OMAA LOMAA 20.-24. LOKAKUUTA YLÖJÄRVI, SUOMI

20. lokakuuta

Lähtöpäivä

Sää: sateinen +0

Kello herätti 8.00 ja kun makasin peiton alla silmät kiinni, tuntui siltä, että en haluaisi nousta enkä lähteä yhtään mihinkään. Tämä reaktio on minulle varsin tyypillinen, jonkinlainen syndrooma, sillä vaikka reissu olisi kuinka odotettu niin lähdön hetkellä tekisi mieli perua koko juttu, jäädä kotiin kököttämään ja harmaannuttamaan hiuksiaan!
           Pakkailin viimeisiä nuttuja matkalaukkuun ja eväitä kylmälaukkuun ja yritin pitää itkun kaukana, sillä viisaan koiran kanssa eläminen on opettanut hillitsemään tunteitaan niin, ettei koira huolestu. Itku tuli sitten pihatiellä kun lähdin.
           Kun Karjalan laulumailta lähtee kohti Pirkanmaata ja Ylöjärveä, saa olla takamuksessa hyvät istumalihakset. Minulla on sen verran pitkät jalat, että väkisinkin 4 tunnin ja 40 minuutin ajomatka tuntui jo jossakin vaiheessa koko alavartalossa ja vaikka yritin säädellä istuintakin parhaani mukaan niin olin vain tyytyväinen kun kolmen maissa olin perillä.

Ajo-ohjeissa oli, että mökin omistaja olisi avainten kanssa vastassa tuulimyllyllä, mutta kun neljän jälkeen soitin, että olenkohan oikeassa paikassa, niin mies oli jo odotellut soittoani. Mentiin perätysten mökin pihaan ja isäntä näytti paikat ja mistä sai puita takkaan ja saunaan ja mistä mikin löytyi. Sitten mies ojensi avaimet ja toivotti hyvää lomaa.

Minä raahasin kassit ja pussit ja laukut sisälle, istahdin mökin sohvalle ja tunsin oloni todella orvoksi. Kaikki mihin vain katsoi oli vierasta - jopa tuoksu. Ilta hämärtyi nopeasti samalla kun petasin sängyn ja levittelin tavarani sinne ja tänne ja piipahdin suihkussa ajomatkan pölyjä pesemässä.

Ensimmäinen ilta meni kyllä itkun kanssa.
             Oli koti-ikävä, oli koiraa ikävä ja olin yksin. Niin yksin.
             Unikaan ei ottanut kiinni iltasella, vaikka olin lopen väsynyt!

21. lokakuuta

Seitsemisen kansallispuisto ja suuri eksyminen

Sää: pilvinen, tuulinen ja kylmä, -4 astetta

Nukuin huonosti ja kun kello soitti 8 maissa niin silloin vasta olisi nukuttanut. Olin ajatellut, että käyn Seitsemisen kansallispuistossa ja piipahdan iltapäivästä valloittamassa Ylöjärven keskustan, mutta ei pitäisi suunnitella elämää liikaa.
           Navigaattorini, kutsun sitä Garmeniksi, oli oiva apu jälleen kun piti löytää oikea tie kansallispuiston jylhiin maisemiin. En muista olenko ennen kansallispuistoissa käynytkään, joten senkin puoleen olin 'neitsytmatkalla' seikkailuun.

 Nettisivuilla kehuttiin Seitsemisen luontopolkuja hyvin opastetuiksi ja kai ne sitä olisivat olleetkin, jos olisi ollut lisänä vähän kartan näköistä. Ajattelin, että kierrän jonkun mukavan pituisen lenkin, vähän ulkoilen ennen kuin lähden kaupoille... Yeah, right!!

Upea suojärvi pamahti eteen heti, kun olin laskeutunut jyrkän mäen parkkipaikan kulmalta alas. Upean näköiset maisemat ja mikä rauha ja hiljaisuus. Ensimmäinen (ja viimeinen) otus, jonka näin, oli kuusikossa pomppiva töyhtötiainen. En saanut siitä edes kuvaa, niin pomppivainen yksilö se oli!

Olen kävellyt aika paljon metsissä, mutta vähemmän on tullut käytyä soilla, mutta nyt sain pitkospuiden kävelyssä hyvää harjoitusta. Ihanan jyhkeitä lankku-pitkospuita riitti kilometritolkulla ja minä riensin eteenpäin kuin aropupu. Olin hyvässä uskossa sen suhteen, että valitsemani reitti kiertäisi sen alussa näkemäni suojärven, mutta sitten jossain vaiheessa aloin huolestua, kun sitä alkupäätä eli reitin loppupäätä ei koskaan tullut vastaan. Iloinen reissu alkoi muuttua joksikin muuksi ja yhdessä vaiheessa, kun kävelin ties missä, keskellä metsää ja huonoilla poluilla, taisin myydä osan sieluani siitä, että pääsisin sieltä vielä joskus pois...

Kun löysin infotaulun ja kartan, huomasin, että olin kävellyt kansallispuiston toiseen päähän ja autolle oli matkaa ainakin kymmenen kilometriä jos ei lie enemmän! En oikein osannut enää nauttia talonpojan pihapiiristä, joka kai oli jonkinmoinen nähtävyys eikä metsämaisematkaan enää tuntuneet niin kivoilta kuin alussa. Loppujen lopuksi kun löysin maantien, päädyin kävelemään sitä pitkin autolle asti. Siinäkin ehti epätoivo iskeä, kun jokaisen mutkan jälkeen tuli aina vain lisää tietä, lisää mutkia ja lisää tietä!
              Minun "pikku retkeni" oli loppujen lopuksi kolmen ja puolen tunnin kävelylenkki ja jalat huusivat hoosiannaa kun istahdin autoon. Olin aivan puhki ja kun kotimatkalla piipahdin kaupassa, niin kävelin kuin Pinokkio... lihakset olivat aivan hapoilla ja kävely teki kipeää ja tuntui omituisen hankalalta..
              En siis todellakaan mennyt mihinkään keskustaan vaan olin täysin onnellinen kun, pääsin koti-mökin suojiin, suihkuun ja nappaamaan jotain apetta suolistoon. Tuntui taivaalliselta oikaista jalat sohvalle ja katsoa tv:tä silmät kiinni.

22. lokakuuta

Shoppailua ja kylpyläriemua

Sää: tuulinen ja kylmä, -4 astetta

Tänään oli tarkoitus valloittaa Ylöjärvi ja pääsin liikkeelle heti aamupalan ja aamutiskin jälkeen. En ole koskaan ollut mikään suuri shoppailija ja minun kaupat ovat yleensä kirjakauppoja tai jotain pieniä, mukavia puoteja. Tälläkin kertaa jalat veivät kirjatorille, jossa nautiskelin kirjojen määrästä ja niiden tuoksusta. Mukaan tarttui runokirja, jota sitten iltasella luin ja fiilistelin.

 Piti ostaa pyyhe, kun mökillä oleva pyyhe oli aamusuihkusta niin kostea, että ei sitä voinut ottaa mukaan kylpylään. Ostin ison, oranssin pyyhkeen ja suuntasin auton keulan kohti Nokiaa ja Edenin kylpylää. Viimeksi olen käynyt Edenissä seitsemän-kahdeksa-vuotiaana, joten muistikuvat olivat melko haperoisia sen suhteen oliko kylpylä muuttunut niistä ajoista. Mukavaa oli kuitenkin uiskennella välillä oikeasti lämpimässä vedessä, kun nykyään uimavesi on aina jään ja +15 asteen välillä. Nyt polskin +27 asteen lämpöisessä altaassa ja nautiskelin olostani.
              Hassua, miten iän myötä arvostaa eri asioita. Pikku muksut hihkuivat riemuissaan ison altaan aallokoissa, mutta minä olisin istunut vaikka kaiken päivää +37 asteen porealtaassa. Olo oli kuin kiehuvalla nuudelilla! Toisaalta, ulkoilma-allaskin oli ihana, vaikka ulkona puhalsikin pakkastuuli, joka hytisytti kun vähän päätä nosti pinnan yläpuolelle. Kyllähän minä kävin sitten siinä kylmässä altaassakin, missä asteita oli vain +9... tuli jotenkin kotoinen olo...
               Aikaa olisi ollut 3 tuntia polskia. Minulle riitti kaksi. Sain itseni jo siinä ajassa niin ruttuiseksi, että suoristumiseen menisi aikaa! Ihanaa kuitenkin oli käydä vähän hemmottelussa ja lepuuttamassa eilisen kävelyn kipeyttämiä jalkoja. Ne nimittäin olivat aika jäykät... (kuvittele kahta paksua puukeppiä ja yritä taivuttaa sitä puolesta välistä...)
                Kotimatkalla kävin ostamassa illaksi pari leffaa, vaikka tv:stä sitten tulikin sarjoja koko illan ja leffailta jäi huomiselle. Laitoin takkaan tulet ja otin iltapalaa ja huomasin, että mökki alkoi todella tuntua jo vähän kodilta. Se tuntui hyvältä, kun muutenkin onnellisuus hehkui kilometrien päähän.

 Illalla nukahdin sohvalle kesken tv:n katselun ja raahauduin puolen yön maissa sängyn puolelle haukotuksen repiessä suupieliä.

23. lokakuuta

Yyterin sannat

Sää: tuulee ja on kylmäääää -5 astetta

Nukuin parhaiten tähän mennessä.
           Vähän ennen 10 olin jo autossa ja menossa kohti Poria. En ole koskaan käynyt millään rannikolla, joten tämän päivän ohjelma oli piipahtaa Yyterin hiekkarannoilla ja katsoa kaukaisuuteen sen rannoilta. Meren rannalta.
             Poriin oli parin tunnin matka, mutta se meni yllättävän nopeasti. Meillä oli navigaattori-Garmenin kanssa pienimuotoista riitaa aina välillä, mutta perille löydettiin kuitenkin. Ja melkein aikataulussa.

 En olisi voinut kuvitella, että ranta olisi niin upea! Aivan taivaallisen näköinen hiekkaranta dyyneineen kaikkineen! Seisoin suu apposen auki siinä rannan hiekalla ja katselin ihastellen ympärilleni. Ihan kuin jossain etelässä! Ja ei ristin sielua (nojoo, kuusi ihmistä näin ja kaksi koiraa lisäksi..). Otin kuvia, ihastelin ja silittelin hiekkaa kädellä. Miten pehmeää ja sileää ja vaaleaa!

Tuuli oli kylmää ja rannassa näkyi jo vähän jäätä ja vedessä helisi jäähileitä. Tuntui hullulta katsoa ulappaa jossa ei näkynyt mitään - vain merta! En yhtään ihmettele niitä ihmisiä, jotka luulivat että maailman laita löytyy sieltä mistä meri alkaa. Se näytti juuri siltä, että reunan jälkeen putoaa pimeyteen ja tyhjyyteen...

Kenties valas? Sukellusvene? ... vai tylsä kivi?

Tuliaisena otin mukaani erikoisia kiviä, "muutaman", ja pari pientä simpukan kuorta. Olisin voinut ottaa säkillisen sitä ihanaa hiekkaakin, mutta ei tullut säkkiä otetuksi mukaan. Pahus!
              Kävelin, kävelin ja kävelin ja tuumiskelin, että "sillä se kipu lähtee millä on tullutkin!". Kävellessä tuli nälkä ja kun etsin ruokapaikkaa, eksyin hautausmaalle. Näin tapahtuu vain seurakunnan puutarhurille... Kamala hoidettava, kun kivien välissä oli pelkkää hiekkakäytävää ja nekin harvat nurmialueet olivat niin täynnä kiviä, että hohhoo! Olisin halunnut nähdä miten siellä kaivettiin hautoja tai pikemminkin minkä näköisiä hautoja, mutta ainuttakaan hautaa ei näkynyt... merkillistä!

 Ruuan löysin ABC:ltä ja lehtipihvi upposi tähän kroppaan oikeinkin hyvin! Ei ongelmaa. Pientä jännitystä aiheutti salaattipöytä, kun viime kerralla kävin seisovasta salaattipöydästä hakemassa alkupalat, niin olin seuraavana yönä kamalan pahan ruokamyrkytyksen kourissa ja sitä kesti kolme päivää, ettei mikään pysynyt sisällä... Olisi tehnyt mieli pyytää kiehuttamaan mandariinin palat ja porkkanaraaste...

Leffailta rennon mökkeilijän tapaan

Ilta meni ulkohommissa ja poskia poltteli nukkumaan mennessä niin että hyvää teki. En tosin tiedä oliko poskien hehku ulkotöiden iloa vai sielun onnea. Niin tai näin, niin sänkyyn nukahti lopen onnellinen ja lopen uupunut lomailija!

24. lokakuuta

Lähtöpäivä

Sää: pilvinen ja kylmähkö, -3 astetta

Heräsin taas ties mihin aikaa ja rupesin miettimään jo lähtöä ja lomaa ja kaikkea siltä väliltä. Eipä tullut uni enää sen jälkeen.
          Pakkasin tavaroita, siivosin kämppää ja yritin etsiä kaiken omaisuuteni sieltä mihin niitä olin jättänyt. Olisin saanut olla mökillä 12 asti, mutta olin valmis jo 10 maissa, joten soitin isännälle ja kysyin avaimen luovutuksesta. Sai kuulemma jättää pöydälle, hän tulisi tuomaan illemmalla puita ja nappaisin sen sitten siitä. Kiitin ihanasta viikosta ja mökistä ja omasta rauhasta. Tulin etsimään itseäni ja tutustumaan kolmekymppiseen minääni ja taisin siinä onnistuakin - opin itsestäni paljon uutta ja sitten niiden ominaisuuksien osalta käsitys vain vahvistui, joiden tiesin jo sisuksissani olevan.

Minun rantakäärmeeni, hui!

Onnistunut loma.
           Ja tiedättekö mitä.
           Kun lähdin niin jotenkin tuli kummallinen olo... ihan kuin potisin koti-ikävää mökkiä kohtaa... Vähän hymyilytti se, mitä viidessä päivässä ehtii tapahtua. Kun maanantaina itkeä tihrustin mökin sohvalla koti-ikävääni niin nyt itkeä tihrustin autossa mökki-ikävääni. En ollut tajunnutkaan, että missä välissä lomamökistä oli tullut koti-mökki!
             Elin elämäni onnellisimpia hetkiä mökkilomani aikana ja kai se ikävä oli osaksi senkin takia niin vahvaa. Oli oikeasti mukava lähteä kotiinkin. Muualla hyvä, kotona paras.
             Omituinen olo palasi kun kurvasin viiden tunnin päästä oman kodin pihaan, kannoin kassit oman kodin lämpöön ja halin koiraa niin että sitä jo ahdisti. Olin kotona, mutta ajatukset olivat vielä matkalla kotiin. En saanut niitä asettumaan koko iltana ja yritinkin pitää itseni kiireisenä, etten olisi miettinyt liikoja...
               Pesin pyykkiä, paljon, paljon pyykkiä ja huomiseksi jäi vielä urakkaa.
               Huomenna on töitäkin, onneksi lyhyt päivä, mutta kuitenkin. Ei olisi millään jaksanut tänä lauantaina vetää mustaa pukua päälle ja leikkiä asiallista... Pitäisi saada keskityttyä ja nyt se ei vain toimi.

                Oma loma on nyt ohi enkä vaihtaisi päivääkään enkä hetkeäkään pois mistään hinnasta. Loma antoi juuri sen mitä halusinkin. Omaa aikaa, mukavia päiviä, kokemuksia ja ymmärrystä. Sielun ja ruumiin rauhaa. Onnea ja iloa ja rakkautta. 

Mitä muuta voi lomalta toivoa

***

Sataa, sataa ropisee

Tänään satoi, satoi, satoi ja satoi.
           Se on aika kummallista, miten värikkäästä maisemasta pestään yhden yön aikana kaikki värit. Oli nimittäin muutos eiliseen aivan kuin olisi vesipesulla vedelty maisemasta ruskan väriloisto pois ja jäljelle jäi vain harmaus ja tummat sävyt.

Koira ei tykännyt tästä päivästä yhtään. Sitä otti sadepäivä päähän oikein kunnolla ja toisaalta olin iloinenkin siitä, että olin saanut sen niin riippuvaiseksi päivälenkeistä ja kävelyistä. Kyllä se ulkona käydessään kuitenkin huomasi, että ei se ihan samalta tuntunut kuin eilen, kuulaana ja kauniina syyspäivänä. Iltasella käveltiin rantalenkki melkein pimeässä ja aikamoisessa sateessa ja koiran ilmeestä pystyi lukemaan fiilikset melko tarkkaan...
            Kotona föönasin sen kuivaksi. Ei pitänyt hommasta, mutta ei juossut pakookaan. Voi kun joku olisi föönannut minutkin kuivaksi...

Huomenna lähden lomalleni.
            Tietojeni mukaan siellä on kyllä internet-yhteys, mutta se minkämoinen, en tiedä. Voi siis olla, että postaukset tulevat loppuviikosta vähän myöhässä tai sitten saan kirjoitella niitä iltaisin mökkini hämärässä joka päivä.
             Huiiii !!!!

Nastat renkaat ja pikkupakkasta

 

Nukuin viime yönä varmaan koko viikon edestä. Aamulla kello näytti vaikka mitä, kun aukaisin silmiä sen verran, että kelloa kurkistin. Päivä tulvi sisään ikkunoista ja minun yösukkani pilkisti peiton alta. Tuntui ihanalta lauantaiaamulta. Päivän toiseksi paras hetki...
          Sitä saa mitä tilaa.
          Nimittäin, kun viimeeksi kirjoittelin, että aurinkoisesta päivästä puuttuvat enää rapsakat ensipakkaset, niin tänä aamuna oli maassa rapsakka jäinen pinta. Viime yönä oli varmasti ollut pakkasta jo lähemmäs -10 astetta, kun aamusellakin oli vielä pitkälti pakkasen puolella. Vielä, kun puolen päivän jälkeen käytiin koiran kanssa lenkilläkin niin ilmassa tuoksui kylmä ja raikas pakkasilma ja jalkojen alla kahisi mukavasti. Koirakin nautiskeli kahinasta, kun käveli tahallaan lehtien täyttämää tienpiennarta ja tepsutteli niin, että lehdet kahisivat oikein kovasti!
           Lenkillä oli ihan hiljaista. Yleensä kuuluu jotain ääniä, tuulta tai aaltoja tai lintuja, mutta tänä aamuna oli niin hiljaista, että piti oikeesti sanoa jotain ääneen itsekseen, että tiesi ettei ollut mennyt kuulo! Huomasin ajattelevani, että harvoin tässä maailmassa on enää niin hiljaista, ettei kuule mitään muuta kuin oman hengityksensä... ihanaa!

Tänään automobiilini sai talvirenkulit alle nastoineen päivineen. Minulla oli erään varsin kilpailuhenkisen ystäväni kanssa renkaanvaihto-kilpailu eli kumpi vaihtaa renkaat nopeammin. Sama määrä renkaita, sama määrä pultteja ja käsityövälineet. Minä hävisin melkein 10 minuutilla (minun aikani oli 26 min) ja olisi tehnyt mieli epäillä jo kaverini metodeja, mutta sehän olisi paljastanut minusta huonon häviäjän... Tekniikkalaji tämäkin!

Sitten kun kerrankin auton kimppuun ehdin, niin imuroin kesäisten uintikeikkojen hiekat pois auton lattioilta ja penkeiltä sekä pesin auton ulkopuoleltakin kuumalla vedellä. Kunnon pesua saippuoiden kanssa en jaksanut tehdä, kun lika lähti näinkin - ainakin silmin havaittava rapa! Kyllä se kesällä tehty vahaus oli suuri apu tämänkin päivän pesussa. Vesi ja sen mukana myös lika valui kuin hanhen selästä muutamalla vedolla! Nyt kelpaa sitten ajella Pirkanmaalle lomailemaan. Jihuu!
            Eilen haravoin pihatien alusta pihlajasta tippuneita lehtiä. Niitä oli aikamoinen kerros, mutta onneksi olivat sen verran kuivia, että ei tarvinnut kovinkaan paljon huiskia kun lehtikasa oli komea ja suuri. Kannoin ne tälläkin kertaa naapurin isännän sänkipellolle, mutta levitin ne tasaisesti, etteivät tarttuisi pahasti kyntöaurojen piikkeihin. Huvittavinta hommassa oli se, kun huomasin kesken suuren kuormankantamisen, että naapurin isäntä katsoi navettansa kulmalta minun touhujani. Lopsautin kuormani maahan ja olin muka haravoivani niitä uudelleen keoksi... Jäin rysän päältä kiinni! Auts!
             Pitänee tehdä katumusharjoituksia taas tästäkin synnistä...

 

Tänä iltana on taas pompannut pintaan monta kertaa se selittämätön ikävä ja kaipuu siitä, että olisi joku muukin vieressä kuin jättikokoinen tyyny. Tiedättekö, että yksin oleminen muuttuu heti, kun on edes hetken ollut kaksin. Sen jälkeen yksin oleminen on pelkkää yksinäisyyttä...

Levoton tuhkimo

Olen ollut tämän viikkoa kamalan levoton ja rauhaton. En ole oikein malttanut tarttua mihinkään järkevään hommaan vaan seikkailen tuumaillen ja miettien kaiken päivää mihin sitä ryhtyisi ja loppujen lopuksi huomaan, etten ryhtynyt mihinkään!
               Mökkilomaan on kolme päivää.
               Kai silläkin on oma osansa jännityksessä, vaikka enemmän minä sitä innostuksella odotan kuin jännityksellä! Minulla on harvoin ollut tilaisuutta lähteä matkaan tai reissuun täysin yksin, aina on ollut jonkinmoinen perhekunta mukana, joten tämä reissu on senkin puoleen minulle hirmuisen tärkeä. Pääsen irtautumaan täysin kaikesta sellaisesta, joka enemmän tai vähemmän on ollut käsijarruna. Ja autoilu vielä kaupanpäällisenä!
                 Olen aina rakastanut autoilua, autolla matkustamista - ja varsinkin yksin!
                 Jos saisin valita, en koskaan ottaisi ketään kyytiin. Minusta automatkat eivät ole seurustelua vaan omaa aikaa varten... kuulostipa tuo lause itsekeskeiseltä... ei ihan ollut semmoisin sävyin tarkoitus tuota lausetta maalailla, mutta tarkoitin vain sitä, että mitä autoiluun tulee, siinä hommassa olen täysi erakko! Ja nyt sitten saan istua autossa nelisen tuntia mennen tullen!
                Sitä saa mitä tilaa!

Tänään rantalenkillä tuli jo vähän kylmä. Näpit ainakin saivat jääkalikan ominaisuuksia, vaikka oli lapaset käsissä. Aallot löivät rantaan ja tuuli irrotteli keltaisia lehtiä koivujen oksista. Miten sitä selviää niistä pakkasista, kun nämä muutaman plus-asteen kelit jo laittavat hytisyttämään?
             Aurinko paistoi kuitenkin koko päivän ja teki päivästä niin kauniin, että sielussa lauloivat varpuset! Odotan vielä sitä pientä rapsahtavaa syyskeliä tämmöisten päivien lisäksi. Semmoisia, että lammikoissa on aamulla jääriite ja nurmi valkea...

Kotona mentiin suoraan takan ääreen ja tuikattiin takkaan tulet. Koirakin, joka yleensä ei hirveästi nauti kuumista paikoista paksun turkin takia, makasi kuin tajuton hehkuvan kuuman takkatulen loimussa. Minä olin säästänyt Kodin Kuvalehden tähän hetkeen ja lueskelin sitä jalat ojoksissa ja nautin kun lämpö kuumotteli sääriä.
           Kintut ovat olleet vähän kipeät, kun olen muutamana päivänä treenaillut vähän erilaisia treenejä kuin tavallisesti. Löytyy uusia lihaksia, kipeitä uusia lihaksia. Lämpö tekee senkin puoleen hyvää jaloille ja oikeasti meinasin nukahtaa kun oikein pääsin rentoutumisessa alkuun... Olen nukkunut tänä viikkona vähän huonosti ja näköjään se uni vaje jossain kummittelee heti kun vähän kroppa rentoutuu.
            Tai sitten pitäisi ahertaa enemmän ulkona, että olisin niin väsyksissä, ettei muuta mahdollisuutta olisi kuin uni...

Mutta jos joku tietää hyviä rentoutumis/rauhoittumis rituaaleja illaksi ennen nukkumaan menoa niin kaikki vinkit ovat tervetulleita. Saisi tätä levottomuutta vähän helpotettua edes yön ajaksi...
            Haukotuttaa jo.
            Se on hyvä merkki.
            Kai tämä kirjoittaminenkin vähän auttaa, kun saa suurimmat ajatukset pois päästä pyörimästä.
            Eli taidan käyttää tämän hetken hyväksi ja painun pehkuihin.
            See ya!

Painajainen parkkihallissa

Näin tänä aamuna unta, että kännykän herätyskello soitti ja soitti, vaikka miten yritin nappuloita painella... se ehkä johtui siitä, että herätyskello soitti ihan oikeastikin yöpöydän kulmalla ties miten monta kertaa ennen kuin heräsin. Olen aina ollut sitä mieltä, että minun mieleni ja kehoni tottuu pian tuohon pelkkään soimiseen eikä enää reagoi siihen mitenkään. Minulla pitäisi olla lisävarusteena se sähkövirta ja katabultti!
             Kävin tänään ostamassa vähän varusteita ensi viikon lomaani varten (ihii, uskomatonta, että se on jo ensi viikolla! Jahuu!). Lämpöisiä hanskoja ja villapohjaisia sukkia ja olohousuja ja muutaman kirjan. Minun selviytymispakkaus on melko vähäinen!
              Aamun lehdessä oli juttua juuri avatusta parkkihallitilasta keskustassa ja tänään kun ajelin epätoivoisesti parkkipaikkaa etsien ympäri keskustaa, ajattelin, että voisihan sitä halliakin kokeilla. Nyt kun siellä ei vielä olisi niin kamalasti muita, kun on niin uunituore kapistus koko parkkitila.
              Sitä luulee itsestään niin suuria.
              Ajoin luiskaa alas ja pysäytin auton metallipömpelin kohdalle jossa sanottiin
  

"Paina nappia. Saat pysäköintilipun." 

 Ja minä mietin, että mistä minun olisi pitänyt jo lippu saada, kun vasta tähän ajoin. Takana odotti jo toinen auto ja minä ajattelin jo, että voisikohan puomin läpi vaan ajaa... Sitten aivot kai saivat viestikeskuksen toimimaan ja tajusin, että KUN PAINAN nappia, SAAN lipun.
              Tadaa! Heureka! Ja puomi aukesi.

   Parkkeerasin auton ja menin automaatin luokse. Lisää selviä ohjeita selvällä suomenkielellä. 

"Laita lippu automaattiin. Automaatti ilmoittaa pysäköintimaksun. Maksa. Saat poistumislipun." 

Tällä kertaa maltoin lukea ohjeet ennen kuin työnsin lipun koneeseen. Paljonkohan olisivat veloittaneet 15 sekuntin pysäköinnistä?
              Eh.
              Sitten seuraavasta operaatiosta tuli mieleen Eeva Joenpellon romaani 'Vetää kaikista ovista'. En nimittäin päässyt mistään ovesta ulos, että olisin päässyt katutasolle ja ostoksilleni. Nauratti, voi kun naurattikin, kun kävellä rahnustin pitkin iiiiiiisoa hallia ja yritin etsiä koko ajan jonkinlaista exit-kylttiä. Vihdoin sattui yhden oven takana olemaan siivooja-täti, joka aukaisi oven ja kysyi oliko jotain asiaa. Nauraen sanoin, että en pääse täältä pois! Siivoojaa nauratti melkein yhtä paljon kuin minua, mutta neuvoi auliisti kuitenkin minut portaille, joiden kyltti jäi vähän pylväiden piiloon. Kiitin kauniisti ja nauratti koko touhu!

Juoksutin vielä taloustoimiston palkanlaskijaa, kun kävin vetämässä nimeni tuntilistaani, kun olin "unohtanut" sen siihen kirjoittaa. Oikeasti se oli monen eri väärinkäsitysten summa, mutta opinpahan ainakin sen, että tee aina niin kuin itsestä tuntuu äläkä usko mitä muut sanovat!
                  En muistanut sitäkään, miten ikävää vaatteiden sovitus on talviaikaan... tai melkein talviaikaan. Vaatetta on päällä kuin eskimoilla pohjoisnavalla kylmimpään aikaan ja ennen kuin ehtii edes laittamaan sovitettavaa vaatetta päälle niin on jo niin hiki ja tuskainen olo, että tekisi mieli vain huutaa... Olohousuja kokeilin heti kotona ja oikein mukavat ja pehmeät ja juuri sellaiset löllykät, että tuntuu hyvältä ja kotoisalta! Onnistunut ostos siis!
                  Olin kaupunkipäivästäni niin väsynyt, että ajattelin pienen 'fitness' treenin piristävän oloa... Vaikutus oli päinvastainen ja makasin treenin lopuksi matolla kuin eloton hylje aavikolla! Olo oli ihan kuitti, täysin loppu ja uupunut! Ja siksi kai se niin hyvältä tuntuikin! Töiden loputtua en ole oikein ollut niin lopen uupunut, että ei jaksa edes ajatella mitään. Hyvä kun hengittäminen sujuu niin se riittää! Tänä iltana makasin siinä matolla enkä ajatellut mitään, en murehtinut menneitä enkä tulevia - ja se tuntui HYVÄLTÄ!!!
                  Nyt kyllä uni kelpaa.
                 

P.S. Iltataivaalla näkyi vihreitä revontulia. Komeita! Hain kyllä kamerankin, mutta eihän niistä minun kameralla kuvia saanut... olisi pitänyt olla varmaan joku NASAn satametrinen kameraputki, että niistä olisi selvää saanut... Hienoja ne olivat, teidän täytyy nyt uskoa vain minun sanaani.

Kylmyys kärpäset sisälle ajaa

Raatokärpänen pyörii ärsyttävästi katossa ja odottaa, että minä kuolen.
            Minusta riittäisi ruokaa vuosiksi!
            En ymmärrä, mistä ne sisälle pääsevät, mutta nämä houdini-kärpäset tulevat kolmenkin lasiruudun lävitse! Ja hulluinta tässä on se, että vanhoista ikkunoista ei tullut mikään sisään - ei kärpäset eikä ilma! Nämä uudet, kolmekerros-ikkunat päästävät näköjään kaikki oravaa suuremmat sisälle...
             Sain tänään siivottua ruokakomeron ja astiakaapin. Muutamaa vanhaksi mennyttä valmiskastike-pussia lukuunottamatta ruokakomerossa piti tehdä oikeastaan vain pientä järjestelyä, samoin kuin astiakaapissakin, joten selvisin melko helpolla. Seuraavaksi sama homma täytyy tehdä varmaan jouluksi.
             Olen neuroottinen monen asian kanssa. Uusin hulluus on poistaa sanomalehdestä niitit. Meidän paikallislehti muuttui tabloid-malliseksi ja siihen ilmestyi näin ollen niititkin. Suututti repiä niitä papereita sytykkeiksi kun niitit ottivat aina kiinni ja raahasinkin varastosta vanhoja lehtiä kunnon sytykkeiksi. Nyt kuitenkin olen hankkinut niittien poistajan ja napsaisen niitit pois lehdistä ennen kuin laitan ne sytykepinoon. Eipä tarvitse taistella enää siinä vaiheessa, kun puut ovat uunissa!
              Hullua, minä tiedän.

Kokeilin toissapäivänä uutta smoothietakin: kookosmaito-ananas. Hyvää ja raikasta! En ole ennen kookosmaitoa juonutkaan enkä käyttänyt muutenkaan, mutta hyvää se ainakin smoothien raaka-aineena oli. Ihan pelkkää kookosmaitoa en ole vielä uskaltanut maistaa, mutta ajattelin, että jos huomenaamuksi tekisi siitä lämmintä kaakaota.

Tänään juutuin pitkästä aikaa puheisiin naapurin emännän kanssa. Tämä emäntä on semmoinen, jonka kanssa hauska syntyy tyhjästä ja nauru samoiten! Ei olla nähty pitkään aikaan, mutta se ei menoa haitannut. Naureskeltiin ensin itsellemme, sitten toisillemme ja lopuksi naurettiin kylän hirvimiehille!
               Se on hassua miten tosissaan aikuiset miehet ovat pyssyineen ja ajojahteineen näin syksyisin. Kuka näki hirven ja missä ja monta sarven piikkiä tai vasaa! Se on kai joku alkukantainen vietti, metsästys siis, mutta minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt mitä iloa siitä saa, kun ampuu eläimiä. Ymmärrän toki, että metsästystä pitää olla, ettei kohta käy niin, ettei näe metsää hirviltä tai muilta otuksilta, jotka tämän maapallon vallottaisivat, mutta se omituinen into, mikä siihen harrastukseen liittyy, on minusta jotenkin vastenmielistä. Toivon aina talvisinkin kun näen, että ajokoira ajaa pupua takaa, että tupsuhäntä ehtisi piiloon ja pakoon ennen kuin metsästäjän haulikko tavoittaa sen takaliston!
               Oih!
               Nyt minä kuitenkin menen ja listin tuon kärpäsen! Se muksaa katonrajassa kuin viallinen ohjus! Jos kylänmiehet ryhtyisivät kärpäsjahtiin syksykylmien saavuttua, niin siihen joukkoon minäkin voisin mennä ja pukea punaiset tai oranssit turvaliivit päälle niin ettei erehdyksissä löisi kaveria kärpäslätkällä...
                Lätkis!

Itke, haravoi ja silitä!

Kello näytti viime yönä puolta kahta ja yöpöydältä löytyi selluloosaksi itkettyjä nenäliinoja. Istuin sängyn reunalla ja mietin, miksi itkemisestä tulee pää kipeäksi. Aamulla silmät olivat turvoksissa ja naamasta löytyi merkkejä ikuisesta murrosiästä muutaman näpyn muodossa! Minut pitäisi nuijalla nukuttaa tuossa puolen kymmenen maissa, koska sen jälkeen rupean ajattelemaan asioita liian isosti ja ne paisuvat kuin pullataikina kaksinkertaisella hiivalla! Ja iltaisin mietityt jätti-ajatukset ovat yleensä jättiläisiä vain keskiyöllä...
             Eilisiltana oli jälleen "miten minun elämäni meni tällaiseksi"-ajatuksen vuoro.
             Pienenä ajattelin, että kun kasvan isoksi minusta tulee merirosvo tai astronautti, mutta oikeasti minusta tuli vain iso. En tiedä tuliko tai tuleeko minusta edes aikuinen... Itku onneksi on väsyttävä harrastus ja vaikka alan olemaan siinä melko hyvä, ei sitäkään joka ilta jaksa harrastaa. Aamulla oli itkusta jäljellä pelkästään tyhjä olo.
              Voih...

Koira oli taas mukavalla tuulella, kun vein sitä vähän ulos kävelemään. Se hassutteli kuuntelemalla puita ja kurkistellen varpujen keskeltä. Kai se yritti minua piristää omalla ihanalla tavallaan ja kieltämättä nauratti sen touhut. Kaipasin tänään jo pakkasia ja vähän sitä valkeaa maata. Tänä vuonna ruska on ollut todella kaunis eikä maisemissa muutenkaan ole mitään vikaa, mutta mieliala on maannut maassa jo vähän aikaa ja jos se pakkanen nipistelisi sen hereille.
                Haravoin tänään loput pihamaasta, kun eilen se(kin) homma jäi vähän vaiheeseen. Heitin lehdet naapurin sänkipellolle, vaikka en olisi oikeasti niin saanut tehdä. Tukin vielä kyntöaurat... Pieni ilkeä sisälläni kuitenkin voitti tämän taistelun, kun en jaksanut raahata mokomaa määrää kottikärryillä metsän laitaan. Koivunlehdet ovat vielä niin viattoman helppoja maatumaan, että tuskin niitä edes huomaa kun tulevat kyntämään...

Iltasella nappasin silitysraudan ja silittelin vähän vuodevaatteita. En yleensä kamalasti silittele vaatteita, mutta lakanat pyrin silittämään aina kun vaan jaksan. Kesällä en oikein jaksanut siihen puuhaan innostua ja kaapista löytyi vähän ruttuisi tyynyliinoja, jotka tänään sitten suoristelin raudalla käyttökelpoisen näköiseksi. Sen verran puhdas ja sileä lakanakangas houkutteli, että vaihdoin samalla lakanat sänkyynkin. Saan tänä iltana sitten rojahtaa putipuhtaisiin vällyihin.
                  Silitys on rauhoittavaa puuhaa. Kun purin mielen mutkia ensin haravan heilutuksella, niin silitys puolestaan tasoitti sitten ne mielen heilahdukset ja iltasella kun tein iltapalaa ja sytyttelin pöydälle kynttilöitä niin mieli oli jo paljon parempi. Ehkä se viimeöinen itkukin vähän puhdisteli sielun sopukoita, vaikka suurempaa surua ja murhetta ei syyksi löytynytkään.
                  Itku, haravointi ja silitys tekevät hyvää.
                  Suosittelen (ainakin kahta viimeistä!).
                  Huomenna pitäisi saada jotain järkevää aikaiseksi. Ajattelin käydä keittiön kaappien kimppuun ja tyhjentää ja siivota hyllyt niin, että sieltä jotain löytyisi ja se mitä löytyisi ei olisi viime vuosituhannelta. Hassua, silloin kun oma pää on sekaisin, minun tekee mieli siivota kaappeja ja komeroita ja nurkkia ja naulakoita!
                  Minulla ei vain taida olla tarpeeksi siivottavaa...

Aatoksin mä kultaisin työaskareihin kiirehdin...

Olen kirjoitellut postauksia joka ilta, mutta koneelle asti en ole niitä saanut aikaiseksi kirjoittaa. Syysmasennus on kai saanut minun takinliepeestäni otteen näiden harmaiden päivien aikana.. ohhoo. Tänään justihinsa pohdiskelin, että se aurinkoinen alkusyksy sotki totaalisesti mielialan nurinkuriseksi ja nyt ei sielu ja sydän tahdo millään jaksaa rämpiä läpi näiden oikeiden syysilmojen...
            Tänä aamuna leijui sumu pitkän aikaa peltojen ja pihojen yllä. Oikeastaan koko päivän oli semmoinen olo kuin olisi katsonut maisemia hunnun alta ja sitten satoi sellaista hienoa, suhru-sadetta koko päivän niin että koirakin oli ihan pörheä kun vähän aikaa ulkona oltiin!

Käytiin aamulenkillä rantaa katsomassa ja tuntui ihan Myrskyluodon Maijalta olo (tosin ilman sitä myrskyä ja luotoa - enkä kyllä ole Maijakaan, mutta siitä viis!). Ainut ääni rannassa oli tuulen humina ja aaltojen iskut rantaan. Nekin kuulostivat ihan erilaisilta nyt kun kesällä. Jotenkin kylmemmiltä ja kovemmilta. Vähän houkutteli kuitenkin uiminen, vaikka vesi tuntui kämmeneen todella kylmältä. Minulla on se 'oma loma' viikon päästä enkä aio saada keuhkoödeemaa ennen sitä! Eli elän uimis-selibaatissa ainakin siihen asti...
              Eilen sinisenharmaa taivas pilkisteli sen verran, että ajattelin tyhjentää kasvimaan lopuista "rojuista" eli kuolleista kukkamaista. Tiedättekö, kun välillä iskee sellainen putipuhtoinen ajatus siitä, että pystyisi hoitamaan asiat pelkällä kottikärryllä? Minäkin ajattelin, että olisihan se traktorilla nopeampaa, mutta kottikärryn kanssa saisi työhön sen vanhanajan otteen, kun oikeasti tekee käsin ja omin lihaksin töitä vailla koneapua.

Tämä ylevä ajatus kesti yhden kuormallisen ajan, kun katkoin niitä kolme ja puolimetrisiä auringonkukkia ja huomasin, että yksi kukka kyydissä, kärry täynnä ja painaa kuin isämeidänrukous syntisen sielussa!
                Ei kuulkaa, sitä varten on nelipyöräiset keksitty että niitä käytetään! Ainakin jos paksuvartisia kukanvarsia on viisikymmentä ja juurakko maassa on puolikkaan maapallon kokoinen. Kun minä ensi vuonna kirkasotsaisena puutarhurina istuttelen taas sataa auringonkukkaa maahan niin toivoisin, että joku tulisi ja muistuttaisi minua siitä hetkestä kun kukat ovat kukintansa kukkineet ja kuolleet...
                Ajoin traktorin pellolle, keräsin ison kuorman kukkasista ja vein metsänlaidan kompostiin. Kärry-parat jäivät pellon reunaan odottamaan sitä hetkeä, kun seuraavan kerran iskee inspiraatio palata työnteon juurille.

Tänään piti sitten vähän siivoilla torppaa, että saisi aloittaa viikonlopun siistissä kodissa. Synttäreistä on jäljellä enää toinen kukkakimppu tuvan pöydällä, mutta enköhän minä senkin saa tapetuksi ennen ensi viikkoa...
              Olen omituinen viherpeukalo, kun se toimii ainoastaan ulkona...

Ei tiistaita kummempaa...

 

Kävimme koiran kanssa aamulla lenkillä ja tämmöinen sakki käveli meidän perässä edestakaisin, vaikka sanoin niille mennen tullen, ettei minulla ole ruokaa eikä herkkuja. Hassut! Iltaisin näistä otuksista näkyy vain kimmeltävät silmät, kun otsalampun valo osuu laitumelle. Koira ei välittänyt lehmukaisista yhtään, vaikka luulisi, että paimenkoiran vietit heräisivät minkä tahansa karjan kanssa, mutta ei. Meidän koira paimentaa ainoastaan meitä, autoja, traktoreita ja meille tulevia vieraita!

                Vieraista puheenollen.

                 Tänään kävi (toivottavasti) viimeinen synttärivieras. Tänä aamuna oli olo jo semmoinen, että olisi tehnyt mieli laittaa ovi lukkoon ja oveen lappu, etten juhli. Hoh! Onneksi seuraaviin pyöreisiin vuosiin on kymmenen vuotta.

                 Iltasella piti tuulettaa päätä haravan varressa. Oli sellainen ihana aurinkoinen ilta, vähän kuin joskus kesällä - paitsi että aurinko oli laskusuunnassa jo kello viisi kun kesällä tämmöinen auringonlasku näkyi vasta puolenyön maissa jos silloinkaan! 

Raivasin samalla vähän kukkapenkin reunaakin kuihtuneista ja kuolleista kesäkukista kun kottikärryssä oli tilaa. Täytyy kyllä sanoa, että aikamoista terapiaa tuo pihatyö minulle on: kun aloitin oli pää pelkkää höttöä kuin kermakakkua ja kun vein kottikärryt kuuriin ja laitoin haravan nojaamaan koivun runkoa vasten, niin olo oli kevyt ja hyvä. Päässä humisi vain syystuuli ja lintujen laulu. Minun syysillan hiljaisuus-retriittiä parhaimmillaan! Onneksi oli vielä pihakeinu pihalla niin sai siinä vähän aikaa keinuskella ja nautiskella olostaan. 

                  Kokeilin iltapalalla uutta tehosekoitinta ja ainakin tehokas se oli! En oikein ehtiny kuin napista painaa niin mansikka-banaani-smoothie oli valmis. Namskis! Melkein tuntui, kun vitamiinit ja kaikki hyvä oikein syöksyi soluihin ja elimistöön. Pitää käydä kaupassa loppuviikosta ja ostaa vähän aineksia niin saa kokeilla vähän muitakin reseptejä.

Ainiin, sain tänään eräpäivämuistutuksen kirjastosta. Minun äänikirjalainani umpeutuu perjantaina. Tämä on jo melko hyvää palvelua, vaikka toki muistin eräpäivän muutenkin. Nyt pitää vain muistaa viedä se ennen perjantaita tiskiin, sillä tuskin sieltä tulee kukaan sitä hakemaan - se olisi jo LIIAN hyvää palvelua!

Sosiaalisuutta ja sipuleita

Kello soi ja ihmettelin taas unen läpi, että mikä tuo ääni on...
            Syntymäpäivävieraani oli kutsuttu puolen päivän jälkeen ja rehellisesti sanottuna vihaan sitä aikaa ennen kuin vieraat tulevat. Ryhdyn aina siinä kohtaan neuroottiseksi! Ojentelen kattausta, siirtelen ja vaihtelen kukkamaljakon paikkaa ja puhallan ja sytytän kynttilän sammuksiin pöydän kulmalta, imuroin rikkaimurilla olemattomia roskia uunin vierestä ihan kuin vieraat ensimmäisenä tutkisivat hellan edustan, ojennan matot suoriksi ja kohentelen sohvatyynyjä kuin ne ihmeen kaupalla pluffahtaisivat pöyhkeiksi ja komeiksi..
              Ja minkä takia?!
              Tänäänkin käyneet vieraat ovat ystäviä vuosien takaa. Ihmisiä, jotka tykkäävät minusta ja tulivat minua halimaan, eivätkä katso pahasti jos torpan joka nurkka ei ole ojennuksessa. Minä teen sen ihmeellisen paniikkioireyhtymän siinä vierailua ennen ja vihaan sitä tunnetta ja oloa. Yllätysvieraat olisivat kai näin ollen minulle sopivampi vierailumuoto, mutta vihaan kyllä sitäkin että minut yllätetään väijytyksistä...
              Alan muuttua erakoksi taas pikku hiljaa.
              Selvät merkit havaittavissa.

Paketeista (joita olin kieltänyt tuomasta - joka puolestaan kertoo minun auktoriteetista ystäviini) paljastui puusydämiä, joita laitetaan vaatekaappiin torjumaan koiperhosia ja muita mukavia otuksia, jotka järsivät tai muuten pilaavat vaatteita. Tämmöisiä minulla ei ole koskaan ollutkaan ja villaisten vaatteiden ystävänä, tarvitsen näitä takuulla! Lahjan antaja oli huolissaan, että ottaisin sen vihjaisuna siitä, että kaappini olisivat koiperhosten siittoloita! Eipä semmoinen aatos mieleen tullutkaan ennen kuin ystävä kallis sen ääneen sanoi. Heh.

Ja kun eilen ihmettelin sitä, että kaikki osaavat minulle tuoda sukkalankoja lahjoiksi niin tämä suklaa on samanmoinen ihmetyksen aihe. Saan aina suklaata lahjaksi, vaikka en mielestäni ole sanonut ääneen kovinkaan useasti, että suklaasta pidän. Mistä ne tietonsa urkkivat!? Vai sanonko minä sittenkin jotain tahattomia paljastuksia, joita en itse muista jälkikäteen... voipi olla, voipi olla. En mene sitäkään mahdollisuutta kieltämään. Kuitenkin, oiva lahja tämäkin. Talvea vasten pitää alkaa keräämään ruskeaa rasvaa...
             Se virallinen synttärilahja oli kuitenkin kassillinen sipulikukkien sipuleita. Hmm, minä en ole ollut mikään hurja sipulikukkien ystävä, koska olen jostain saanut päähäni (siis lukenut jonkun informatiivisen artikkelin), että ne usuttavat myyrät pihalla mekastamaan ja rellestämään. En siis ollut järin innostunut lahjasta, vaikka yritinkin vähän harmistumistani peittää. Siinä onnistumatta. 'Pahinta' oli kuitenkin se, että likat laittoivat ne maahankin, halusivat vain tietää, että minne. Minä yritin keksiä mahdollisimman vaarattoman paikan, kun uhkasivat rei'ittää pihanurmen, jos paikkaa ei kukkasipuleille löydy...
              Pelottaa. Myönnetään. Pelottaa, että keväällä sipulit on syöty ja minulla on myyrä ongelma jo takapihallakin, kun tuolla niityn perillä, pellon laidassa alkaa olla jo myyräkatastrofin oireita. Iik! Istuttajat sanoivat, että minä tietysti menen napsimaan sipulit heti pois, kun he lähtevät, mutta ihan niin hullu minä en vielä ole. Annan niille armoa kevääseen ja jos myyrät pysyvät poissa annan sipuleiden makoilla rauhassa, mutta muutoin voi olla, että ne saavat äkkilähdön pihamaan kukkapenkeistä!
               Itsekseni ajattelin, että sellainen kukkasipuli olisi ollut kiva, mitä Tiuhti ja Viuhti toivat muumeille lahjaksi eräässä Muumien jaksossa. Laulava sipuli vesi astiassa. Sellaisesta kukkasipulista voisin minäkin tykätä.
               Mukava oli kuitenkin kun sai taas parantaa maailmaa ja viettää aikaa "omien ihmisten" kanssa. Minä olen niin huono hankkimaan ja ystävystymään uusiin ihmisiin, että pitää pitää kiinni näistä vanhoista kynsin ja hampain.

Sauna pehmensi minut täysin ja olisin ollut jo kahdeksalta valmis unten maille, mutta miten tämmöiseen sänkyyn menee nukkumaan, jonka on vallannut jättisuuri paimenkoira! Joskus oikein huvittaa, että meidän keskikokoinen koira tuntuu ja näyttää isommalta makuultaan kuin neljällä jalalla seisten. Vietin siis tämän illan lattialla kun koira valtasi sängyn. Säälitti vähän, kun toinen oli myös väsähtänyt kamalaan ihmispaljouteen. Minäkin huomasin, että sosiaalisuus vie voimia näin äkkiseltään. Oli mukava sitten illalla vain nyhjätä omissa oloissaan puhumatta tai sanomatta yhtään mitään.
                Minulla on nälkä. Tekee mieli italianpataa ja punajuuria ja keitettyjä porkkanoita.
                ARG!

Kolmekymmentä

Hyvää synttäriä minulle!
          Olen syntynyt kolmen jälkeen yöllä, joten kun tänä aamuna heräsin, heräsin jo kolmekymppisenä. Ei se erilaiselta tuntunut, yhtä paljon väsytti kuin eilenkin. Koira kävi anivarhain kurkistamassa, että näkyykö elonmerkkejä, mutta kun ei edes varpaat liikkuneet, koirakin meni vielä muutamaksi tunniksi unten maille.
           Minä nautin aamusta. Kylmästä aamusta, mutta minun aamusta kuitenkin. Hain postin ja otin aamupalan ja luin lehden ja laitoin uuniin tulet. Hetken aikaa kaikki oli kuin aika olisi pysähtynyt, vaikka vain muutamaksi minuutiksi. Sitten piti kuorruttaa täytekakku huomisille vieraille ja täytyy myöntää, ystävät kalliit, että ei minusta ole leipuriksi eikä kakunkoristelijaksi! Kerma oli minua vastaan eikä oikein levinnyt niin kuin olisin halunnut kakun päälle. Joko sitä oli liian vähän ja kakkupohja paistoi läpi tai sitten sitä oli liian paljon, ettei kukaan elävä olento olisi jaksanut sellaista kermamäärää syödä kakkupalansa päältä! Tuli siitä nyt kuitenkin jonkinmoinen...

Olin juuri aloittamassa aamutiskiä, kun naapurin emäntä tuli ovesta ja onnitteli halauksen kera minua pyöreistä vuosista. Mukanaan hänellä oli ruusukimppu ja sukkalankaa (naureskelin itsekseni, että miten minä sen tuon ilmi, että pidän sukkien neulomisesta..?). Tai siis kukkapuska oli kuulemma naapurin isännän ostama, vaikka isäntää ei halijoukoissa näkynytkään. Tarjosin lahjantuojalle kahvit kakun kera ja juteltiin niitä näitä. En ole mikään suupaltti ja vaikka tämän emännän kanssa olen tuntenut koko ikäni, ei juttu kuitenkaan aina ole niin itsestäänselvää tai sujuvaa.
           Vasta kun sain tiskattua ja hiilet otettua uunista, olin vapaa viettämään omaa päivääni. Käytiin koiran kanssa lenkillä rannassa ja hyvä ettei kylmä tullut. Olipas siellä koleaa! Pihaltakin olisi pitänyt vähän lehtiä haravoida, mutta olkoon nyt siinä vähän kuin syksyn merkkinä ainakin toistaiseksi.
           Söin eilisiä tähteitä, kun ei tarvinnut kuin mikroon työntää ja lueskelin kirjaa takan ääressä ennen kuin kipitin saunaa lämmittämään. Iltasella nautiskelin saunanlämmöstä ja mietin kolmeakymmentä vuotta.

Olen aina pitänyt syntymäpäivistäni, en kai ole vielä tajunnut sitä, että vanhenen sinä päivänä aina yhden vuoden! Viime vuonna harmitti kun siskonpoika syntyi heti seuraavana päivänä ja tuntui kun minun päivästäni olisi kadonnut puolet pois. Tiedän, todella lapsellista ajattelua, mutta siltä se tuntui. Nytkin kaikki höösäsivät pojan synttäreistä ja minun pyöreät vuoteni jäivät vähän jalkoihin. Okei, minun pitäisi olla jo siinä iässä, että synttärit ovat vain yksi päivä muiden joukossa ja olla tekemättä niistä sen suurempaa numeroa, mutta minulle tämä päivä on aina ollut tärkeä. Ja on yhä!
             Miltäs nyt tuntuu? Kysymys, johon olen yrittänyt vastailla näinä päivinä. Eihän tämä nyt fyysisesti miltään tunnu, mutta tietysti ajatteleehan sitä toisinaan, että kymmenen vuotta sitten ajattelin, että kolmekymppisenä pitäisi olla lapsia tai ainakin yksi tuloillaan, oma koti, perhe aluillaan, farmari auto ja talovelkaa sekä vakituinen työ.
              Mitä minulla sitten on kolmekymppisenä?
             Minulla on koti, vaikka se ei olekaan oma. Minulla on työ, jota rakastan, vaikka se ei ole vakituinen. Minulla on auto eikä velkaa. Minulla on haave perheestä, mutta ei edes sen alkua. Rakastan, mutta en tiedä rakastaako kukaan minua. Tästä voi päätellä sen, että parikymppisenä ei tiennyt vielä elämästä yhtään mitään - ei ainakaan sitä, että sitä ei pysty suunnittelemaan! Nyt tiedän ainakin sen, vaikka muu viisaus ei ehkä olisi kovinkaan paljoa siitä lisääntynyt.
                 Tykkään kuitenkin tästä iästä. En ole enää mikään muksu, mutten vielä ihan vanhakaan. Aina puhutaan siitä, että lapsuus on semmoista aikaa, johon voisi palata. Voisihan sitä muutamaksi päiväksi palata siihen lapsuuden huolettomuuteen, mutta nautin kyllä elämästäni nytkin. Tunnen itseni paremmin kuin ikinä ennen ja tykkään itsestäni enemmän kuin ennen. Olen sujut sen kanssa, mitä näen peilistä ja kaikki se, mitä kuluneisiin vuosiin ja päiviin sisältyy, on tehnyt minusta juuri tämän ihmisen, joka nyt olen. Jokainen itku ja nauru, suru ja onnenhetki. Ne ovat rakentaneet minusta tämän naisen, joka on elänyt tässä mahdottomassa maailmassa kolmekymmentä vuotta.
                  Jos näin synttäripäivän lopuksi saisin lähettää hiljaisen toiveen vielä tuonne jonnekin, niin se olisi toive siitä, että saisin viettää arkeni ja elämäni sellaisen ihmisen rinnalla, jonka kanssa olisin tasavertainen kumppani, joka rakastaisi minua silloinkin, kun minusta ei löytyisi ainuttakaan syytä siihen, tulisi kotiin ja istahtaisi samaan ruokapöytään minun kanssani, koskettaisi ohimennen arjen kiireessä ja harmaudessa, olisi läsnä ja lähellä, kun kaipaisin lohtua ja olkapäätä ja antaisi minun lohduttaa ja olla tukena omassa murheessaan. Että saisin ihmisen rinnalleni, jonka kanssa voisin vertailla ryppyjä ja harmaita hiuksia ja kilpailla kumpi saa kaihin ensin. Ihmisen, jota saisi rakastaa joka päivä, avoimesti, täysin ja kiertelemättä, ja joka rakastaisi minua.
                Että semmoista.
                Ei nämä minun toiveet kymmenessä vuodessa kamalasti ole näköjään muuttuneet...

"Rakastan sinua tietämättä miten tai miksi tai mistä lähtien"

Rakastan sinua tietämättä miten
tai miksi tai mistä lähtien
Rakastan sinua suoraviivaisesti
ilman monimutkaisuutta tai ylpeyttä

Rakastan sinua näin, koska en tiedä muuta tapaa,
kuin tämä
missä ei ole sinua tai minua
niin lähellä, että kätesi rinnallani
on minun käteni

niin lähellä, että kun suljen silmäni
sinä nukahdat

-Pablo Neruda

P.S. Sain tänään lahjan, joka vei sydämeni täysin..

The final countdown...

Kello herätti minut 7.oo, mutta torkutin puoli tuntia ennen kuin jalat tavoittivat maahan. Työpäivä kutsui ahkeraa (?) ahertajaa. Olisi tehnyt mieli jäädä peiton alle lämpimään, varsinkin kun olin iltasella tehnyt paljon töitä sen eteen, että olin saanut itseni lämpimäksi. Ajatus vain vahvistui kun verhojen takaa paljastui valkea pihamaa yöpakkasten jäljiltä.

Tiet olivat sulat eikä vielä tarvinnut pelätä kesärenkailla ajelua, mutta kyllä ne kohta vaihtuvat. En minä sitäkään lottoa ja jokeria jaksa, että pitää sitten joku aamu ajaa kieli keskellä söpöä suuta ja toivoa jalat ristissä polvia myöten, että pääsee perille ilman henkilövahinkoja tai autovaurioita.
           Työpäivä ei ollut tällä kertaa mitenkään kiireinen - pikemminkin päinvastoin. Välissä oli melkein kolmen tunnin tauko ja huomasin taas, että ajantappo on hidasta puuhaa.. Ohhoo! Päivälle tuli kuitenkin pituutta, kun olin vasta viiden maissa kotisilla.
            Äiti ja isä yllättivät minut synttärilahjalla jo tänään, vaikka täytänkin vasta huomenna. Ne ovat kuitenkin menossa siskonpojan juhliin, joten minun täydet kolme ympyrää jää minun juhlittavaksi yksikseen. Ystäviä ilmestyy pihamaalle vasta maanantaina. Niin, se lahja...

Tehosekoitin! Olen kai puhua pajattanut erilaisten smoothien teosta sen verran useasti, että vanhempani päättivät hiljentää minut edes hetkiseksi! Onnistuivat kyllä! Koneella saa tehtyä kaikkea ihanaa, mutta eniten varmasti käytän sitä herkullisten juomien tekoon. Ja reseptiapujakin löytyi samasta paketista.

Kirjaan on napattu 100 ohjetta ja jaoteltu ne osioihin, kuten Ruuansulatusta edistävät mehut ja smoothiet ja Vastustuskykyä edistävät mehut ja smoothiet, Pirtelöt ja muut hyvät smoothiet ja Energiapitoiset mehut ja smoothiet ja paljon muuta! Lupaan laitella sitten juoma-kokeiluja tännekin, kunhan saan jotain aikaiseksi.
            Juhlimme äidin ja isän kanssa synttäreitä siis jo tänään iltateellä. Äiti oli tehnyt minulle ihanan kakun, joka ei pelkästään näyttänyt hyvältä vaan maistui siltä myös!
            Oikeastaan aika kummallista, että olen selvinnyt tässä maailmassa pian kolmekymmentä vuotta... vielä muutama tunti...

Kuistilla kahisee

Tässä on muka ollut kiirettä...
           Torstaina tein siivousta kuistilla. Siellä kököttivät vielä kesäiset pelargoniat ruukuissaan ja keveät valkeat pitsiverhot muistuttamassa juhannuksesta (joskus tuntuu, ettei juhannus ollut edes tämän vuoden puolella ja siitä ei ole kuin muutama kuukausi!).
            Pesin ikkunat ja vaihdoin puoliväli-verhot. En halunnut vielä laittaa kovin jouluisia verhoja, mutta ei kukallisetkaan kesäverhot enää olisi kuistille sopineet. Joten raitaista olkoon minun syksyni ennen kuin se talveksi taittuu.

Havuköynnös on tekohavua, mutta hintansa väärti kestävyytensä kanssa. Tämä on jo kolmas vuosi, kun se tuo väriä kuistin ikkunaan talvikuukausina. Tällä kertaa tein siitä kuitenkin vielä vähän syksyisemmän ja lisäilin hehkuvan punaisia pihlajanmarjoja ennen kuin tilhet tulevat ja syövät itsensä humalatilaan. Koko kuisti tuoksui hetkessä syksyltä!

Lopuksi vielä raahasin ison lyhdyn valoa tuomaan, kun kuisti on iltaisin muuten niin pimeä ja valoton. Kunhan vielä saisi joku päivä muutaman kuurankukan ikkunaan niin alkutalven asetelmani olisi täydellinen!

- 2 astetta

Kaunis syyspäivä. Aurinko paistoi koko päivän, mutta huomasi jo, ettei se sillälailla enää lämmittänyt kuin kesällä.
              Minä vähän kuopsuttelin "unohtuneita" kukkaistutuksia ja trimmailin rakennusten ja penkkien reunoja, jos vaikka loppuviikosta hurauttaisi nurmen lyhyeksi. Iltapäivästä kävin tuuraamassa äitiä niiden puusavotassa ja saatiin kun saatiinkin halot klapeiksi. Neljä ja puoli pinoa eli yli kahden vuoden puut! Ei hassumpi saalis!

Alkuillasta ajelin työnnettävän ruohonleikkurin kanssa marjapuskien välit ja sellaiset nurkat, mihin ei ajettavalla taivu eikä pääse. Minun pensasmustikkani hehkuvat ihanissa ruskan väreissä! En ehtinyt sinne asti kameran kanssa, mutta pitäisi käydä ihan nappaamassa muutama ruskakuva, kun ne kerrankin ovat ruskan väreihin pukeutuneet. Puput söivät Alvar-lajikkeen melkein kokonaan viime talvena, kun joku hömelö puutarhurin-kuvatus unohti suojata ne syksyllä... Tänä syksynä pitää olla vähän tarkempi.
               Lämmitin ulkosaunan ja oli ihanan kirpeää tulla saunasta, kun ilmassa oli selvästi pakkasyön enteitä. Ruoho rapisi jo jalan alla ja käsivarsia ja kasvoja pisteli tutusti. Taivas oli kirkas ja tähtiä täynnä. Jos nyt ihan rehellinen olen, niin kyllä minä näitä kirpakoita pakkaskelejä jo vähän kaipaankin, vaikka lumitöihin ei vielä hirveätä hinkua olekaan. Varsinkin ne rapeat aamut olisivat ihania, kun kengän kuva jää jäätyneeseen nurmeen...

Tuossa on muuten ne eilen ostamani nilkkurit. Pääsevät kunnon testiin viikonloppuna kun minulla on töitä. En viitsi enää pikkukengissä siellä pyöriä. Kuva vähän vääristää kenkien väriä. Se on rusehtavampi kuin tuossa. Ihanat kuitenkin!

Olipas ihana taas tuikata takka päälle, kun pääsin vihdoin viimein päivän töistä sisälle ja kuljeksimaan torpassa pelkissä välkkäreissä (paha tapa, josta en edes yritä päästä eroon!). Tai en ihan pelkissä välkkäreissä, toki oli paitakin päällä..
              Lojoksin takan lämmössä ja haaveilin jonnin joutavuuksia. Minulla ei ole takan ääressä suurta nojatuolia tai sohvaa tai muutakaan mööpeliä, vain pelkkä pehmeä matto, mutta hyvin löhöily sujuu siinäkin!
               Ja että minä rakastan sitä tulen rätinää!
               Rakastan talviaamuina sitä samaa ääntä tuvan suuressa uunissa, kun otan samalla aamupalaa ja uunissa palaa samaan aikaan sylillinen suuria puita. Se on kotoinen ääni, joka tekee mielen hyväksi ja onnelliseksi.
                Iltalenkillä mittari näytti -2 astetta pakkasta. Koiran kanssa nautittiin viileästä ja seisottiin tähtitaivaan alla kuin hölmöläiset! Yritin etsiä satelliittia, mutta ainuttakaan ei sattunut silmiin.
                 Ensimmäinen lokakuuta.
                 Tervetuloa alkutalvi!


P.S. Sain eilen kirjeen. Ihan oikean kirjeen, postimerkillä, kirjekuoressa ja tiputettuna muun postin mukana postilaatikkooni! Nautiskelin joka hetkestä, kun poimin sen muun postin sekaan ja sujautin kainalooni.
Sydän oli suuri ja lämmin koko loppupäivän. Minulle oli postia!