärveä, saa olla takamuksessa hyvät istumalihakset. Minulla on sen verran pitkät jalat, että väkisinkin 4 tunnin ja 40 minuutin ajomatka tuntui jo jossakin vaiheessa koko alavartalossa ja vaikka yritin säädellä istuintakin parhaani mukaan niin olin vain tyytyväinen kun kolmen maissa olin perillä.

Ajo-ohjeissa oli, että mökin omistaja olisi avainten kanssa vastassa tuulimyllyllä, mutta kun neljän jälkeen soitin, että olenkohan oikeassa paikassa, niin mies oli jo odotellut soittoani. Mentiin perätysten mökin pihaan ja isäntä näytti paikat ja mistä sai puita takkaan ja saunaan ja mistä mikin löytyi. Sitten mies ojensi avaimet ja toivotti hyvää lomaa.

Minä raahasin kassit ja pussit ja laukut sisälle, istahdin mökin sohvalle ja tunsin oloni todella orvoksi. Kaikki mihin vain katsoi oli vierasta - jopa tuoksu. Ilta hämärtyi nopeasti samalla kun petasin sängyn ja levittelin tavarani sinne ja tänne ja piipahdin suihkussa ajomatkan pölyjä pesemässä.

Ensimmäinen ilta meni kyllä itkun kanssa.
             Oli koti-ikävä, oli koiraa ikävä ja olin yksin. Niin yksin.
             Unikaan ei ottanut kiinni iltasella, vaikka olin lopen väsynyt!

21. lokakuuta

Seitsemisen kansallispuisto ja suuri eksyminen

Sää: pilvinen, tuulinen ja kylmä, -4 astetta

Nukuin huonosti ja kun kello soitti 8 maissa niin silloin vasta olisi nukuttanut. Olin ajatellut, että käyn Seitsemisen kansallispuistossa ja piipahdan iltapäivästä valloittamassa Ylöjärven keskustan, mutta ei pitäisi suunnitella elämää liikaa.
           Navigaattorini, kutsun sitä Garmeniksi, oli oiva apu jälleen kun piti löytää oikea tie kansallispuiston jylhiin maisemiin. En muista olenko ennen kansallispuistoissa käynytkään, joten senkin puoleen olin 'neitsytmatkalla' seikkailuun.

 Nettisivuilla kehuttiin Seitsemisen luontopolkuja hyvin opastetuiksi ja kai ne sitä olisivat olleetkin, jos olisi ollut lisänä vähän kartan näköistä. Ajattelin, että kierrän jonkun mukavan pituisen lenkin, vähän ulkoilen ennen kuin lähden kaupoille... Yeah, right!!

Upea suojärvi pamahti eteen heti, kun olin laskeutunut jyrkän mäen parkkipaikan kulmalta alas. Upean näköiset maisemat ja mikä rauha ja hiljaisuus. Ensimmäinen (ja viimeinen) otus, jonka näin, oli kuusikossa pomppiva töyhtötiainen. En saanut siitä edes kuvaa, niin pomppivainen yksilö se oli!

Olen kävellyt aika paljon metsissä, mutta vähemmän on tullut käytyä soilla, mutta nyt sain pitkospuiden kävelyssä hyvää harjoitusta. Ihanan jyhkeitä lankku-pitkospuita riitti kilometritolkulla ja minä riensin eteenpäin kuin aropupu. Olin hyvässä uskossa sen suhteen, että valitsemani reitti kiertäisi sen alussa näkemäni suojärven, mutta sitten jossain vaiheessa aloin huolestua, kun sitä alkupäätä eli reitin loppupäätä ei koskaan tullut vastaan. Iloinen reissu alkoi muuttua joksikin muuksi ja yhdessä vaiheessa, kun kävelin ties missä, keskellä metsää ja huonoilla poluilla, taisin myydä osan sieluani siitä, että pääsisin sieltä vielä joskus pois...

Kun löysin infotaulun ja kartan, huomasin, että olin kävellyt kansallispuiston toiseen päähän ja autolle oli matkaa ainakin kymmenen kilometriä jos ei lie enemmän! En oikein osannut enää nauttia talonpojan pihapiiristä, joka kai oli jonkinmoinen nähtävyys eikä metsämaisematkaan enää tuntuneet niin kivoilta kuin alussa. Loppujen lopuksi kun löysin maantien, päädyin kävelemään sitä pitkin autolle asti. Siinäkin ehti epätoivo iskeä, kun jokaisen mutkan jälkeen tuli aina vain lisää tietä, lisää mutkia ja lisää tietä!
              Minun "pikku retkeni" oli loppujen lopuksi kolmen ja puolen tunnin kävelylenkki ja jalat huusivat hoosiannaa kun istahdin autoon. Olin aivan puhki ja kun kotimatkalla piipahdin kaupassa, niin kävelin kuin Pinokkio... lihakset olivat aivan hapoilla ja kävely teki kipeää ja tuntui omituisen hankalalta..
              En siis todellakaan mennyt mihinkään keskustaan vaan olin täysin onnellinen kun, pääsin koti-mökin suojiin, suihkuun ja nappaamaan jotain apetta suolistoon. Tuntui taivaalliselta oikaista jalat sohvalle ja katsoa tv:tä silmät kiinni.

22. lokakuuta

Shoppailua ja kylpyläriemua

Sää: tuulinen ja kylmä, -4 astetta

Tänään oli tarkoitus valloittaa Ylöjärvi ja pääsin liikkeelle heti aamupalan ja aamutiskin jälkeen. En ole koskaan ollut mikään suuri shoppailija ja minun kaupat ovat yleensä kirjakauppoja tai jotain pieniä, mukavia puoteja. Tälläkin kertaa jalat veivät kirjatorille, jossa nautiskelin kirjojen määrästä ja niiden tuoksusta. Mukaan tarttui runokirja, jota sitten iltasella luin ja fiilistelin.

 Piti ostaa pyyhe, kun mökillä oleva pyyhe oli aamusuihkusta niin kostea, että ei sitä voinut ottaa mukaan kylpylään. Ostin ison, oranssin pyyhkeen ja suuntasin auton keulan kohti Nokiaa ja Edenin kylpylää. Viimeksi olen käynyt Edenissä seitsemän-kahdeksa-vuotiaana, joten muistikuvat olivat melko haperoisia sen suhteen oliko kylpylä muuttunut niistä ajoista. Mukavaa oli kuitenkin uiskennella välillä oikeasti lämpimässä vedessä, kun nykyään uimavesi on aina jään ja +15 asteen välillä. Nyt polskin +27 asteen lämpöisessä altaassa ja nautiskelin olostani.
              Hassua, miten iän myötä arvostaa eri asioita. Pikku muksut hihkuivat riemuissaan ison altaan aallokoissa, mutta minä olisin istunut vaikka kaiken päivää +37 asteen porealtaassa. Olo oli kuin kiehuvalla nuudelilla! Toisaalta, ulkoilma-allaskin oli ihana, vaikka ulkona puhalsikin pakkastuuli, joka hytisytti kun vähän päätä nosti pinnan yläpuolelle. Kyllähän minä kävin sitten siinä kylmässä altaassakin, missä asteita oli vain +9... tuli jotenkin kotoinen olo...
               Aikaa olisi ollut 3 tuntia polskia. Minulle riitti kaksi. Sain itseni jo siinä ajassa niin ruttuiseksi, että suoristumiseen menisi aikaa! Ihanaa kuitenkin oli käydä vähän hemmottelussa ja lepuuttamassa eilisen kävelyn kipeyttämiä jalkoja. Ne nimittäin olivat aika jäykät... (kuvittele kahta paksua puukeppiä ja yritä taivuttaa sitä puolesta välistä...)
                Kotimatkalla kävin ostamassa illaksi pari leffaa, vaikka tv:stä sitten tulikin sarjoja koko illan ja leffailta jäi huomiselle. Laitoin takkaan tulet ja otin iltapalaa ja huomasin, että mökki alkoi todella tuntua jo vähän kodilta. Se tuntui hyvältä, kun muutenkin onnellisuus hehkui kilometrien päähän.

 Illalla nukahdin sohvalle kesken tv:n katselun ja raahauduin puolen yön maissa sängyn puolelle haukotuksen repiessä suupieliä.

23. lokakuuta

Yyterin sannat

Sää: tuulee ja on kylmäääää -5 astetta

Nukuin parhaiten tähän mennessä.
           Vähän ennen 10 olin jo autossa ja menossa kohti Poria. En ole koskaan käynyt millään rannikolla, joten tämän päivän ohjelma oli piipahtaa Yyterin hiekkarannoilla ja katsoa kaukaisuuteen sen rannoilta. Meren rannalta.
             Poriin oli parin tunnin matka, mutta se meni yllättävän nopeasti. Meillä oli navigaattori-Garmenin kanssa pienimuotoista riitaa aina välillä, mutta perille löydettiin kuitenkin. Ja melkein aikataulussa.

 En olisi voinut kuvitella, että ranta olisi niin upea! Aivan taivaallisen näköinen hiekkaranta dyyneineen kaikkineen! Seisoin suu apposen auki siinä rannan hiekalla ja katselin ihastellen ympärilleni. Ihan kuin jossain etelässä! Ja ei ristin sielua (nojoo, kuusi ihmistä näin ja kaksi koiraa lisäksi..). Otin kuvia, ihastelin ja silittelin hiekkaa kädellä. Miten pehmeää ja sileää ja vaaleaa!

Tuuli oli kylmää ja rannassa näkyi jo vähän jäätä ja vedessä helisi jäähileitä. Tuntui hullulta katsoa ulappaa jossa ei näkynyt mitään - vain merta! En yhtään ihmettele niitä ihmisiä, jotka luulivat että maailman laita löytyy sieltä mistä meri alkaa. Se näytti juuri siltä, että reunan jälkeen putoaa pimeyteen ja tyhjyyteen...

Kenties valas? Sukellusvene? ... vai tylsä kivi?

Tuliaisena otin mukaani erikoisia kiviä, "muutaman", ja pari pientä simpukan kuorta. Olisin voinut ottaa säkillisen sitä ihanaa hiekkaakin, mutta ei tullut säkkiä otetuksi mukaan. Pahus!
              Kävelin, kävelin ja kävelin ja tuumiskelin, että "sillä se kipu lähtee millä on tullutkin!". Kävellessä tuli nälkä ja kun etsin ruokapaikkaa, eksyin hautausmaalle. Näin tapahtuu vain seurakunnan puutarhurille... Kamala hoidettava, kun kivien välissä oli pelkkää hiekkakäytävää ja nekin harvat nurmialueet olivat niin täynnä kiviä, että hohhoo! Olisin halunnut nähdä miten siellä kaivettiin hautoja tai pikemminkin minkä näköisiä hautoja, mutta ainuttakaan hautaa ei näkynyt... merkillistä!

 Ruuan löysin ABC:ltä ja lehtipihvi upposi tähän kroppaan oikeinkin hyvin! Ei ongelmaa. Pientä jännitystä aiheutti salaattipöytä, kun viime kerralla kävin seisovasta salaattipöydästä hakemassa alkupalat, niin olin seuraavana yönä kamalan pahan ruokamyrkytyksen kourissa ja sitä kesti kolme päivää, ettei mikään pysynyt sisällä... Olisi tehnyt mieli pyytää kiehuttamaan mandariinin palat ja porkkanaraaste...

Leffailta rennon mökkeilijän tapaan

Ilta meni ulkohommissa ja poskia poltteli nukkumaan mennessä niin että hyvää teki. En tosin tiedä oliko poskien hehku ulkotöiden iloa vai sielun onnea. Niin tai näin, niin sänkyyn nukahti lopen onnellinen ja lopen uupunut lomailija!

24. lokakuuta

Lähtöpäivä

Sää: pilvinen ja kylmähkö, -3 astetta

Heräsin taas ties mihin aikaa ja rupesin miettimään jo lähtöä ja lomaa ja kaikkea siltä väliltä. Eipä tullut uni enää sen jälkeen.
          Pakkasin tavaroita, siivosin kämppää ja yritin etsiä kaiken omaisuuteni sieltä mihin niitä olin jättänyt. Olisin saanut olla mökillä 12 asti, mutta olin valmis jo 10 maissa, joten soitin isännälle ja kysyin avaimen luovutuksesta. Sai kuulemma jättää pöydälle, hän tulisi tuomaan illemmalla puita ja nappaisin sen sitten siitä. Kiitin ihanasta viikosta ja mökistä ja omasta rauhasta. Tulin etsimään itseäni ja tutustumaan kolmekymppiseen minääni ja taisin siinä onnistuakin - opin itsestäni paljon uutta ja sitten niiden ominaisuuksien osalta käsitys vain vahvistui, joiden tiesin jo sisuksissani olevan.

Minun rantakäärmeeni, hui!

Onnistunut loma.
           Ja tiedättekö mitä.
           Kun lähdin niin jotenkin tuli kummallinen olo... ihan kuin potisin koti-ikävää mökkiä kohtaa... Vähän hymyilytti se, mitä viidessä päivässä ehtii tapahtua. Kun maanantaina itkeä tihrustin mökin sohvalla koti-ikävääni niin nyt itkeä tihrustin autossa mökki-ikävääni. En ollut tajunnutkaan, että missä välissä lomamökistä oli tullut koti-mökki!
             Elin elämäni onnellisimpia hetkiä mökkilomani aikana ja kai se ikävä oli osaksi senkin takia niin vahvaa. Oli oikeasti mukava lähteä kotiinkin. Muualla hyvä, kotona paras.
             Omituinen olo palasi kun kurvasin viiden tunnin päästä oman kodin pihaan, kannoin kassit oman kodin lämpöön ja halin koiraa niin että sitä jo ahdisti. Olin kotona, mutta ajatukset olivat vielä matkalla kotiin. En saanut niitä asettumaan koko iltana ja yritinkin pitää itseni kiireisenä, etten olisi miettinyt liikoja...
               Pesin pyykkiä, paljon, paljon pyykkiä ja huomiseksi jäi vielä urakkaa.
               Huomenna on töitäkin, onneksi lyhyt päivä, mutta kuitenkin. Ei olisi millään jaksanut tänä lauantaina vetää mustaa pukua päälle ja leikkiä asiallista... Pitäisi saada keskityttyä ja nyt se ei vain toimi.

                Oma loma on nyt ohi enkä vaihtaisi päivääkään enkä hetkeäkään pois mistään hinnasta. Loma antoi juuri sen mitä halusinkin. Omaa aikaa, mukavia päiviä, kokemuksia ja ymmärrystä. Sielun ja ruumiin rauhaa. Onnea ja iloa ja rakkautta. 

Mitä muuta voi lomalta toivoa

***