Kevättä joulukuussa!

Enää puoli kuuta jäljellä tästä vuodesta... Pitänee kaivaa viime vuoden uudenvuodenlupaukset kohta esille ja katsoa tuliko niistä mitään täytettyä tämän vuoden aikana. Taisin viime uutena vuotena luvata niin ympäripyöreitä lupauksia, että katsoo sitten mistä päin hyvänsä niin eiköhän ne ole toteutuneet! Tämän vuoden lupaus (juokseminen) on ainakin hyvässä vauhdissa. Palataan asiaan ensi vuonna tähän aikaa, että miten sen lupauksen kanssa on mennyt.

            Tänään oli taas vale-kevätpäivä. Oliskohan jo neljäs tai viides järjestyksessään. Ainut mikä pilasi maaliskuu-fiiliksen oli kylmä tuuli ja koleus. Mittari näytti asteen pari plussaa, mutta onneksi maassa oleva lumenhäive ei nyt ihan muussiksi mennyt.

 

 Käytiin koiran kanssa rannassa ja aurinko pilkisteli juuri silloin pilvien takaa kuin kultamöhkäle. Se ei enää kovin ylös nouse tähän aikaa vuodesta, mutta onneksi sentään näkyi tuonkin verran. Melkein jo odotan sitä aikaa, kun se taas rupeaa lämmittämään...

           Koiran lenkin jälkeen oli oman lenkin vuoro ja oli ihana keli juosta, vaikka täytyy sanoa, että aikamoista kuria tämä juoksemaan LÄHTÖ vielä vaatii. Ei ole vielä kehossa sitä ominaisuutta, joka vaatisi liikkeelle. Nautin sitten täysin rinnoin, kun huomaan saavuttaneeni sen pisteen, että kroppa lähtee omin päin liikkeelle vailla sen suurempaa motivaattoria. Nyt se motivaattori on kuva kesäisen lämpöisestä päivästä, minulla toppi ja shortsit ja juoksukengät ja askel kevyt ja rento ja vaivaton uimarantaa kohti!

            Vaikka juoksemaan lähtö olikin vähän vaikeaa niin juoksu muuten ei tuntunut enää niin puuromaiselta kuin viime viikolla. Kokeilin erilaisia askeleita ja juoksutempoa ja hengityskin pysyi suht hyvin mukana. Olo oli todella hyvä kun suihkun jälkeen tein ruuaksi kanarisottoa. Nams!

Jonkinmoinen energiapiikki siitä juoksusta kai tuli, kun iltasella tartuin vielä imurin varteenkin samalla kun odottelin, että ulkosauna lämpiää. Vaihdoin sänkyyn lakanatkin, joten tänään (ihan pian) saan pujahtaa puhtaiden vällyjen väliin. Ah!

           Ulkosauna helli minut kyllä taas siihen kuntoon, ettei tarvitse unta odotella kunhan pää tavoittaa tyynyn. Kävin hangen puolellakin, tosin en kieriskelemässä, kun lumi oli muuttunut niin kovaksi, mutta viskoin vähän kylmyyttä saunanlämpöiselle iholle. Kyllä veri sen jälkeen kiersi!

Koiran vatsasta en taida uskaltaa sanoa mitään, ettei se kostaudu huomenna, mutta sanotaanko että varovaisesti pidetään peukkuja... Oma mieliala on tänään ollut parempi ja olen niin tyytyväinen tähän omaan "lääkekuuriin" juoksemisen muodossa. Se tekee juuri sitä, mitä toivoinkin sen tekevän. Ajatukset pysyvät hallinnassa, ei jaksa enää vatvoa sydämen asioita niin kauan ja tilalle on tullut jaksamista ja hyvää oloa!

           Aivan mahtavaa!

           Ja sekin, että onneksi aloitin juoksun jo tällä puolen vanhaa vuotta, sillä koko ajan mennään sitä helpompaa kohti: valoa ja lämpöä ja kevättä! Jes!

           Sen verran kuitenkin puran sydämen kulmauksesta ajatuksiani, että tänään kun sain taas ihania joulukortteja niin pienimuotoinen haikeus iski niitä lukiessa, kun lähettäjien kohdalla luki monta nimeä. Vaikka muuten yksinäisyydestä selviää joten kuten, niin joulukorttien kohdalla minulla on ollut jo pitemmän aikaa semmoinen ontto olo. Olisi niin mukava laittaa pitkä lista nimiä siihen kohtaan, mihin laitetaan lähettäjän nimi. Olisi se toinen iso nimi ja sitten vaikka kolme (taikka viisi) pienempää... Tänäkin vuonna kirjoitin kortteihin vain yhden nimen ja ajattelin, että pitää ensi vuonna varmaan ostaa pienempiä korttejakin niin se loppuosa ei jää niin tyhjän näköiseksi...

             Taas tämä minun postaukseni päättyi vähän haikeisiin tunnelmiin... Olen vähän melankolinen näin iltaisin. Tai ehkä ajatukset vaan ovat rehellisemmillään juuri ennen unta.

              Nyt tämä emäntä kuitenkin siirtää koiraa kolmekymmentä senttiä vasemmalle ja änkeytyy omalle paikalle petiin, sujahtaa putipuhtaisiin lakanoihin ja nukahtaa kuin saunatonttu ylälauteille. 

             Napsis!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA

4.päivä (2.viikko), muutama aste plussalla

- 4.2km (35min)

- juoksu-kävely (juoksua ehkä jo vähän enemmän)

- juoksu tuntui hyvältä ja tekniikkakin pysyi hallussa suurimman osan aikaa

- hengitysharjoitukset onnistuivat myös, kokeilin uusia hengitysrytmejäkin!

- jalat eivät tulleet enää niin kipeiksi ja olo oli mahtava lenkin jälkeen!

Voihan loska!

Mitenhän tämän nyt ilmaisisi niin, ettei sanoisi rumasti..
          Alan olla aika kyllästynyt tähän jojo-liikkeeseen lumen ja plussakelin välillä. Tänään oli jälleen sohjoisen ja märän ja plussakelin vuoro. Juuri kun sydän ja sielu ehtivät pompsahtaa sille onnellisemmalle puolelle lumen tulon ansiosta. Niin nopeasti sitä ihmislapsi tiputetaan maanpinnalle seitsemännestä taivaasta ja todistetaan jälleen kerran, että pitää vaan nöyrästi ottaa vastaan se mitä taivaalta tulee ja luonto emonen antaa.
           Kävin tänään työmaalla viemässä vähän suklaata ja halimassa työkaverit joulukuntoon. Hassua, että kesällä sitä sujahtaa porukkaan kuin hiiri lattianrakoon, mutta sitten kun näin talvisin käy välillä niitä moikkaamassa niin huomaa, että siinähän onkin välillä iso kuilu eikä tunne oloaan muuksi kuin ulkopuoliseksi. Toinen huomio oli se, että olen parhaimmillani silloin, kun puhekavereita on yksi kerrallaan. Ehkä minun sosiaalisuuteni vaatii sen, että saan keskittyä yhteen ihmiseen kerrallaan puhuessani, kun tuo puhelahja ei muutenkaan kukoista tässä kropassa. Menin ihan puihin, kun piti selvitä puhumisessa useamman työkaverin kanssa yhtäaikaa... Olen ruosteessa, kun talvisin saa erakoitua ilman, että kukaan kaipaa puhujaksi yhtään mihinkään!

Kotona tein ruuan sekä minulle että koiralle ja ruuan päätteeksi huomasin, että olo oli jotenkin maata myöten. Tuli makeanhimokin ja piti ottaa pikkupussi karkkia. Jälkeenpäin olo olikin sitten ihan hirveä, kun en ole niin kamalasti enää karkkeja syönyt ja maha vähän protestoi makean päälle... Ajattelin, että voi kun sen ällötys-tunteen saisi jotenkin talteen niin voisi aina muistella sitä tunnetta ennen kuin seuraavan kerran tarttuu karkkipussiin... Noh, tuskin minä ihan heti tartun, ei ne olleet edes enää niin hyviä kuin luulin. Taidan tyytyä lakuun ja suklaaseen ihan kuin tähänkin asti.

Ja juhlin koiran vatsaakin ennenaikaisesti.. Tänään annoin vähän muruja sen ruuan sekaan, mutta olin liian hätäinen kai niiden suhteen, kun iltalenkillä oli taas vatsa löysällä. Sunnuntai-iltana oli jo parempi, nyt taas heitti takapakkia. Leikkasin vähän takamuksesta karvoja, kun se on niin tuuhea ja vähän vaikeasti pestävä, joten jos vähän jelppaisi tuon suihkuttelun kanssa. Toivottavasti ei tarvitsisi kauan tätä harrastelua jatkaa peppupesujen ja löysän vatsan kanssa... Kohta pitää harkita sitä lääkäriin viemistäkin jos ei homma rupea paranemaan. Hauva-parka...
         Sain tänään ensimmäiset joulukortit. Kaksi hurmaavan jouluista korttia kökötti postilaatikossa. Ihanaa! Tästä lähtien saa joka päivä odottaa jotakin saapuvaksi!


P.S. Saa toki tulla suuria ja pienempiä pakettejakin korttien kanssa, en vastusta! Ja postilaatikkoon kyllä mahtuu!          

Jos sut syliini saisin, en toivoisi mä muuta

Loikoilin peiton alla ja nautin sunnuntaiaamusta. Koiran mahakin alkaa kai rauhoittumaan, sillä viime yö oli ensimmäinen pitkään aikaan, ettei tarvinnut nousta päästämään sitä yölenkille. Helpotus! En oikein pidä antibioottien syöttämisestä, kun omasta kokemuksesta tiedän, ettei ne aina ole nekään hyväksi suolistolle tai mahalle ylipäänsä. Toivottavasti tästä mahapöpöstä selvittäisiin jälleen ihan vain kärsivällisyydellä ja tarkalla ruokavaliolla.
             Ihana päivä.
             Aamupäivästä aurinkokin pilkisteli harmaiden pilvien välistä ja lumiset maisemat saivat auringosta kruunaavan kuorrutteen. Oikein tuli ikävä niitä tammi-helmikuisia paukkupakkaspäiviä kun taivas on jäänsininen ja aurinko kirkas ja kylmä. Iltapäivästä pilvet taas valtasivat taivaankannen ja kun minä lähdin lumitöihin, niin taivas viskasi vähän lunta. Tyypillistä, sanoisinko!

Tänään pidin kyllä laiskan sunnuntain ja makasin koiran kanssa kilpaa, molemmat omilla sohvilla. Meidän toipilas kyllä voitti sen kisan, mutta hyvin maistui torkkuminen minullekin.
           Ajatuksetkin olivat tänään lomilla. Yritän tässä juuri miettiä, että mitä minä olen tänään ajatellut, mutta en muista muuta kuin sen, että ensi viikolla pitäisi tehdä ne loput piparit ja porkkanalaatikko. Tuntuu hyvältä, että pääkin on ollut tiltti-tilassa koko päivän, kun parina viime kuukautena on ollut pää ylikuoritettu kaikenmoisilla ajatuksilla. Ehkä se suurin onnellisten ajatusten tuoja oli juuri se, että koira-mussukka alkaa tervehtyä (koputtaa puuta ja pitää sormia ja varpaita ristissä). Oma sairastaminen on vielä jotenkin siedettävää, mutta kun eläin on kipeä niin huoli on kaksinkertainen, kun toinen ei osaa edes sanoa mihin koskee vai koskeeko ollenkaan!

Aamuisella lenkillä käveltiin koiran kanssa suurten kuusien vierustaa. Oksat roikkuivat kauniin lumikerroksen alla ja maisema oli kuin suoraan jostain talvitarinasta. Hassua, siinä kun kävelin autolla ajettua renkaan uraa pitkin, ajattelin, että olisi mukavaa, että se toinen kävelisi viereisellä uralla, juteltaisiin mukavia ja välillä karattaisiin toistemme kaulaan.
             Joulu tekee pehmeäksi.
             Ja varsinkin kun se haaveiden 'toinen' on kaukana ja mahdoton.
             Mahdoton rakkaus on minusta pahin mahdollinen rakkauden muoto. Yksipuolinenkin rakkaus on parempi, kun siinä on edes toive siitä, että se toinen osapuoli rakastuu. Mahdoton rakkaus on mahdoton alusta lähtien. Ja se tuntuu siltä kuin sydämessä olisi koko ajan vuotava haava eikä se umpeudu millään. Ja tällaiset kauniit, talvipäivät, hiljaiset metsätiet, tilaa omille ajatuksille ja pehmeä mielisyys ovat asioita, jotka tuovat ne järjettömät haaveet pintaan. Kävelyt kaksistaan, hämärät jouluillat sylityksin, jaettu suklaakonvehtirasia ja lämpöiset halaukset ja suklaanmakuiset suukot.
              Kidutusta.
              Nyt todella tarvitsisin sitä joulun taikaa...

"Metsiin jo Pohjolan vaipan luo hanki ja maa on valkean verhonsa vanki.."

 Hyvää Lucian päivän yötä!
           Lucia toi tänään valoa lumen muodossa minun pihamaani koristukseksi ja metsämaisemien kaunistukseksi. Aamulla ikkunasta näkyi vain sakea lumipyry ja lumiset sentit vain kasvoivat maassa. Ehkä ne toiveet sittenkin toteutuvat, kun ollaan näin lähellä joulua... Ilmassa ainakin sen verran taikaa, että taisin saada sen talven ja lumen, joita pyysin. Kunhan nyt nämä hanget, korkeat nietokset pysyisivät vain maassa...

Koira kävi taas aamuyöstä lenkillään. Äiti ja isä ovat viikonloppua viettämässä maalaismaisemissa ja äiti antoi minulle "lomaa" yönousemisista ja laski viime yönä koiran ulos. Ja meikäläinen vetikin sitten unia koko viikon edestä ja kello oli ihan liikaa kun sain silmät auki ja kaivauduin peiton alta pois.
          Noh, niille yökävelyille tuli sitten tänään hyvä syykin. Koiran vatsa oli ihan löysällä. Jotenkin epäilyttikin, kun meidän koira on aina ollut sen verran mukavuudenhaluinen, ettei se koskaan ole yöuniaan keskeyttänyt huvin vuoksi, joten osasin odottaa vatsaongelmia. Nyt on koira taas löysä-vatsa-dieetillä ja maitohapotkin on triplattu että saisi vatsan rauhoittumaan.
          Harmittaa.
          Mutta jospa tästä nyt taas selvittäisiin tiukalla ruokavaliolla. Toivotaan parasta. Ruokahalua ainakin löytyi, ettei taida sen enempää olla mikään paikka kipeä ja ihan virkeä hauveli muuten on, mutta selvästi maha on kipeä ja pahan oloinen. Reppana pieni! Tänään aamulenkillä oikein nauratti sen kanssa, kun se möyrysi kuusien alla ja oksilta tippui lumitupaksia turkkiin.
          Oikea lumihirviö!

Lumitöitäkin sain tänään tehdä. Turhaahan se vielä iltapäivästä oli, kun taivas työnsi lunta minkä kerkesi, mutta sainpahan ainakin vähän lumia pois kulkuväyliltä. Huomenna pitää vähän siistiä jälkiä. Ehdin manata sitäkin, että minkälainen auramies täällä oikein on, kun kello oli jo melkein kaksi eikä meidän raitilla ollut liikahtanut mikään semmoinen laitos, jota olisi aura-autoksi voinut kutsua. Kai se auramies minun moitteeni kuuli, sillä kun lähdin sitten juoksulenkillä käymään niin minun piti pompata umpihankeen suojaan, kun aura pyyhälsi pitkin tietä!
             Juoksin ensimmäistä kertaa kunnon talvikelissä ja auran jäljiltä tie oli paikka paikoin aika liukaskin, mutta reunasta löytyi onneksi vähän pöpperöisempää ja pitävämpää lunta jalan alle. Tänään hengitys onnistui melko hyvin ja kyllä tuntui enemmän siltä, että tekniikkakin oli useimmin hallussa kuin viimeeksi, mutta sitten kun nämä yritti yhdistää niin sitten hajosi koko paketti! Ehkä minä kesään mennessä osaan sitten jo juosta ja hengittää yhtä aikaa...
             Tänään oli ensimmäistä kertaa myös semmoinen hurjan hyvä olo juoksun jälkeen ja ehdin jo ajatella, että tämäkö on nyt sitä liikunnan jälkeistä euforiaa? Veri kiersi, oli lämmin, jäsenissä tuntui selvästi lenkin aikana otetut askeleet ja päässä ei liikkunut ainuttakaan ahdistavaa tai murehdittavaa asiaa!
               Kävin jälleen ulkosaunassa nauttimassa lauantaisaunasta ja pomppasin pari kertaa hangessakin (todiste alempana) ja viimeistään saunan jälkeen olo oli aivan mahtava! Onnellinen ja ihanan väsynyt, mutta hyvällä tavalla. Alan ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka ovat sanoneet, että juokseminen koukuttaa. Olen alkanut koukkuuntumaan ja juoksukertoja on takana vasta kolme!

Lumimaisemaa saunan ovelta kännykkäkameralla.

Saunanraikas emäntä kävi pyöräyttämässä lumienkelin uuteen hankeen - molemmin päin!

Huomenna aion tehdä vähän pihahommia mutta muuten lojoksin kuin laiska ja raidallinen kissa hämärässä, valkoisen lumen peittämässä torpassa. Huomenna on vapaata kaikenmoisesta treenistäkin, joten kintut ja muu kroppa saa todellakin huilia ennen seuraavaa juoksu- ja treeniviikon alkua.
         Äsken lojoksin viltin alla ja katsoin nauhalta elokuvaa The Holiday. Oikein semmoinen jouluinen, romanttinen hömppäleffa, jonka olen nähnyt sata kertaa ja aina vaan jaksan katsoa sen uudelleen. Ihanat näyttelijät ja ihana juoni ja ihanat maisemat. Odotan oikeasti niitä joulun pyhiä kun ei tarvitse liikahtaa mihinkään elokuvien ja suklaan seasta (paitsi koiran kanssa lenkille ja vessaan...)!
         Ihanaaaaaaa!
         Ulkona on lunta ja tässä pienessä kammarissa onnellinen emäntä.

 P.S. Lucian päivästä tuli mieleen, että vaikka minulla oli kouluaikoinani vaaleat, pitkät hiukset, en koskaan ollut Lucia koulun juhlissa. En tiedä oliko laulutaito sitten se ratkaiseva puute, joka ei koskaan minun kutreilleni Lucian kruunua tuonut. Nythän en kelpaisi enää senkään vertaa, kun minulla on lyhyet hiukset - toki vaaleat edelleen, mutta kovin, kovin lyhyet. Lauluääni on tuskin sekään parantunut... Voisin laulaa suihkussa ja autossa, sillä niissä laulan ihan kohtuullisesti...
Noh, tämä nyt oli taas näitä menneen elämän vääryyksiä, jonka sielu nosti jostain arkistoiduista "Vääryydet"- kansiosta... Näitähän riittää!!

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
3.päivä
- 4.2km
- juoksu-kävelyä
- lumi maassa
- tekniikka toimi paremmin ja hengitys myös, mutta ei yhtä aikaa
- lihakset eivät kipeytyneet enää samalla tavalla
- tosi hyvä olo jälkeenpäin!

Hui kauhistus!

Taas piti nousta yöllä koiran takia.
           Istuin hämärässä tuvassa oljesta tehdyn joulupossun vieressä ja katsoin ikkunasta kun koira haahuili yöllisellä pihamaalla. Olin niin väsynyt, että itketti. En saanut edes heti unta sitten kun koira rauhoittui nukkumaan ja talo hiljeni. Siksi kai aamu sitten virahtikin ylipitkäksi, kun nukuin väsymystä pois.
           Heräsin siihen, että aivan kun joku kävelisi tuvan puolella.
           Pidin peiton korvilla ja yritin muistella olinko painanut oven lukkoon kun olin napannut koiran sisälle? Askeleet katosivat ja nousin ylös. Olisi tehnyt mieli napata kaapista lihanuija mukaan, mutta jätin sen nyt sentään ottamatta.
           Ei missään ketään ollut, ei askelia lumisella pihamaalla eikä auki jätettyä ovea. Ulko-ovi oli tiukasti lukossa ja eteisenkin ovi oli yhtä tiukasti tilkitty kuin miten se oli jäänyt yöllä. Olo oli omituinen. Äiti aina joskus sanoo, että kuulee vintiltä puhetta, kun menneet sukupolvet siellä puhelevat, mutta ei ne sieltä vielä alas ole tulleet... Isoisien ja isoäitien läsnäolo on ihan ok, kunhan tiedän, että ne ovat asialla, mutta tämänaamuinen herätys ei ollut ollenkaan miellyttävä. Herätä siihen, että joku tuntematon, hiljaa liikkuva ja askeleitaan varova kävelee omassa kodissa. Ihan kuin suoraan jostain kauhuleffasta juuri ennen kohtalokasta kirkaisua...
            Taisin siis olla aikas väsynyt.

Koira oksensi tänään päiväruuankin, joten on taas päivät pyörineet koiruuden ympärillä varsin tiiviisti. Se on niin herkkämahainen, että kaikki pitäisi pysyä ennallaan ja näköjään sekään ei auta. En tiedä, onko nämä puklaukset vain jotain ohimenevää vatsanpurua vai onko siellä taas joku pöpö jylläämässä suolistossa. Nämä ulosmenoajatkin ovat olleet muutamana päivänä kovin ihmeellisiä, kun yleensä iltalenkillä on tarpeet tehty ja yö nukuttu hyvin. Kai yökukkumiset koiraakin rasittaa...

Aamulenkillä koira sai minusta tarpeekseen. Se oli jo lähtemässä omille teilleen kun muistutin joulunpunaisesta sohvasta ja sen semmoisesta. Kai sitä ottaa minun seurani jo päähän, kun yhdessä hetkessä tiuskin ja napisen ja toisena korjailen sitten oksennuksia, harjaan takut pois ja silittelen sen pehmoiseksi. Kuka tämmöisen tuuliviirin kanssa jaksaisi elää? En minä ainakaan jos ei olisi näin pakko!
           Sain siivottua ja sen vaatepyykin pestyä, mutta lakanat jäivät huomiseen. Pommiin nukkuminen ei oikein auttanut asiassa, kun muutenkin näitä valoisan päivän tunteja on vain kourallinen nykyään! Tänään on ollut keli melkein pakkasella. Ainakin niin, ettei ole kura ihan lentänyt ja maa on ollut suhteellisen kovaa kävellä. Vähän ripsi luntakin, mutta ei sitä suurinta myräkkää ja taifuunin jäänteitä tainnut ihan tänne asti tulla - tai sitten se on vasta huomenissa tulossa! Mukavaa on kuitenkin tuollainen höttöinenkin lumikerros pimeään maisemaan, vaikka eihän se vielä valaise. On kuitenkin kylmää.
            Ajatukset ovat olleet tänään vähän pyörryksissä ja ihan muualla kuin näiden seinien sisällä.
            Jotenkin alkaa jo toivomaan, että tulisi nyt se kunnon talvi tai alkaisi sitten jo valostumaan kevättä kohti. Tätä pimeyttä ei jaksaisi enää hetkeäkään, ei ulkona eikä sisällä sielussa!



P.S. Luin tänään ihanan joulukertomuksen Kodin Kuvalehdestä. Tuomas Kyrö oli kirjoittanut Mielensäpahoittajan joulusta ja kyllä olikin taas hyvä! Ja moni asia osui ja upposi tälläkin kertaa. Luulenpa että jokainen löytää itsestään pienen (tai vähän suuremmankin) Mielensäpahoittajan kun oikein ryhtyy rehelliseksi!

Nuttu nurin ja mieli mutkalla...

Olen ollut tänään oikea ihmisyyden irvikuva.
             Minun kanssani ei olisi tänään ollut itse paholainenkaan, saati normaalit kansalaiset. Koiran kanssa piti taas pomppia kello kolme ylös ja päästää sitä ulos. Olin väsynyt ja pahalla tuulella jo silloin, mutta ei aamu auennut sen parempana kun koira vikisi minua hereille. Tiuskin taas väärälle tyypille väsymystä ja huonoa tuultani ja tällä kertaa se oli koira-parka, joka sai sitä kuunnella... Harmitti tietysti jälkikäteen, ihan kuin aina ennenkin kun teen jotain ennen kuin mietin. Tuohonkin huonontuulisuuteen olisi auttanut se, että olisi hetkeksi pysähtynyt, hengittänyt ja ymmärtänyt yhteyden huonosti nukuttuun yöhön ja antanut olla. Mutta ei.
              Fiilistä ei parantanut kurakeli, mikä tuli vastaan aamulenkillä.
              Taisi tarttua huono mieli koiraankin, kun se oli niin happaman näköinen seistessään kuraisella tiellä tassut ruskeina liejusta. Olimme tänään siis aikamoinen parivaljakko!

Tänään kävin juoksulenkillä hyvissä ajoin ja päiväsydännä. Olihan se mukavampi näin. Näki mihin astui eikä tarvinnut koko ajan varoa liikkeitään. Jalat olivat lenkille lähteissä vielä aika pökkelöt, mutta ei sitä juostessa niin huomannut. Nythän nuo taas ilmoittavat olemassa olostaan ja kyykistyminen on vähän vaikeaa. Muuten tämänpäiväinen juoksu oli pelkkä plöräys. Tekniikasta ei tietoakaan ja kävelyä oli enemmän kuin juoksua, joten meni vähän palautustreenistä tämän päivän urakka.
          Hohhoo!
          Pesin tänään vähän pyyhepyykkiä alta pois, kun aion huomenna rojauttaa koneeseen sekä vaatepyykin että lakanat. Huomasin jälleen, miten rauhoittavaa puuhaa se minulle on. Olin levoton ja rauhaton, mutta kun viikkailin pyykkiä niin pulssi laski niin alas, että tuskin tuntui! Terapeuttista.

Iltasella tuli taas todistetuksi sekin, miten toinen ihminen saa minut hytkähtämään onnesta ihan pienellä ja arkisella teolla ja toinen polkee minut kuralammikon pohjalle noin vain...
Joskus tekisi mieli pakata pyjama ja puhelin kassiin, hypätä auton rattiin, ajaa sen ihanan ihmisen pihaan, soittaa ovikelloa ja syöksyä halaukseen ja jäädä siihen. Eläminen on vaikea laji ja vaikka olen sitä harrastanut jo kolmekymmentä vuotta, tuntuu että olen edelleen harjoittelun tasolla...
           Tulisi sitä lunta edes.
            Mieli on musta kuin nokikolarin poski.
            Ei taida vielä juoksulenkkien mielihyvähormoonit vaikuttaa?!



JUOKSUPÄIVÄKIRJA
2. päivä
- 4.2 km
- juoksu-kävely (kävelyä enemmän!)
- jalat edellisestä lenkistä vielä kipeät, nyt vielä kipeämmät
- tekniikka täysin hukassa
- hengitystreeniä, ei sekään ihan onnistunut...

Nimipäivää ja juoksuaskeleita

Kännykkä ja tekstiviesti herättivät minut tänä aamuna ennen koiraa. Nimipäiväonnittelu, ja kun ajattelin, että vastaan ja kiitän onnitteluista vähän myöhemmin niin pian tuli sitten toinenkin. Tuumiskelin, että mitäpä sitä sitten enää unta yrittämään, kun ei siitä kuitenkaan enää kiinni saisi...
             Minulla ja isosiskollani on samana päivänä nimipäivät ja pikkusisko sai pienempänä aina "lohdutuslahjan" kun meille ostettiin jotain pientä nimppariyllätykseksi. Sitä en muista toimiko se toisin päin eli saatiinko me pikkusiskon nimipäivänä lohdutuslahja myös. Tuskinpa vain, kun tietää miten tämä elämä oikeasti menee... Nauratti vain, kun pikkusisko heitti viestillä ja kirjoitti, ettei kukaan antanut hänelle lohdutuslahjaa tänä vuonna! Ikää tällä pienellä siskolla on 27 vuotta...
              Kura ja loska ja rapa lentää!
              Jossain luki, että pitäisi tapahtua ihme, että tämä tästä vielä valkoiseksi jouluksi kääntyy... Minä uskon tällä kertaa ihmeisiin. Katsotaan sitten mihin se riittää.
Kaiken tämän ravan ja loskan keskellä piti kuitenkin pitää jonkinmoista järjestystä yllä torpassa. Lattiasta näkyi missä koira oli kävellyt kun harmaat tassun kuvat koristivat lattioita. Imuroin ja näytin vähän moppia talolle, että olisi vähän mukavampi viettää viikkoa.

 Iltasella kävin sitten ensimmäisellä juoksulenkillä.
                Ennen sitä vain lipsutteli miten sattui, mutta nyt kun yritin keskittyä oikeaan juoksutekniikkaan ja juoksuasentoon niin juokseminen ei ollutkaan enää mitään lipsuttelua. Menin juoksu-kävely tekniikalla eli välillä juoksin ja sitten kävelin ja sitten taas juoksin. Se sujui hyvin eikä tuntunut missään vaiheessa siltä, että kuolema korjaa minut ensimmäisellä lenkillä. Tein 4.2 kilometrin lenkin ja pilkkopimeässä. Otsalamppu oli, mutta eihän se niin hyvin näyttänyt että olisi voinut rauhassa askeltaa. Koko ajan vähän pelotti, että mitähän jalan alta löytyy... ehkä siksi tuli vähän kummalliset lihakset kipeiksi! Esimerkiksi säären etuosa... luulisi, että pohkeethan siinä töitä tekisi, mutta ehkä miulla on vielä joku tekniikassa vähän pielessä...
                Nutut toimivat erinomaisesti. Ei ollut selkä märkä missään vaiheessa, mutta hikeä riitti kun sisälle tulin. Pitää varmaan vähän käyttää pesukoneessa raikastintoiminnossa ennen torstaista lenkkiä. Täytyy kyllä sanoa, että ei ollut ollenkaan hassumpaa ja kyllä auttoi pään putsaukseen. Ei ehtinyt murheita murehtia juoksun aikana eikä oikeastaan illallakaan, kun oli jotenkin semmoinen kevyt olo, vaikka varmasti kintut ovat huomenna kipeät ensimmäisen lenkin jälkeen! Kuukausi siihen menee, että keho tottuu ja alkaa vaatimaan lenkkejä, siihen saakka pitää riittää sitä omaa kuria siihen, että lähtee lenkkipäivinä juoksemaan.
                Voi kun vain nämä ilmat ja kelit olisivat vähän toisenlaisia.
                Minun pitäisi laitella kohta puoliin niitä porkkanalaatikoita valmiiksi, mutta kun joulufiilis uhkaa kadota tuohon sysimustaan pimeyteen...
                Musta-aukko, tältäkö siellä näyttää?!


JUOKSU-PÄIVÄKIRJA
1. päivä
- 4,2 kilometriä
- juoksu-kävely
- säären etupuoli ja oikea lonkankoukistajalihas kipeät (askeltekniikassa parantamista!)
- hengittäminen rytmitöntä

Lahjoja, lahjoja ja vesisohjoa!

Mikä päivä!
         Kello oli soimassa hyvissä ajoin, mutta alan epäilemään, että nukkumaan mennessä luulen itsestäni liikoja ja olen liian optimistinen siitä, millainen minä aamulla olen. Tänäänkin kello sai osakseen painalluksen hiljaisuuteen ja herääjä käänsi kylkeä. Kaupunkiin lähtö virahti pitkäksi.
         Joululahjaostokset olivat tämän päivän missiona. Tykkään siitä, että kaikki lahjat kököttävät jemmassa kaapeissa ja saan itse päättää milloin ne rullailen paketteihin ja riipustelen niihin kortit ja värssyt. Siksi tykkään tehdä ostoksetkin näin "hyvissä ajoin". Ensi vuonna taidan ostella joululahjat pitkin vuotta, sillä sen verran hikistä puuhaa ostosten teko oli tänäänkin, vaikka minulla olikin askelmerkit valmiina eikä tarvinnut kuin mennä ja ostaa. Ihmisiä oli niin paljon kaikkialla, että melkein kadotti itsensä sinne ihmispaljouteen...
          Kaikki lahjat tulivat (kai) ostetuksi ja itseänikin hemmottelin siinä samalla.
          Kävin nimittäin kampaajalla ja laitatin sitten samalla kulmiin ja ripsiin vähän väriä. Nyt on naamassa taas silmät sijallaan ja kulmat reunustamassa naamataulua muuten - niin ja hiuksetkin ovat siistit ja lyhyet jälleen. Aikamoinen harakanpesä se olikin...
Ihanat! Niin hiukset kuin silmätkin ja piristi päivää rahan menosta huolimatta.
           Toinen oma hemmottelulahja oli sitten ostos, joka oikeastaan on minun uuden vuoden lupaukseni: ryhdyn juoksemaan. Ostin elämäni ensimmäiset ihka oikeat juoksukengät, takin, housut ja pipon. Onneksi oli talviale-päivä, niin ei mennyt koko omaisuus, mutta nutut ovat ihanat ja toivottavasti pitkäikäiset. Nyt iltasella jo katselin netistä juoksukouluvideoita, että alusta lähtien olisi askeleet ja vartalonkannatus oikea. Sitten se onkin jo vaikeampaa muuttaa, kun on johonkin juoksutyyliin tottunut. Katsotaan nyt jospa saisi ensimmäiset juoksentelut tehtyä jo ennen joulua ja uutta vuotta, vaikka virallisesti olikin ajatuksissa lähteä juoksentelemaan uuden vuoden puolella... Ja muutamalla lauseella sitten varmaan bloginkin puolella seurailen omaa juoksuani ja kunnon kohotusta, vaikka juoksu-blogia en tästä teekkään.

Tänään kaupoissa juoksemisen välissä näin kahta ystävääkin teekupposten ja viinereitten ääressä. Olipas ihana nähdä ja jutella ihan normaaleista asioista ja ylipäänsä jutella. Minä näen nykyään niin harvoin yhtään ketään, että juttelukaverit ovat koira ja kaupan kassa noin normiviikkoina. Tämmöisen vähän apean ja mustan marraskuun ja joulukuun alun aikana ainakin, on mukava, kun saa hetkeksi edes heittää mustan mielen syrjään ja nauttia hyvästä seurasta.
           Loppupäivästä poikkesin vielä kirjakauppaan ostamaan viimeiset lahjukset. Kamalasti oli ihmisiä ja ihanasti kantoivat kirjoja hyllyihin kun rupesivat hyllyt tyhjenemään! Ja kuka sanoo, että kirjat eivät tee enää kauppansa! Kyllä teki, kun kassalle piti ihan oikeasti jonottaa kauan. Pukin konttiin meni yksi kirja itselleni ja toinen ystävälleni. Sylillisen olisin voinut ostaa...
           Iltasella olin ihan poikki kaupoissa juoksemisesta, mutta silti tyytyväinen siihen, että sain kaikki hankituksi eikä tarvitse sitten enää kiirehtiä kauppoihin kun joulu kolkuttelee ovelle. Nyt saa nautiskella ja keskittyä leipomaan pipareita kaappeihin ja porkkanalaatikkoa pakkaseen.
           Keli on ollut kamala.
           Ajattelin ensin, etten mainitse koko ilmaa, mutta sen verran otti päähän taas iltalenkillä litsutella kurassa, että - VOI YHDEN KERRAN!

Yökyöpelin korttiurakka ja vanhoja suoloja

 Haukotus!
          Täällä on eräs tonttu jo aikas väsynyt, kun kello näyttää jo tämän päivän ensimmäistä tuntia. Ahkeroin joulukortit tänä iltana ja niiden kirjoittaminen tempaisi mukaansa niin, ettei ajankulua edes huomannut. Istahdin iltalenkin jälkeen kammarini hämärään, joulutähti valonani ja aloin raapustella nimiä ja (toivottavasti oikeita) osoitteita kortteihin.

Korttien kirjoittelu on se toinen jouluaskar, jota rakastan. Se toinen on lahjojen paketointi. Korttien ja kirjeiden lähettäminen on aina ollut lähellä sydäntäni, mutta näin jouluisin saan luvan kanssa lähettää ison pinon kortteja yhtä aikaa! Yhtä ihanaa kuin on lähettää, niin näin jouluna on ihana saadakin kortteja. Nyt vaan huomenna pitäisi muistaa viedä punainen kuori postilootaan, että aherrus ei ihan hukkaan menisi.
         Mutta siinä ne nyt ovat. Parin tunnin yöpuhde valmiina postitontun vietäväksi!

Heräsin ihanaan aamuun.
          Auringonpaiste teki maisemista todella huikeat ja olin jo syöksymässä ottamaan kuvia aamupalapöydästä. Kuitenkin heti, kun koiran kanssa ehdittiin aamulenkille niin tunsi, että mittari oli kääntymässä nollan yläpuolelle ja puiden kaunis lumikerros tipahteli tylysti märkinä läiskähdyksinä rinnuksille ja pipolle. Kauanhan se ihanuus kestikin, vuorokauden!
           Ehdin jo tänään vähän tampata traktorin koslalla lumia maahan, että olisin saanut kestävän pohjan lumentyönnölle, mutta mitä vielä! Iltalenkillä käveltiin koiraherran kanssa jo kurassa ja loskassa. Hui hai lumelle ja ihanalla talvelle ja huikeille maisemille! Eikä niitä pakkasia taas ole tulossa ainakaan viikkoon...

Joulukuusi ainesta?

 

Kävin tänään naapurissa nimipäivillä ja huomasin jälleen kerran, miten huono seuraihminen minä olen. Väki oli tuttua, mutta minä en oikein saanut keskustelua aikaiseksi ennen kuin suurin osa vieraista oli lähtenyt ja jäätiin talonväen kanssa kahvipöytään. Juttu luisti heti sutjakkaammin ja naurettiin vatsalihakset kipeiksi, mutta heti kun mattimyöhäset vierasvarat tulivat taloon niin minä napsautin suun kiinni...
              Ja toinen huvittavuus oli se, että vaikka pidän itseäni jo jotenkin aikuisena ja olen sinut itseni kanssa, niin kappas vaan, kun istahdin samaan pöytään naapurin isännän kanssa, johon olin nuorena likkana niin kamalan ihastunut, niin kylläpäs minä vaan punastelin ja hermostuin miehen läsnäolosta edelleenkin. Aikamoista. Tietysti tykkään isännästä edelleenkin, mutta silloin viisitoista vuotta sitten kirjoittelin päiväkirjaan hyvinkin pehmeästi kyseisestä miehenrotjakkeesta. Silloin ajattelin, että hän on täydellinen kopio semmoisesta isännästä ja miehestä, joka minun haaveissani välkkyi ihannemiehestä. Voi, kun joskus pystyisi sanomaan, miten tärkeä hän minulle nuorena oli ja miten suuria ja vahvoja tunteita minä miestä kohtaa tunsin! Nuori tytön hupakko!
               Tuskin olen koskaan niin rohkea...
                Ei tunteita ole helppo kertoa julki, vaikka ne olisivatkin vuosien takaisia. Ne ovat kuitenkin, näköjään, edelleenkin helposti pintaan nousevia, arkoja, herkkiä ja niin, niin tärkeitä. Toisaalta, jos mies ei ihan sokea silloin ollut, niin varmasti ne minun ihastuneet katseet huomasi. Kai minä siksi tänäänkin kahvipöydässä punastelin, kun tiesin, että hän tiesi.
                Mutta mukavaa oli huomata, että punastuminen tällä iällä tuntui ainoastaan mukavalta. Tuntui mukavalta, että joku sai minut niin hämmennyksiin ja hämilleen, mutta parhaalla mahdollisella tavalla!
                Ehkä jotain on sittenkin tapahtunut viidessätoista vuodessa

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Aamulla heräsin pitkästä aikaan todella hyvien yöunien jälkeen ja lojoksin hyvällä omallatunnolla ruutuisten lakanoiden keskellä ennen kuin nousin lumiseen aamuun. Ilo pulpahti pintaan, kun kiskaisin verhot ikkunasta ja maisema hohti valkoisena ja talvisena ja lisää satoi koko ajan!

Aamu virahti pitemmäksi kuin normaalisti ja koira turhautui jo hitaampiin rutiineihin ennen kuin päästiin lenkille. Nautin suunnattomasti valkoisemmista maisemista ja lumipuvusta, johon maa pukeutui itsenäisyyspäivän kunniaksi. Kuvat puhukoot puolestaan.

Näiden maisemien keskellä ajattelin, miten hienoa on, että voin kävellä vapaan maan metsien keskellä. Olen aina ollut kiinnostunut itsenäisen Suomen historiasta, mutta jotenkin rauhan ja vapauden merkitys kasvaa näin itsenäisyyspäivänä. Kunnioitus niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka ovat tapelleet vuosia sen puolesta, että voidaan juhlia tänään 97-vuotiasta Suomea on valtava. Ilman niitä ihmisiä, rohkeutta ja periksiantamattomuutta, meillä ei olisi tätä kaunista ja itsenäistä Suomea.
              Rauha on kaunis sana, varsinkin näin Itsenäisyyspäivänä.

Iltapäivällä katsoin tv:stä tietysti Tuntemattoman Sotilaan ja yhtä hyvä se oli kuin muinakin vuosina. Jotenkin siihen on saatu summattua sodan koko kauheus ja kuitenkin se valtava yhteisöllinen voima, joka sotilaissa oli. 

Ja sitten paistoin pipareita, että tuli vähän joulun tunnelman lisäksi joulun tuoksuakin. Olisin voinut syödä piparit raakana, sillä sen verran hyvää taikina oli... Jokunen kyllä tuli paistettuakin ja maistettua, mutta yksi taikinaköntti jäi vielä jonkun jouluisen päivän iloksi.
         Ihana, ihana joulunalusaika!

Illalla ehdin lämmittää saunan ennen Linnan juhlia ja saunoinkin tällä kertaa niin perusteellisesti, että ehti kiuaskin kylmetä. Hangessakin kävin hyppäämässä, vaikka lunta ei vielä niin hirveästi ollut. Ihan mahalaskua ei sentään tullut! Veri kiersi kyllä kohisten, kun lumi suli hartioilta saunan lämmössä!
             Saunan jälkeen keitin talven ensimmäiset glögit ja rojahdin sohvalle katsomaan Linnan juhlia. Helppo oli pyjamassa arvostella toisten pukuja! Ja näin kun näinkin ihanan Saku Koivun!
             Olen ollut onnellinen tänään. Monestakin syystä. Lumesta, itsenäisyyspäivästä, rauhasta, hiljaisuudesta, kiireettömyydestä, pipareista ja yhdessäolosta. Ja sitten on se selittämätön ilon ja onnen tunne, joka tulee jostain syvemmältä. Se joka vie jalat alta ja tuo punan poskille. Ajatus rakkaasta ja tärkeästä ihmisestä. 
              Nyt taidan mennä nauttimaan valkeasta maisemasta ja koiran riemusta - ehkä emännänkin hymy näkyy, vaikka hämärää onkin!

Haja-ajatuksia...

Kahden maissa yöllä piti päästää koira ulos, kun se kitisi ja ravasi ulko-oven ja minun sängyn väliä pitkän aikaa. Istuin silmät ristissä sohvalla ja odottelin, että koira saa tarpeensa tehdyksi ja toivoin, ettei sen vatsa olisi taas sekaisin. Ei ollut - onneksi. Oli kai vaan muuten hätä ulos.
           Raahustin takaisin sänkyyn ja koiran kuorsaus kuului ennen omaani.
           Aamulla olin kuin vanha, nurkkaan unohdettu rätti, kun koira tuli innoissaan herättämään. Se mokoma veteli aamumurujen jälkeen tyytyväisenä unia ja minä haukottelin yöllisiä seikkailuita ja vähän huonosti nukuttua yötä. On se semmoinen velikulta!
           Sain tänään itsestäni sen verran irti, että siivosin talon hyvissä ajoin enkä roikottanut sitäkin viikkoaskaretta iltaan. Oli iltasella paljon mukavampi olla, kun ei takaraivossa paukuttanut koko ajan, että pitäisi siivota. Harjasin koiran ja oikein nauratti taas meidän vanhan koiraherran kanssa, kun heiluttelin harjaa "kutsuvasti" eteisen puolelta niin koiruus nosti vähän päätään sohvalta ja käpertyi entistä pienemmälle kerälle lämpöiseen sohvaan... Sain minä sen kuitenkin harjattua ja tyytyväinen oli koirakin, vaikka piti muodon vuoksi vähän tapella vastaan.

Tänään oli taas semmoinen päivä, että jos sielulla olisi värit, niin ne olisivat tänään olleet mustan eri sävyjä. Märkää, pimeää ja mittarissa plussa-asteita kolme. Kun olisi edes pakkasta...
            Minun toiveeni ovat pienentyneet ja pienentyneet mitä kauemmin nämä märät kelit ovat jatkuneet. Ensin toivoin nietoksia, sitten edes vähän lunta ja nyt kelpaisi jo pelkkä pakkanen!
            Ei tullut muuten kutsua Linnan juhliin, joten tänäkin vuonna pitää katsoa juhlia ruudun tältä puolelta. Huomenna kai paistellaan totutun kaavan mukaisesti myös pipareita jos ehditään, joten taikinanmaistiaisia luvassa... Nams!
             Nyt on taas mielen päällä vaikka mitä, mutta jotenkin en saa kirjoitettua ajatuksia lauseiden muotoon. Pitäisi joskus kokeilla kirjoittaa näitä postauksia muulloin kuin iltamyöhällä, kun ajatukset ovat muutenkin kuin kellonvitjat karusellin jälkeen!
              Hyvää yötä, pimeä maailma!

Kevätaurinkoista joulukuuta ja epätäydellisen kuun silta

Eilisiltana pyöri taas ajatukset sellaista rulettia, että uni tuli vasta jälkeen puolen yön ja kun kello soitteli lurituksiaan kuuden maissa niin unet jäivät lyhyiksi. Aamu oli pimeä ja lumeton - jälleen kerran! On se nyt vaikeaa pitää se lumi maassa!
            Hammaslääkärin odotushuoneessa istuin taas tovin. Hassua sekin, että vaikka tällä kertaa oli vain suuhygienistin vuoro hammaskalustoa parannella (eli ns. mukavampi osa hammaslääkärikäyntiä) niin silti kämmenet kylmenivät ja hikosivat vuorotellen. Hampaat tuntuivat kuitenkin puolen tunnin putsailun jälkeen niin hyviltä ja niin puhtailta, että kannatti käydä - tosin banaanilakka sotki hampaat sen näköisiksi, etten pystynyt avosuin hymyilemään! On muuten vaikeaa hymyillä niin ettei hampaat näy, kun on tottunut hymyilemään leveämmin...
              Alan todella sulautumaan vanhusväestöön..
              Ensin yksin elävien (vanhusten) huono ruokailu ja tänään sitten jonotin kirjakaupan oven takana käsi kiinni kahvassa mummojen ja pappojen kanssa, että ovet kymmeneltä avautuisivat. Hymyilytti, aika paljon, ja hymyilytti vielä enemmän se, etten pystynyt hymyilemään kokonaisvaltaisen hammaskalustoni leveydeltä!
              Ostin joulukortit ja joulumerkit ja salaa toivoin, kun pitelin nivaskaa kädessäni, että samanlainen pino kortteja löytyisi minunkin postilaatikostani. Ikuinen fantasiani, joka tuskin koskaan toteutuu... Tämän vuoden joulumerkki on kuitenkin ihana! Jotenkin niin jouluisen romanttinen... Otan kuvan kunhan saan korttien kirjoittelun alulle.

Tänään oli upea päivä! Aurinko paistoi pienten pilvien takaa ja minä onneton kulutin melkein koko valoisan ajan kaupungissa... Harmitus! Kotiin tullessani napattiin koiran kanssa äkkiä jotain suuhun ja suolen mutkaan ja sitten käytiin iltaisella lenkillä rannalla. Kylläpäs pimeni nopeasti! Onneksi taivaankannella möllötteli melkein täydellinen kuu, joten valoa riitti vähän mustasta pimeydestä huolimatta. Kuu teki järvelle ihanan 'kuun sillan' ja kun käytiin laiturilla asti sitä kuvailemassa niin maisema oli huikaiseva. Kuva ei annan oikeutta, varsinkin kun kuvaus suoritettiin kännykällä, jossa ei ole kovin suureellista kamerahifistelyä...

Tänään pidin huilipäivän treeneistä ja teki varmaan ihan hyvää, kun oli pakarat ja yläreidet hellinä eilisen pyrähdyksen jälkeen! Sinänsä ihanaa, että liikkeet puree johonkin, mutta kyllä istumaan käyminen vähän vaikeaa on, kun on nuo lihasryhmät vähän poissa pelistä! Lämmitin sen sijaan ulkosaunan ja lojoksin sen ihanuudessa illan. Miten se voikaan tehdä niin hyvää! Sisäsaunassa saisi lojoksia joka ilta eikä silti olo olisi samanlainen kuin mitä ulkosaunasta saa!
               Nyt ne vähäiset yöunet painavat jo silmäluomia... ja koira on vallannut sängyn!
               Story of my life!

Herkkämielisyyttä

Toinen luukku aukaistu ja yhtä ohut suklaa sieltäkin suuhun sujahti. Aika kultaa muistot varmaan suklaakalenterienkin osalta... Enhän minä mitään suklaalevyä luukun takaa odota, mutta kyllä mielestäni ne nyt vähän paksumpia suklaaneliöitä ennen olivat.
           Ihana pakkaspäivä, vaikka lunta ei lisää tullutkaan. Pilvipoutainen päivä, joka oli kaikin puolin rauhallinen ja mukava. Vähän siivoilin jälleen, kun ajatukset taas harhailivat sinne minne en halunnut niiden harhailevan, joten nappasin imurin kätösiin ja imeskelin nurkat puhtaiksi. Niin ja vaihdoin sen punertavan maton takan eteen ja kuskasin vaalean maton kevättä odottelemaan (hullua, että kevätkin tulee nopeammin kuin huomaammekaan...). Nyt on takallakin sitten vähän "joulunuttua" yllä.

Olin taas tänään vähän herkkis tuulella.
           Toisinaan toivoisin, että voisi ottaa toiselta pois painolastia ja lastata sitä omille harteille vaikka vähän enemmänkin. Kun toisesta tykkää näin hirmuisesti, niin tuntuu todella pahalta, ettei voi mitenkään auttaa. Tämän ajatuksen kanssa olen paininut jo pitemmän aikaa, enkä ole sen selvemmille vesille päässyt. Sitten kun yrittää kirjoittaa jotakin viisasta tai lohduttavaa niin huomaa vain "möläyttelevänsä" sellaisia tyhjiä sanoja, joista on yhtä paljon apua kuin renkaattomasta kottikärrystä.
            Jos nyt jo saisi toivoa jotain, niin toivoisin, että saisin halata häntä. Pitää kiinni ja lähellä niin kauan, että routa sulaa ja kevät voittaa, muuttolinnut palaavat ja järven selkä vapautuu jäistä.
            Yksi halaus.
             Joka kestäisi iäisyyden.


P.S. Huomenna ostan niitä joulukortteja ja pääsen niitä kirjoittelemaan sitten loppuviikosta. Ihanaa puuhaa sekin! En malttaisi odottaa...

Lumenvalkoinen joulumaa

Joulukuuta eletään. Vihdoinkin!
          Heräsin kännykän murinaan ja aamuinen joulukuu-toivotus sai hymyn huulilleni heti aamusta. Tietyt tapaukset onnistuvat siinä joka kerta! Kieltämättä ikkunasta näkynyt maisemakin sai ilon pintaan, kun maa oli varovaisesti valkoinen ja lisää tuli keveinä nyytteinä kuin harmaasinisen taivaan kappaleita. Tuntui niin hyvältä, kaiken puolin ja tarrauduin siihen tunteeseen tiukasti kiinni. Sen verran harvinainen vieras se on ollut marraskuun aikana.

Toivoisin, että lumisateesta saisi parempia kuvia (tai sitten minä en vain osaa). Tämänkin aamuinen lumisade oli kuin suoraan jostain postikortista: kevyttä, hiljalleen leijailevia hentoisia hiutaleita. Tuntui kuin koko tienoo olisi rauhoittunut sellaisen lumisateen ansiosta.
          Koiran kanssa taas nauratti, kun se haisteli pitkän aikaa pihalle tulleita jälkiä. Olin leikissä mukana ja ihmettelin suuria jalanjälkiä, jotka eivät missään nimessä voineet kuulua naisihmiselle... kuka lienee?! Käytiin rannassakin aamusella ja järvi alkaa olla todella harmaa ja laiskaliikkeinen, vaikka ihan ei vielä luistelu onnistunutkaan ja taisi siellä joku onneton olla vielä veneilemässäkin. Tällaisista päivistä järven rannalla tulee mieleen aina Myrskyluoto Maijoineen.

Laiskotti jälleen ruuan kanssa ja lenkin jälkeen heitin vain kanapalat ja ranskanperunat uuniin ja odottelin lopputulosta nälkäisenä. Pitäisi taas vähän napakoitua ruuankin suhteen, kun juuri aamun lehdessä oli juttu siitä, että varsinkin yksin elävät vanhukset eivät saa ruuasta tarpeeksi ravintoaineita... alan siis olemaan kohta yksinäisen vanhuksen tasolla. Karua.
            Tänään tein joululahjalistaa. Hyvä kun veronpalautuksia on (kai?) tulossa viikon lopulla niin ei tarvitse säästötiliä tyhjentää. Tämä lahja-hommeli on aina jokavuotinen kannon kääntöön verrattavissa oleva ongelma. Muut (kuten sisareni) sanovat aina jyrkän ein lahjojen ostolle ja vannottavat, etten osta mitään. Yleensä siinä vaiheessa olen jo ehtinyt lahjat ostaa, joten se uhkailu on aina ihan turhaan. Ja kun olen tämmöinen joulusielu, niin minusta lahjat kuuluvat jouluun, kuusen alle ja aattoillan riemuksi. Eihän minun pakettini suuria ole, ei uusia puhelimia, tabletteja tai farmariautoja, mutta semmoisia käyttökelpoisia tavaroita - ainakin pyrin siihen, etten mitään turhaa kamaa ostaisi. Rakastan sitä hetkeä joulun alla kun saa napata lahjapaperirullan, teipin ja lahjanarut mukaan ja tehdä vähän tontun töitä illan hämärässä, kirjoitella lahjoihin nimikortteja ja tehdä paketeista kauniita ja ihania! Se on osa minun jouluani enkä todellakaan aio luopua siitä pelkästään sen takia, että ei-jouluiset-sielut niin vaativat.
              Ja kun jouluruuhkassa seikkailu osaa olla aika raskastakin, niin yleensä teen lahjasuunnitelmat valmiiksi niin, että menen ja ostan. Ei tarvitse enää hyllyjen välissä miettiä, että mitä ostaisi. Ensin kuitenkin pitää saada joulukortit matkaan. Niiden ostoon olen suunnitellut keskiviikkoa, kun minulla on hampaiden hoitoa hammashygienistin toimesta heti aamusta niin sitten pääsee taas hymyilemään banaanilakatuilla hampailla kaupan kassalle...

Tämän aamuinen suklaakalenterin suklaa oli kyllä melkein pettymys. Joku maanantaikappale varmaan, kun suklaanappi ei ollut varmaan paria milliä paksumpi... ei ollut ihan sinne asti suklaata riittänyt. Toivottavasti huomenna olisi kunnon suklaa toisessa luukussa.
           Ihanhan tässä on kuin pikku lapsi! Odottaa ja jännittää tulevaa. Ja ennen kaikkea nauttii. Lapsena sitä odotti vain aattoa, nyt sitä osaa nauttia näistä 23 päivästä ennen sitä. Kun vain saisi viettää sellaisen tavallisen onnellisen joulun, kun murhetta ja surua ja mustaa mieltä on ollut tänä vuonna ihan riittämiin. Että hetkeksi maailman tasapaino olisi niin päin, että hyvää olisi enemmän kuin pahaa... Onkohan liian painava toive lahjasäkkiin?
            Eilenkin kun uutisissa oli talvisodan alkamisen muistopäivän 75 vuotispäivä niin tulin vain ajatelleeksi, että eipä mahtanut olla sinä vuonna kovikaan onnellisen tai seesteisen tuntuinen joulukuun aloitus. Että jos minäkin olisin hätäisesti hyvästellyt miehen ja katsonut perään, kun armeijan harmaa palttoon selkä olisi kadonnut pihasyreeneiden taakse niin ehkä olisi tunnelma tänään, joulukuun ensimmäisenä, ollut vähän toinen kun nyt. Sain tänään nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta vapaassa isänmaassa. Aikamoisen hienoa!
            Pitäisi aina muistaa suhteuttaa asioita vähän, vaikka sitten menneeseen jos ei muuhun. Ei aina huomaa tai tule mietityksi, että vaikka ei ihan kaikki osa-alueet elämässä ehkä ole kurssillaan niin elämä yleisesti ottaen on aika hyvää ja ihanaa.
             Tänä aamuna oli taas muuten tilhiparvi puussa. Koivussa tällä kertaa ja luulenpa, että ne ovat saaneet kyllikseen pihlajanmarjoista, kun ei enää pihlajanoksilta ole marjoja kadonnut. Tai sitten ne käyvät naapurissa ihrapalleroita syömässä... kukapa niitä käyneitä marjoja söisi, kun on parempaakin saatavilla. Töyhtöpäät ovat kyllä jo aika pulskassa kunnossa...

Oli ihana tänä iltana käydä iltalenkillä kun näki mihin meni! Otsalampun valo kajastui valkoisesta tiestä ja valkoisesta metsänlaidasta ja koirakin nautti selvästi viileästä ja pakkasen kovettamasta maasta. Ei tarvinnut tassuja pestä, kuivasin vain vähän lumipaakkuisia anturoita ennen kuin koira-kulta löytyisi minun sängystäni ja lumet sulaisivat minun peittooni märiksi läiskiksi (kokemuksen syvä rintaääni puhuu...) ...
            Huomiselle lupasivat vielä pakkaskeliä, mutta sitten taitaa taas pompata vähän plussan puolelle... Eli pitää huomisesta nauttia oikein kunnolla! Tänään oli hyvä päivä, niin fiiliksien kuin arkiaskareidenkin puoleen. Sillä on näköjään merkitystä miten päivä alkaa. Minun päiväni alkoi rakkaan ihmisen pienellä muistutuksella joulukuun alusta ja se hymy ja onni kesti koko päivän. Nytkin kun istun tässä joulutähtivalon hämärässä ja kuuntelen koiran kuorsausta, ajattelen, että se on kyllä niin totta, että ihminen on onnellinen jo siitä, että on joku jota ajatella ja jota rakastaa.
             Minä ainakin olen.