Takkatuli ja kesämeni

Lämmitin tänään vähän takkaa, kun ulkona oleva kosteus ja koleus pyrki jo sisään. Vähän aikaa piti poltella kananmunakennoja takassa puiden päälle, että sai hormin vetämään kesän jäljiltä, mutta sitten kun tuli humisi luukun takana, tuli torppaan ihan erilainen tuntu. Pehmeää lämpöä.
              Illat virahtavat aina vähän pitkiksi ja tänäänkin työmaalta löytyi työntekijän kuvatus, joka etäisesti muistutti minua. Se haukotteli useasti ja leveästi ja silmät lumpsivat sen näköisenä, että pielukseksi olisi kelvannut vaikka kostea varvukko tai sammalmätäs. Tämä viikko on viimeinen hoitoviikko ja kukat saivat hoitokäsittelynsä viimeistä kertaa tänä kesänä. Hulluinta on, että nythän ne vasta oikeastaan ovatkin hyvännäköisiä (toisin kuin hoitajat)! Ovat ehtineet juurtumaan, saaneet vettä eikä enää ole niin läkähdyttävän kuuma, mutta ei vielä pakkastakaan! Kukkien hoitopäivät ovat vain niitä päiviä, kun olen ihan omien ajatusteni kanssa. Tänään hautausmaalla ei liikkunut kuin kaksi ulkopuolista, joten olimme todella kaksistaan Epun kanssa.
                Kahdestaan yksin.

Ajattelin töiden loppumista ja syksyn tuloa, sitä miten pyytäisin viikonlopun virhettäni anteeksi ja keneltä, ajattelin sitä, miten erilaiseksi kuvittelin tämän kesän. Toisaalta, vaikka kaikki ne asiat, jotka kuvittelin muuttuvan tänä kesänä, muuttuivat, ei vain ihan niin kuin minä luulin. Loppujen lopuksi olen ihan onnellinen. Vähän eksyksissä tunteideni kanssa, mutta ihan onnellinen kun ottaa huomioon sen, miten paljon huonommin voisi asiat olla.
               Oma piha on jäänyt melkein kokonaan hoitamatta näinä viikkoina. Nurmen olen ajanut ja se on ollut siinä. Tänäänkin kun tulin töistä ja sain ruuan niellyksi mahaan asti, niin rojahdin viltin alle "oikaisemaan vähän jalkoja". Seuraavan kerran heräsin kello kuusi.
                  Iltauinti piristi hieman. Vesi oli kylmempää kuin viimeeksi ja jos se tuosta vielä viilenee niin se jäätyy! Oli nimittäin sellaista, että uidessa piti ihan ajatella hengittämistä tai muuten se olisi salpautunut oitis. Jollakin kierolla ja kummallisella tavalla nautin siitä tunteesta! Monet sanovat, että avantouinnin jälkeen olo on kuin uudestisyntyneellä, kun veri kiertää ja sormenpäitä ja varpaita kuumottaa. Minä pidän toki siitäkin tunteesta kun kropassa hehkuu ja polttelee uimisen jälkeen, mutta enemmän minä taidan nauttia siitä kylmästä tunteesta, siitä kun on vedessä ja meinaa kuolla siihen kylmyyteen...
                  Ja silti iltasella vetelen sammaleenvihreän villapaidan päälle ja juon kupin tummaa kaakaota ja vedän pörrösukkien päälle toiset villasukat.
                   Olen aina ollut sitä mieltä, että minussa on kaksi täysin erilaista puolta ja vielä niin, että ne ovat selvästi toisistaan erillään. Toinen puoli on juuri sellainen 'takanlämmittäjä tyyppi' joka nauttii kaikesta villaisesta, lämpöisestä ja pehmeästä, ja toinen on se, joka hakee koko ajan kropastaan ja mielestään katkeamispistettä kylmyyden, jaksamisen ja henkisen puolen suhteen. Joskus toivoisin, että nuo ääripäissä olevat luonteenpiirteet olisivat vähän lähempänä toisiaan, enemmän sulautuneina yhdeksi niin ei tarvitsisi niin paljoa tempoilla itsensä kanssa.
                    Nyt rupesi jälleen satamaan.
                    Ikkuna on auki ja ropina kuuluu ikkunalautaa vasten. Olenkohan ihan kajahtanut vai kuulostaako syyssade erilaiselta kuin kesäinen rapina? Tämä sade ainakin kuulostaa kylmältä ja märemmältä, kun ne lämpöiset kesäsateen ropsaukset, jotka tuntuivat kevyenä hipaisuna iholla...
                    Uskomatonta, että kesään on taas vuosi aikaa ja edessä on vain kylmempää ja pimeämpää.
                    Tekee mieli sammuttaa valot, kömpiä peiton alle ja nukkua ensi kevääseen.
                     Mutta sittenhän jäisi syysilot kokematta!

Haja-ajatuksia...

Tämmöinen päivä sopisi vallan hyvin, jos olisin sieni tai jokin muu sateesta elämän eliksiirinsä saava olento.
           Mutta en ole.
           Tänään satoi koko päivän. Joka paikka oli yhtä lammikkoa ja sadeverhoa. Vuodessa on 52 maanantaita siinä on kyllä 52 liikaa! Viikonlopun vähäiset unet ja vähäinen lepo tuntui niin jäsenissä kuin pään sisälläkin. Harmaus levisi nopeasti pää kuoren sisäpuolellekin ja teki olon 'hälläväliseksi'. Työmaalla piti kuitenkin jotain saada aikaiseksi, mutta päivän päätteeksi oltiinkin sitten kuin uitetut koirat!

Mokasin viikonloppu töissä sen verran pahasti, että oli vähän siipi maassa koko sunnuntain ja kyllähän se vieläkin ajatuksiin nousi tänäänkin, vaikka yritinkin ajatella asian niin, että eipä sille enää mitään mahda muuta kuin ottaa opiksi eikä tehdä samaa virhettä toiste! Tällä luonteella se on vain helpommin sanottu kuin tehty, kun välillä tuntuu kuin Suomen lama ja ilmastonmuutoskin on minun syytäni...
              Minulla on kolme viikkoa töitä jäljellä.
              Toisaalta tuntuu vähän apealta lopettaa jälleen työt ja miettiä mitä sitä taas tekisi nämä talvikuukaudet muutakin kuin viikonloppuhommia, mutta toisaalta vähän jo odotankin sitä, että pääsee vähän lomille huilimaan. Nukun varmaan kuukauden ennen kuin edes suunnittelen muuta! Sitten minulla on suunnitteilla se synttäriviikko vuokramökissä ja hemmottelua ainakin kylpylän muodossa. Kerranhan sitä kolmekymmentä täytetään! Seuraavan kerran täytänkin varmaan jo kuusikymmentä...
              Olen kai pohjimmiltani masokistinen luonne, sillä ihan kuin tämän päivän harmaus ei olisi vetänyt mieltä maahan niin minun piti iltasella katsoa vielä eräs leffa, joka itketti.. Olisi pitänyt kaiken järjen mukaan katsoa jokin sellainen leffa joka olisi tehnyt iloiseksi, naurattanut vähän ja viihdyttänyt vielä enemmän, mutta kuten hyvin sopii, katsoin semmoisen filmin, joka itketti ja kosketti ja itketti taas.
                Ajatukset pomppivat taas minne sattuu ja asiasta toiseen.
                Meinasin tänään käydä käsiksi hautausmaalla kävelleeseen mieheen, joka tuli haastamaan riitaa vaan siitä ilosta että sai haastaa riitaa. Hillitsin itseni ja olin ylpeä siitä, vaikka ääni muuttui vieraaksi ja hampaita piti purra yhteen niin että kiilteet roiskuivat! En yleensä suutu, en edes hermostu kovin helposti ja yllätyin vähän itsekin, että minusta on moisiin tunteisiin.
                 Muista tunteista voisinkin pitää vähän lomaa.
                 Miksi rakkaus tuntuu sekä sydämessä että päässä? Yksikin jomotus riittäisi...

Haikean vaikeaa

Vaikka tämän päivän tietää tulevaksi, on se sittenkin aina yhtä haikeaa.
             Ensi viikolla meitä on töissä yksi vähemmän. Yksi työkaveri lopetti tänään työnsä ja siirtyy opiskelijan työntäyteiseen elämään heti ensi viikon alussa. Minulla on pää tehnyt tietynlaista ero-prosessia jo viikon ajan, mutta tämä viimeinen päivä on tietysti ihan erilailla haikea ja vaikea.
             Päivän työt kadottivat hetkeksi sen tosiasian kauemmas, että Anni lähtee - paitsi että toinen työkaverini muistutti lähdöstä koko ajan! Minä olen näiden hyvästien ja lähtöjen suhteen sellainen, että mieluummin kohtaan ne vasta sitten kun on ihan pakko ja muutoin painan ne takaraivon pohjimmaiseen kuoppaan.
              Niin tänäänkin.
              Siinä vaiheessa meni vielä hyvin, kun istuttiin hetki pöydän ääressä ennen työpäivän loppua ja käytiin vähän kulunutta kesää läpi, mutta kun oli loppuhalausten ja pienen lahjan antamisen vuoro niin minulta petti itsehillintä ja tekoreipas ja iloinen olo vaihtui kyynelten sumentamaksi haikeudeksi. Samalla kertaa olin onnellinen Annin tulevista elämänmuutoksista ja mielenkiintoisesta syksystä, mutta samaan aikaan itsekäs osa minusta ikävöi ja kaipasi jo valmiiksi nauravaista Annia työmaan arkeen.
               Itsekästä?
               Niin on, myönnän.

Anni kiitti kesästä ihanalla Muumi-mukilla. Tuskinpa tästä mukista tulee juotua Annia muistamatta! Kiitos-viestiin laitoin, että mukavaa kun kuvaksi sattui Pikku Myy, kun olin kuitenkin meidän työporukan suurin tyyppi... pituudeltani, muusta suuruudesta en tiedä.
               Koirankin vatsa vielä reistailee ja tänään se oli maannut ampiaisen päällä tuossa ulkorapulla. Katsoin ja tutkin koiraa hetken piston varalta, mutta eipä ampiainen ollut kai pistämään ehtinyt, kun ei koira mitenkään oireillut eikä mikään kohta kyljessäkään turvonnut. Mitähän vielä!
               Huomenna on töitä. Aamutuimaan ja anivarhain pitää taas kammeta itsensä ylös ja jaksaa painaa vielä yksi päivä tätä työviikkoa ennen kuin pääsee vähän huilimaan! Hohhoo! On niin syksyinen olo - niin ulkona kuin omassa mielessäkin.
               Ja pihlajanmarjatkin jo punoittavat.

Jännitystä elämään

Sitä saa mitä tilaa. Toimituksessa voi olla pieni viive, mutta kyllä se sieltä tulee. Minä nimittäin ajattelin viime viikolla ääneen, että tapahtuisi nyt jotain jännittävää työmaalla, kun masensi harmaan syksyinen keli ja kylmyys. Tänään tilaus tuli sitten perille...
             En muista olenko kirjoitellut jo siitä, mitä teen työkseni. Työmaasta olen puhunut ja siitä, että rakastan työtäni, mutta se mitä itseasiassa teen taitaa olla kertomatta.
           Olen puutarhurina seurakunnalla, hautausmaalla.
           Ensimmäinen reaktio ihmisillä on kauhistus, kun kerron työpaikastani, ja he yleensä ihmettelevät ääneen, että kuinka voin olla hautausmaalla töissä eikö se ole ihan kauhea paikka? Ei ole. Oikeastaan se on rauhallinen työpaikka, missä saa tehdä melko monipuolista työtä. Tietysti viikon aikana on tehtävä tietyt hommat ja rutiinit pysyvät melkein samana hoitokauden ajan, mutta se on yksi syy, miksi pidän työstäni. Menen aamulla työmaalle ja tiedän mitä päivän aikana pitää saada aikaiseksi.

Tänään leikkasimme nurmea ja monen viikon ajan meitä on piinannut yliaktiiviset ampiaiset ja useimmiten juuri ruohonajon aikaan. Lehdissäkin on ollut paljon puhetta tämän vuoden oudosta ilmiöstä, kun ampiaiset nälissään tulevat ihmisiin kiinni ja ruokailemaan suoraan lautasilta, jos ruokaa sattuu ulkona syömään. Tänään ampiainen tunki melkein suuhun asti ja pisti (tai puri?) kipeästi alahuuleen. Toinen nappaisu tuntui hetkeä myöhemmin lippalakin reunassa, silmäkulman yläpuolella. Työkaverit syöttivät minulle heti kyypakkauksen, mutta enemmän siitä pöhnäinen olo tuli kuin ampiaisen pistoista. Ei pistokohdat turvonneet näkyvästi. Suupieleen osunut tuikkaus tuntui suun sisäpuolella ehkä lievänä turvotuksena, mutta tällä kertaa selvisin vain jomotuksella ja jumalattomalla päänsäryllä, kun pääsin kotiin. Nukuin pari tuntia heti kun olin saanut vähän ruokaa vatsaan.
                Loppupäivästä kun käveltiin varastoille päin jo, niin meidän varastolle johtavalla tiellä luikerteli suuren suuri kyykäärme. Naiselliset kirkaisut kaikuivat pitkin metsän laitaa. Se on iljettävä otus! Kaikki muut matelijat ja hämähäkit ja kovakuoriaiset ja sen sellaiset menettelee, mutta en tiedä miksi minua puistattaa jo pelkkä ajatus käärmeestä! Se on vaan jotenkin niin luikertelevainen ja inhottavan näköinen. Tämäkin tapaus nosteli päätään niin ylimielisesti ja uhmakkaasti, että häijyä teki!
                  Phyi!
                  Jännitystä riitti tälle päivälle siis ihan yllin kyllin.

Tämän postauksen kuvat ja aihe eivät sovi yhteen mitenkään, mutta täällä päin on tupa ollut taas kuin hävityksen kauhistus. Tällä kertaa mehutehtaan muodossa. Sadonkorjuu alkoi jälleen viinimarjoista, joita tontilla riittää. Onneksi tänä vuonna marjoja ei tullut ihan hirveästi, kun halusin katsoa miten pensaat tekevät marjoja "luomuna" eli ilman lannoitusta. Ihan sopivasti näihin tarpeisiin tänä vuonna.
                  Mehunkeiton lisäksi on tuvassa tuoksunut etikkakin, kun kurkkumaan tuotoksia on säilötty lasipurkkeihin tillin ja viinimarjalehtien kera. Jotenkin nämä touhut tekevät olon entistä syksyisemmäksi, vaikka en nyt ihan vastenmielisesti syksyyn suhtaudukaan noin niin kuin normaalisti. Tänä vuonna vaan tuntuu niin erikoiselta, kun ensin nautiskeltiin monta viikkoa helteestä niin ettei syksyn tuloa edes muistanut ja sitten syksy paukkasi päälle oitis, varoittelematta.

Nyt taidan pikku hiljaa suunnistaa peiton alle toipumaan päivän koettelemuksista ja toivomaan, etten huomenna herää puoli päätä turvoksissa... tuskin nuo enää turpoavat jos eivät tähän mennessä ole turvonneet. Koira on taas kipeä. Vatsa ihan sekaisin. Se on niin herkkävatsainen, vähän kuin minäkin, ja luulen, että tämä on pelkkää stressivatsan oireilua viikonlopun häistä ja hoitajan kanssa olemisesta, kun ruokailussa ei ole muutoksia tehty eikä sopimattomia annettu... Harmittaa vaan ja mielessä pyörii kaiken muun lisäksi sitten vielä kipeä koira. Murunen.
                Lähipäivinä taidan tehdä pitkästä aikaan kirja-postauksen. Muutama sivu kyseisestä kirjasta on vielä lukematta, joten pitänee lukaista nopsasti loppuun, että pääsen jakamaan ajatuksia. Ihana kirja - jälleen kerran! Sen verran voin paljastaa...

Ihan pimeetä!

 Tänä aamuna satoi niin paljon kun vain taivaankansi sai vettä alas työnnetyksi! Oikein kiva herätä sellaiseen aamuun ja vielä tietäen, että sinne vaan pitäisi vetää luitaan, vesisateeseen.
           Öh, miten masentavaa.
           Pimeää ja sateista ja taas pimeää.
           Tämä syksy tuli nyt vähän liian äkkiä...
           Työmaalla tehtiin mitä tehtiin. Vähän oli veto poissa vielä tänäänkin eikä oikein saanut semmoista työintoa pintaan millään. Minä käyn selvästi aurinkoenergialla, kun heti alkaa powerit valahtamaan nilkkoihin, kun aurinko vähän pilvenreunan taakse piiloutuu.
            Sain viikonlopuksi töitä. Ensin piti olla vain muutama tunti, mutta taitaapi sitä olla ihan koko lauantai loppujen lopuksi. Ihan jees. Olisihan sitä tietysti voinut löhötä viltin alla ja haaveilla ja nukkua ja nauttia toimettomuudesta, mutta eiköhän tuokin tuosta taas suju - jotenkin.
            Sisko laittoi viestin, että yllätys-häämatka ei ollutkaan kolmen viikon loma Loimaalla vaan Singaporeen ja Malesian paratiisisaarille. Kyllä niiden nyt kelpaa siellä kuherrella... Taisin laittaa vastausviestiin, että mukava paikka tuoreelle parille, varsinkin kun monsuunisadekausi on aluillaan. Heh.
             Minä täytän syksyllä kolmekymmentä ja olen suunnitellut karkureissua. Minun rahani eivät kuitenkaan Malesiaan asti riitä - vaan Pirkanmaalle!
             Eh...
             Iltasella väänsin huomiseksi pikkupizzoja työmaalle. Saadaan taas työmiehiä paikalle. Maistoin yhden jo leipojan etuoikeudella ja hyviä olivat. Pohjan tein jälleen gluteenittomasta jauhoseoksesta, mutta laitoin 1/3 jauhoista perunahiutaleita. Ne tekivät pohjasta vähän pehmoisemman, kun yleensä minun gluteenittomat pohjat ovat kuin vanerilevyä! Nyt onnistui pohja ja pizzat hyvin! Toivottavasti maistuvat muillekin.

Väsy iskee juuri nyt. Voi kun olisin karhu niin voisin kohta puoleen kömpiä talviunille ja kääntää vaan kylkeä kun ulkona pauhaisi syysmyrskyt tai alkutalven synkkä pimeys.
             Hohhoo.
             Onko tämä nyt sitä kaamosmasennusta?

Hääviikonloppu ja loppumaton väsymys tuliaisena

En oikein tiedä mistä aloittaisin tämän postauksen, kun pää on väsymyksestä sekaisin. Viikonloppuna vietettiin pikkusiskon häitä ja lauantaina piti herätä jo ennen kuin ehdin edes kunnolla nukkumaan. Aamusella laittelin koiran hoitajalle vielä ohjeita ja ruokia valmiiksi ja vaikka luottamus hoitajaa kohtaan oli täydellinen, niin silti tuntui vähän haikealta jättää hauveli melkein pariksi päiväksi hoitoon.
           Häät olivat Tampereella, mutta onneksi vasta neljältä, joten ei tarvinnut ihan anivarhain ratin taakse pompata. Ihan tarpeeksi siellä sai istua nytkin, kun ajomatkaa tuli melkein neljä tuntia. Olen huono pitämään ajomatkan aikana taukoja, vaikka joskus se olisi ihan hyvä jo jalkojenkin ojentelun ja ruokailun takia. Menomatkalla ajattelin, että menen sitten haukkaamaan jotain apetta, kunhan olisin tarpeeksi lähellä Tamperetta ja aikaa jäisi hyvin (ihan kuin varaamani 6 tuntia ei olisi ajomatkaan riittänyt?! Neuroottista tämä aikaisin oleminen!!). Piipahdin pienellä huoltoasemalla, jossa oli Hesburger. En ole melkein vuoteen hampurilaisateriaa syönyt, kun vatsan kanssa oli vähän ongelmaa silloin joulun aikaa ja piti pitää vähän taukoa ns. roskaruuasta. Nyt nappasin juustohampurilaisaterian ja voi, miten hyvää se pitkästä aikaa olikin! Näytin varmaan todella typerältä, kun nautin jokaisesta suupalasta kuin en saisi enää ikinä hampurilaista syödä tämän jälkeen! Namskis!

Olin perjantaina ostanut autoon navigaattorin ja tämä Tampereen matka oli sen neitsytmatka. En katunut ostosta hetkeäkään, vaikka tie suurimmaksi osaksi olikin suora ja helppo ajella. Varsinkin sitten kun mentiin Tampereen keskustan puolelle, navigaattori oli korvaamaton puhuvan ja ärsyttävän kaikkitietävän ohjeistajan kera! Huomasin, että ei kestänyt kovin kauaa, kun rupesin vastailemaan navigaattorin äänelle, kun se ohjeista minua semmoisille teille, missä tehtiin tietöitä tai tie oli muuten laitettu poikki. Naisparka yritti koko ajan kestää perässä minun uusissa reiteissäni. Mainio peli kuitenkin ja tuntui turvalliselta ajella, kun ei koko ajan tarvinnut kyttäillä katujen nimiä tai paikkojen tuntomerkkejä. Löysin hotellinkin, kunhan olin ajanut ympyrää muutaman kerran... kuskissa vika, ei navissa!
            Tuntui, että syksy oli niin paljon edellä Tampereen seudulla. Pelloilla näkyi puimureita ja puituja sänkipeltoja vilahteli ohi tämän tästä, ja teilläkin pörisi traktoreita viljakuormien kanssa. Täällä päin kypsytellään vielä paikka paikoin vihreää viljaa. Onneksi se luvattu sadekin jäi vain muutamaan pieneen kuuroon, joten ajokelikin suosi ja sain nauttia ihanista maisemista. Huomasin, että edelleen pidän ajelusta, ilman suurempaa kiirettä.

Hotellilla oli aikaa tunnin verran valmistautua ja vaihtaa vaatteita ennen kuin piti joutua kirkkoon. Onneksi kirkko löytyi vain muutaman sadan metrin päästä hotellilta ja sinne ehdittiin hyvin kävellä. Istuttiin kirkon penkissä hyvissä ajoin ja odoteltiin, että muutkin vieraat uskalsivat sisään tulla.
            Äiti kaivoi nenäliinan jo valmiiksi ja sen verran äidin tyttö taidan olla, että minulla ei vaatinut muuta kuin nähdä pikkusisko isän käsipuolessa kävelemässä kohti alttaria niin minä jo niiskutin ja silmät kostuivat. Yhtään ei auttanut kyllä sekään, että isosisko niiskutti vieressä. Pikkusisko oli sen verran kovanaama, että muutamaa nenäliinan pyyhkäisyä lukuunottamatta sisko selvisi vihkimisestä vailla suurempaa tunteenpurkauksia - minä en! Olen sen verran herkkä ja lisäksi täydellinen romantikko, että minä itkin lauluesityksen, sormusten pujotuksen ja papin puheen aikana. Ja ehkä se suurin syy niihin kyyneliin oli se, että pikkusisko näytti niin onnelliselta ja rakastuneelta miehensä käsipuolessa...

Olin odottanut, että minulle tulisi se tyypillinen paripuoli-olotila heti häiden alettua, kun näkee sen onnen ja rakkauden toisten silmissä, mutta ei se sillä tavalla päälle vyörynyt kun olin luullut. Tietysti tuli hetkiä, kun ajatteli, että voi kun joskus joku katsoisi minuakin noin - silmät täynnä puhdasta rakkautta - mutta suurimmaksi osaksi olin vain todella onnellinen siskon puolesta.
                  Juhlat olivat onnistuneet. Ruoka erinomaista, puheet ihania ja liikuttavia ja hauskoja, hääkakku herkullista ja tanssimusiikkia riittävästi. Isä tanssitti minua yhden valssin verran ja sulhanen sitten nappasi minut kahden tanssin ajaksi käsivarsilleen. Ajattelin vähän hymyillen, että se oli varmasti sellainen sääli-tanssi, kun minulla ei tanssittajaa ollut, eikä kukaan häävieraistakaan minua hakenut - tosin melkein kaikilla oli jo oma puoliskonsa, joten parittomia ei kamalasti ollut. Loppuilta meni kuitenkin tanssiessa ihan likkaporukalla. Meillä oli siskojen kanssa oikein hauskaa tanssilattialla ja kai se meidän hyvä meininki tarttui muihinkin, kun pian oli lattialla naisia enemmänkin. Morsiuspari oli tehnyt illan ohjelmaksi ensin mukavat videot ja sitten sulhanen bestmanin ja yhden muun kaverinsa kanssa tekivät morsiammelle niin ihanan tanssiesityksen, että se villitsi viimeistään juhlakansan! Kuten sulhanen asian ilmaisi "fiilis oli mahtava", ja sitä se juuri oli. Lähimmät perheenjäsenet tekivät juhlasta liikuttavan ja lämpimän, ja ystävät puolestaan toivat hauskuutta ja syvyyttä juhlaan! Mukavat juhlat, joista jäi hyvä mieli.
                   Hotellille päin mentiin puolen yön aikoihin ja isosisko tuli minun kylppäriin suihkuun, ettei turhaan herättäisi niiden pientä miestä yöunilta. Muutenkin tuntui, että juteltiin isosiskon kanssa enemmän kuin koskaan ennen ja semmoisia vähän syvempiäkin asioita kuin normaalisti. Sekin tuntui hyvältä.
                    Yhden maissa olin pehmeässä hotellin sängyssä satojen tyynyjen keskellä ja odottelin unta. Vähän katumelu kaikui, vaikka aika yläkerroksissa oltiinkin ja muutenkin hotellin äänet pitivät vähän aikaa hereillä. Väsymys voitti kuitenkin lopulta. Onneksi.

Aamupalalle menin heti kun sinne vain pääsi. Halusin ajoissa kotimatkalle ja ajoissa kotiin. Melkein puoleen kymmeneen se lähtö kuitenkin jäi, kun piti takakontista tyhjentää vielä isosiskon kamppeita niiden autoon ja niiden tuleminen ja meneminen kesti iänkaikkisuuden. Navigaattori pyöritti minua pitkin Tampereen katuja ja oikein huvitti, että pääsenköhän minä koskaan pois sieltä katuviidakosta!

Kotimatkalla en pysähtynyt missään vaan ajoin koko matkan kotiin saakka. Koira tuli pihalle vastaan ja ei se tainnut niin kovin ikävöidä minua kuin minä sitä! Eli hyvässä hoidossa oli ollut. Väsymys ja nälkä olivat sen verran suuria, että yritin päästä koiranhoitajasta eroon, että pääsisin syömään ja nukkumaan, mutta asiaa riitti sen verran, että melkein pari tuntia meni vielä kotiintulosta siihen, että vihdoin sain napata tyynyn ja viltin kainaloon ja kiepsahtaa päiväunille.
                   Heräsin kahdeksalta ja väsytti edelleen.
                   Kävin iltauinnilla ja kömmin peiton alle sitten iltaunille, kunhan olin käyttänyt koiran iltalenkillä ja pessyt ainakin toisen puolen hammaskalustosta. Vähän ennen unen tuloa mietin, että miten ihmeessä selviäisin viikon aloituksesta, kun tuntui että olisin tarvinnut yhden päivän nukkumiseen.
                    Noh, en minä oikein tästä päivästä selvinnytkään.
                    Haukottelin, haukottelin ja haukottelin ja työteho oli vain aavistus siitä mitä se joskus on ollut. Ja kotonakin piti ajaa tuuheaksi turkiksi kasvanut nurmi ja päiväunet jäivät edelleen ottamatta. Nyt särkee vähän päätä, joten eipä taida huominenkaan päivä sen helpompi olla työmaalla...
                   Olen tullut vanhaksi.

Hymy on sydämen onnellisuutta.

Minun pitäisi kirjoittaa ohjeita koiran hoitajalle eikä raapustella tänne virtuaaliseen tunteiden pöytälaatikkoon taas näitä elämäni rusettiin solmittuja tunteita ja ajatuksia.
              Pitäisi ja pitäisi.
              Tällä viikolla kaikki minun lauseeni ovat alkaneet sanalla 'pitäisi', mutta mitään kyllin järkevää en ole saanut aikaiseksi. Päivät ovat seuranneet samaa kaavaa päivästä toiseen: herätys, töihin, kotiin, ruoka, nukkumaan, uimaan ja nukkumaan. Elämäni on jännittävää ja mielekästä... Jotenkin vain nämä sateiset ja harmaat päivät eivät ole inspiroineet minua tarttumaan kotona oikein mihinkään työhön. Nurmeakin olisi pitänyt taas ajaa, mutta tänäänkin se aika, jonka olin ajatellut mahdollisesti nurmenleikkuuseen, meni unten mailla, viltin alla, huonossa asennossa.
                Eilen minulla oli oikein semmoinen masis-päivä, kun ei oikein mielessä ollut muuta kuin mustia ja piikikkäitä ajatuksia. Robin Williamsin kuolemakin tuntui ihan käsittämättömältä. Olen sen ajan lapsi, että olen kasvanut miehen elokuvia katsellen ja Williams on aina kuulunut niihin näyttelijöihin, joiden elokuvia mielellään katsoo. Tuntuu hullulta, että hänellä ei mitään muuta pakotietä ollut pois pahasta olostaan kuin itsensä hengiltä ottaminen. Surullista. Ihmettelin, miksi miehen kuolema tuntui niin pahalta, kun kuitenkin kyseessä on ihminen, joka on tuttu vain roolihahmojensa kautta. Ehkä se johtui siitä, että Robin Williams on tietyllä tapaa ollut semmoinen näyttelijä, joka on ns. aina ollut olemassa minulle, nuoruuden ja lapsuuden elokuvissa. Harmitti ja suretti kuitenkin kovasti, kun hänen kuolemastaan luin. Raha ei tuo onnea, ei kuuluisuus eikä se, että elämästä ei puutu materiaa. Ihminen kaipaa kuitenkin elämäänsä sitäkin puolta, joka tuntuu muuten kuin käsin koskettaen. Ehkä tämä tällainen tavallinen elämä on sittenkin aika rikasta...

Eilisiltana kävin uimassa vesisateen keskellä. Oli niin upeat maisemat ja oli niin huikaisevaa seisoa järvessä kun pisarat pomppivat veden pinnalla ja taivaalle piirtyi sateenkaari. Tuntui kuin olisi hetken aikaa ollut irti kaikesta muusta, arjesta ja murheista ja vastuusta ja velvoitteista. Että sen pienen hetken ajan olin vain se, joka olin. Keskellä sadekuuroa, kaulaa myöten jo viilenneessä järvivedessä ja täynnä iloa ja riemua hetkestä. Ihanaa!

Vein tänään työpaikalle pannaria kahvin painikkeeksi. Ukot olivat tulleet meidän työmaalle töihin ja ajattelin, että söisivät mielellään muutakin kuin sanansa kahvin kanssa. Loppujen lopuksi miehillä oli niin kiire, että pienellä tekosyyn varjolla saatiin toinen konemiehistä istutettua kahvipöytään asti, mutta onneksi pannari kuitenkin maistui. Ei mennyt ihan hukkaan senkään tekeminen.
              Tänään huomasin, että se pitää paikkansa, kun sanotaan, että onnellisuus tuo ihmisiä lähemmäs. Olen ollut nyt muutaman viikon ajan vähän muissa maailmoissa. Varovasti onnellinen, hymyillyt ja nauranut paljon, ollut rohkea ja peloton ja tuntenut itseni vahvemmaksi kuin pitkään aikaan. Kaikki johtuu yhdestä ihmisestä, jonka olemassa olo on tehnyt minulle hyvää. Tänään sain eräänlaista palautetta siitä, että minun hyvä oloni on huomattu ulkopuolellekin. Olin kuulemma ihana ja jotenkin kamalan mukava ja vapautunutkin. Allekirjoitin mielessäni kaiken tuon, vaikka sanojaa kiitin vain nöyrästi mukavista sanoista pienen hämmennyksen vallitessa, koska sanoihin liittyi sitten melko lämminhenkinen halauskin... Noh, pointti on kuitenkin siinä, että ihminen on vetovoimaisin silloin, kun on niin onnellinen, että se hehkuu sisältä ulos asti. Ja minä olen! Sen olen oppinut lähi kuukausina (ja ehkä lähi vuosinakin), että tämänsorttinen onni on sitä lajia, joka kannattaa pitää oman sydämen sopukoissa ja nautiskella kaikessa rauhassa ilman, että sitä toitottaa koko maailmalle.
              "Kel onni on, se onnen kätkekööt", vaikka sitä ei kokonaan pystyisi kasvoilta häivyttämäänkään. Ei tämäkään varmaan lopullinen olotila ole, joten aion taas nauttia hymystäni ja kirkkaista silmistäni sen minkä voin!

Onneksi huomenna on perjantai. Alkaa viikko painamaan ja on mukavaa taas saada yksi viikko päätökseen. Lauantaina on tosin ne pikkusiskon häät eli se vapaapäivä menee sitten siihen, mutta kai se on ihan mukavaa vaihtelua tavallisen lauantain sijaan. Ainut mikä vähän jännittää on koiran hoito, mutta luulen, että sekin onnistuu vailla sen suurempaa ongelmaa. Hoitaja on niin mahtava!
          Ilta on taas niin pimeä, että ei edes minun mielikuvituksella voida puhua enää kesäillasta. Kai tämä on sitten jo alkusyksyä, vaikka tuo termi onkin jotenkin samaa kuin luovuttaisi... antaisi periksi. Olen monena iltana ennen unen tuloa miettinyt, miten erilaista olisi jos saisi nukahtaa jonkun syliin eikä yksin paksun peiton kulmaa rutistaen.. tuntuisiko silloin tämmöiset sysimustat illatkin ihan toisenlaisilta kuin nyt?
           Kun on saanut olla semmoisessa sylissä, missä on hyvä ja onnellinen olla, ei osaa enää elää samalla tavalla yksin kuin ennen. Yksinäisyys on pilattu rakastamisella. Silloin yksinäisyys on vain yksinäisyyttä, kun ei ole sitä toista sydäntä omaa sydäntä vasten.
           Silloin jää vain toivo ja usko siihen, että syli löytää sylin. Sydän löytää sydämen.
           Silloin on taas kotona.

Loppukesän kypsää haikeutta

Oletteko koskaan todistaneet sitä hetkeä, kun kypsä (tai linnun pudottama) omena muksahtaa maahan? Se on iloinen ja riemukas muksahdus. Semmoinen pehmeä tumpsahdus, mutta jotenkin samalla kertaa haikean vakavamielinen.
             Luin tänään kirjaa ulkorapulla ja omena tippui lähellä olevasta puusta maahan. Semmoinen punakylkinen, vähän kolhuja saanut yksilö. Muistutti erästä, jonka tunnen...
             Taas ovat päivät juosseet kuin niillä olisi johonkin oikein kiire. Viime viikko alkoi vielä helteisesti, mutta torstaina paukkui ukkonen vihdoin ja viimein ja vähän viilensi ilmaa - ainakin hetkeksi. Kyllähän tänäänkin sai lämmöstä nauttia ja mittari lähenteli sitä kolmenkymmenen maagista rajaa, mutta mukavaahan tämä on. Yritän olla valittamatta!
             Tänä aamuna heräsin siihen, kun naapurin emäntä vihelteli lehmiään minun takapihaltani. Olivat lehmänkantturat karanneet aitauksestaan etsimään elämäänsä muuta sisältöä. Minun pihaltani ei muuta oikein löytynyt, kun lyhyeksi ajettua ruohoa, mutta sekin kelpasi elämän sisällöksi paremman puutteessa. Kiitokseksi jättivät muutaman ruskean läjän, jotka naapurit tosin korjasivat kohteliaasti pois. Kiitos siitä! Jospa elukoiden vapaudenkaipuukiintiö olisi nyt sitten täytetty, yleensä juoksentelevat kerran kesässä ja tämä juoksu tuli harvinaisen aikaisin.

Eilen minulla oli jälleen töitä ja jossakin vaiheessa päivää, tuntui, ettei tämän viikon työt lopu millään. Kun kotiin pääsin olin niin puhki viikon työurakasta että olisi tehnyt mieli hautautua oitis peiton alle ja jäädä sinne odottamaan ensi kesää. Mukavaa oli kuitenkin lämmitellä lihaksiaan vielä lauantaisaunassa, uinnin jälkeen, ja iltasella hemmottelin itseäni isolla lasillisella jääkylmää limsaa!
             Hih, laitoin elämän oikein risaiseksi!
             Tänään puolestaan meni päivä siihen, kun vieraisilla piipahti ensi viikonlopun koiranhoitaja vähän kyselemässä meidän koiran päivärutiineista ja sen sellaisista. Minulla ei ole mitään ongelmaa jättää koiraa kyseisen hoitajan hoiviin, kun ihminen on niin koirarakas kun vaan voi olla ja meidän koira tykkää vielä tapauksesta, joten kaikki menee varmasti hyvin. Tänään vain en olisi jaksanut muuta kuin maata auringon hellittävänä, lukea kirjaa ja nauttia siitä ainoasta vapaapäivästä, joka tällä viikolla oli.
              Noh, näin tällä viikolla.

Illat alkavat todella muistuttamaan jo loppukesän (kieltäydyn puhumasta vielä syksystä) iltoja. Nytkin taivaalla paistaa jälleen superkuu, pilvien takana tosin joten en taida saada kuvaa, ja muuten on maisema sysimusta.
              Huomaan itsessäni muutoksia tunteissa ja ajatuksissa vuodenaikojen mukaan. Siinä missä mieli on vilkas ja vallaton alkukesästä ja kaikki tunteet liikkuvat yläoktaaveissa niin hyvässä kun huonossakin, niin näin loppukesästä huomaan, että haikeus ja kaipuu lisäävät osuutta tunteiden vaakakupissa. Rakkaus, ilo ja onni muuttuvat tummemmiksi ja tuumaileviksi.

 Nytkin sisällä riehuu selittämätön ikävä toisen syliin ja halaukseen. Se ei ole enää samanlaista villiä ja hurjaa kuin se kenties oli silloin kun kevätvalo villitsi, mutta oikeasti taidan pitää tästä riuduttavasta tunteesta enemmän.
              Tuntuikohan omenasta vähän samalta, kun se tipahti vehreän vihreältä oksalta maahan saaden pienen mustelman kylkeensä? Oliko irti laskeminen sittenkin helpottavaa ja vapauttavaa?

Mustikkamönkijä

Helle jatkuu...
            Se alkaa näkymään niin koti-minässä kuin sitten erityisesti työ-minässäkin. Työmaalla ollaan onneksi kaikki samassa tilassa eli päät pehmeinä hihitellään jo ihan typerääkin typeremmille asioille ja hekotus vaan lisääntyy mitä enemmän mittariin asteita tulee ja mitä kauemmin nämä kelit kestävät!
             Onneksi pää pehmenee kuitenkin niin, että se tulee ilmi hihittelynä ja hekotteluna eikä esimerkiksi kaikenmoisina aggressioina.. Tänään tosin yritin kaupata eräälle miekkoselle ruohonleikkuria vaihtokaupaksi hänen komeasta mönkijästään. Ei suostunut vaihtoon ilman välirahaa, vaikka sanoin, että miun härvelissä tulisi ruohonleikkuri kaupanpäälliseksi. Hassua sekin, että mies oli aivan uppo-outo tapaus enkä ole tainnut sitä ennen edes nähdä, mutta miten helposti juttu luisti. Se nauratti minua ja minä miestä ja meidän välissä oli (sen komean mönkijän lisäksi) varmasti kolmekymmentä ikävuotta! Ainoastaan jäi harmittamaan se, etten tajunnut pyytää koeajoa sillä mönkijällä. Pahus!
               Kotona väänsin sitten huomiseksi taas ukkojen hemmotteluleivonnaiseksi mustikkapiirakan. Gluteeniton pohja ja kermaviili päällys. Ulkonäkö on ihan ok, mutta maun tietää vasta raadin edessä.

 Seuraa kamala tunnustus: mustikat eivät olleet omia.
             Oma metsä on sadan metrin päässä ja sieltä olisi saanut kai tuon määrän kun vähän olisi viitsinyt kävellä, mutta minä olin tänään niin poikki (taas) työpäivän jälkeen, että päätin "kerätä" mustikkani kaupan edessä olevalta myyjältä. Joka tosin RYÖSTI minut! Rasia mustikoita maksoi 6,90 euroa! Siis minä saan melkein tuon verran palkkaa tunnissa!!!
              Toivottavasti piirakka maistuu, kun mustikoista sai maksaa mansikoita!
               Hih!

Huomenna taitaa olla virallisesti viimeisiä hellepäiviä, kun perjantaiksi on luvattu ukkosta ja sadetta ja sitten viikonloppuna vielä suhteellisen lämmintä ja sitten korkeapaine siirtyy ja vie helteet mennessään. Tervetuloa syksy, kylmät sateet ja kurjat ilmat... plaah!
              Näihin alkaa niin tottumaan.
              Aurinkoon, iloiseen mieleen, paahtuneeseen kroppaan, nuhjaantuneeseen oloon ja väsähtäneisiin päiviin. Ihanaan kesään, jonka toivoisi jatkuvan aina, mutta alkaa jo pikku hiljaa kaivata syksyn kirpeyttä... miten ristiriitaista!
               Nyt menen nukkumaan ja näen mustikoista unia!
                Ötyjä!

Kuukausi kuumuutta

Hellettä on riittänyt 30 päivää. Kuukausi lähes sateetonta, todella kuumaa keliä. Kieltämättä alkaa kropassa tuntumaan, vaikka mieli näistä keleistä nauttiikin.
         Tänään työmaalla oli jo aamusta ihan pöhnäinen olo ja vaikka yritin juoda ja pitää taukoja ja viihtyä varjossa, niin silti tuntui, että helle vie voiton. Kotona en ehtinyt kuin syödä ja oikaista jalkoja kun oikea silmä tuntui kummalliselta. Kävin katsomassa peilistä niin silmäluomi oli aikalailla turvokissa ja turvotus laski silmän allekin.
          Näytin ihan siltä kuin olisin pitäny sylipainia jonkun kanssa ja se joku olisi saanut iskettyä minua silmään - tosin silmä ei ollut musta, mutta muuten juuri sillä lailla turvoksissa kuin voisi tappelun jälkeen olla! Hieroin illan lymfahieronta-ohjeilla ja turvotus vähän tasoittui. Join paljon, jopa niin paljon, että olen ravannut vessassa koko illan, mutta nyt alkaa silmä olla aika normaali ja paremman tuntuinen.
           Toivottavasti silmä ei ole huomenna muurautunut täysin umpeen...
           Toisaalta, eihän tässä hommassa välttämättä kahta silmää tarvitse. Kunhan on kaksi kättä...

Puoli kiloa (voita) päivässä - ja uusia perunoita !!

Syysleimu kukkii kukkapenkissä!
         Eiiiiiii !!!!
         Äsken iltalenkillä murahtelin koiralle, että vieläkö itikatkin jaksavat näillä helteillä ihmisverta himoita, kunnes ensimmäinen "itikka" kävi kiinni ja se olikin lentomuurahainen. Yäks! Eikä niitä ollut yhtä tai kahta vaan tuhansia tuossa meidän iltalenkin varrella! Toivottavasti tämä siivellinen aika kestäisi muurahaisilla vain vähän aikaa - esimerkiksi kaksi minuuttia!
         Ei pitäisi päättää mitään etukäteen. Ei varsinkaan sitä, että aikoo lojoksia sängyssä niin kauan, että muuttuu lakanan väriseksi. Tänä aamuna naapurista tultiin tekemään pieni visiitti niin, että minä olin vielä peiton alla tukevasti nautiskellen. Kello oli jo tietysti vaikka mitä, mutta silti ... Oli vaikeaa olla sosiaalinen, kun mieli on vielä täysin unten mailla. Suunnitelmani loppu sujui sitten jo paremmin. Onnistuin olla tekemättä yhtään mitään. Luin ja nautin helteestä ja kesästä (syysleimusta huolimatta) ja iltasella tappelin taas koiran kanssa siitä, pitääkö sen turkki harjata vai antaa takkuuntua ja huopua epämääräiseksi mytyksi. Minä kannatin ensimmäistä vaihtoehtoa ja koirakuoma oli kai kakkos vaihtoehdon kannalta, kun muuttui sellaiseksi tiikeriksi hetkessä! Se on aina ollut samanmoista, tuo harjaaminen, en tiedä miksi meidän koira pitää sitä lähinnä kidutukseen verrattavana tekona!

Tänään söin ensimmäistä kertaa oman maan pottuja. Namskis! Mikään ei kyllä voita suoraan mullasta napattuja perunoita, joista lähtee kuorikin niin, että mukula on ihan valkea kun sen lautaselle asti saa. Uusien perunoiden lisukkeena oli savustettua lohta, sekin omasta savustuspöntöstä, joten aika herkku ruokaa oli sunnuntain kunniaksi. Oikeasti perunoiden kanssa ei tarvittaisi kuin voita, mutta ihan kiva lisä oli tuo kalakin..
            Ensi viikoksi on luvattu jälleen helteitä ja on kuulemma tulossa kesän lämpimin viikko. Miten se tästä voi enää lämmetä, kun ohitetaan kohta Saharan autiomaa näissä helteissä? Ja taitaa lämpö jatkua vielä seuraavallekin viikolle. Minun pitäisi käydä jossain välissä katsomassa kolttua siskon häihin. Innostus vaateostoksiin on nollassa, kun on tämmöiset helteet. Kaupoissakin alkaa varmaan olemaan jo syysmallistoja, joten jos olen oikein onnekas, saan kenties tuulipuvun!

Tämmöiset jalat saa kun ui paljon!
          Tänäänkin kävin polskimassa ja ihanaa kun vesi on vähän viilennyt niistä kuumien hellepäivien lukemista ja uiminen ihan oikeasti virkistää eikä pelkästään kastele. En tiedä osaisinko käydä edes nukkumaan enää ilman iltauintia, sen verran riippuvainen taidan uintireissusta jo olla. Yleensä uinnit tyssäävät siihen, että työkaveri tartuttaa minuun tappavan sitkeän flunssan juuri ennen kuin työt loppuvat syyskuun lopussa ja sitten ei enää uskalla mennä uimaan, kun on muutaman viikon tauko. Tänä vuonna en aio sairastua vaan aion uida niin pitkään, että vaarana on jäätyä jalasta kiinni järveen!
           Tänään tulee tv:stä Jurassic Park. Varmaan elokuvahistorian paras dinosaurus-leffa. Tuntuipa vaan vanhalta kun lehden arvostelussa sanottiin, että elokuva ilmestyi 21 vuotta sitten. Kaksikymmentäyksi vuotta sitten! Ja minä muistan miten innoissaan me sitä penskana katottiin ja ihastuttiin ikihyviksi! Herranpieksut, minä muistan jotain sellaista, joka on tapahtunut kaksikymmentäyksi vuotta sitten! NYT olen virallisesti vanha... ikäloppu... puolivainaa...
            Hohhoijjakkaa!

P.S. Muuten, minulla on sen raskaan ja painavan ja surullisen sydämen tilalla semmoinen sydän, jossa on pelkkää punaista ja lämmintä, iloa ja onnea ja keveitä askeleita. 
       Miten yksi ihminen voi saada olon tuntumaan niin kurjalta, kun taas se toinen saa sen kaikenkattavan paikkapalan aikaiseksi koko sydämen ympärille pelkästään sillä, että tykkää ja välittää!? Ja miten hyvältä tuntuu, että semmoinen ihminen on olemassa, joka ottaisi syliin milloin tahansa, jos vain olisi vähän lähempänä. 
           Miten hyvältä tuntuu hymyillä niin että silmäkulmiin tulee rypyt ja silmissä vilkkuu onni ja rakastaminen. Ja vielä niin, ettei tykkää yksin. 
          Voi kun tämän sydämen saisi suojaan pehmeäksi kuluneeseen villasukkaan, kiedottua lämpöiseen ja pehmoiseen, niin ettei mikään kylmä ja kova koskaan enää saisi raapaistua siihen ainuttakaan viiltoa. Ja voi kun sen toisen saisi kiedottua myös turvaan ja lämpöön - vierelle, lähelle ja syliin - iäksi.

Rasvanäppi ja ruohomaakari.

Alkaa olla jo aika hämärää tähän aikaa illasta, kun kello näyttää melkein yhtätoista. Jotenkin niin syksyisen illan näköistä, vaikka lämpöä riittääkin vielä ihan riittävästi. En ole ihan vielä valmis syksyyn, joten saisi nyt pitää tästä kesästä kiinni vielä hetken.
            Hellettä piisasi tällekin päivälle ja mittari kipusi taas lähemmäs +30 astetta. Torstaiksi oli luvattu kamalia ukkosmyrskyjä, mutta taisivat suurimmat ukkoset osua muualle Suomeen ja me täällä idässä saatiin vain myrskyn häntä. Tosin kyllä sekin sai tuhoa aikaan, vaikka tuulipuhureita ei tainnut olla muuta kuin kaksi... Ensimmäinen kaatoi ihanasta pihapihlajastani jälleen yhden oksan haaran. Yksi oksa meni muutaman vuoden takaisessa ukkosessa ja nyt jo toinen! Puu-parka alkaa näyttämään jo aika runnotulta. Minun pihlajani...

Toinen myrskyn uhri oli auringonkukka. Onneksi vain yksi. Vähän pelkäsin, että tuuli kaataisi kaikki, kun ovat kasvaneet jo minun kokoisiksi hujopeiksi, mutta taitaa niillä sen verran hyvät juuret olla, että varret kestävät jonkinmoista vastoinkäymistä. Hyvä niin, sillä siihen tavoitteeseen eli viiteen metriin on vielä matkaa!

Muuten tämä päivä meni kyllä ruohonleikkurin selässä. Viime viikolla oli menoa ja tuloa siihen malliin, että jäi ruoho ajamatta. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää - ja entistä pidempänä! Minun piti ajaa tietyt alueet kolmeenkin kertaa, aina leikkuuteriä madaltaen, että nurmi jäi edes siedettävään kuntoon. Aikaa meni tuplasti enemmän ja alkoi jo olkapäätkin saamaan väriä kiitettävällä tavalla. Teki hyvää pulahtaa iltasella viileään veteen ja antaa olkapäille ja niskalla kylmäkylpyä!
                Aamupalan jälkeen viihdytin itseäni kuitenkin auton parissa jälleen. Vaihdoin tänään autoon virranjakajankannen ja roottorin. Kieltämättä jännitti vähän, vaikka olin tuijotellut opastevideota netistä monen monta kertaa, eikä se vaihto nyt mitään tähtitiedettä ollut. Silti vähän kädet tutisi, kun konepellin aukaisin. Vaihto sujui ongelmitta ja olin niin ylpeä itsestäni, kun auto lähti oikein hyrähtäen käyntiin.

Se vikavalo kojelaudassa ei kuitenkaan hävinnyt mihinkään ja se vähän mustasi sitä itsetyytyväisyyttä ja ylpeyttä, mitä vaihto-operaatio aiheutti. Vielä olisi jemmassa polttoainesuodatin, mutta katsotaan nyt milloin sen ehdin vaihtamaan... Huomenna en nimittäin aio tehdä yhtikäs mitään, korkeintaan nauttia helteestä kirjan ja suoriksi oikaistujen jalkojen kera.

Tänä aamuna aurinko herätti jo puoli kahdeksan, vaikka univelkaa olisi ollut nukuttavana enemmänkin. Sitten rupesin tuijottamaan auringonkultaa verhojen takaa ja haaveilemaan ja sittenhän se uni ei enää otetta saanutkaan. Kieriskelin onnellisena pehmoisen peiton ja unelta tuoksuvan tyynyn kanssa, ja nautin lauantaisesta kiireettömyydestä. Huomenaamuna aion ottaa uusinnan tälle nautiskelulle!
        Hemmottelin viime viikolla itseäni ja kävin kirjakaupassa ja tuhlasin pienen omaisuuden avaamattomiin tarinoihin ja lukemattomiin seikkailuihin, mutta niihin aarteisiin palaan kunhan ehdin... Eikös ole ärsyttävää! Kertoa eikä kuitenkaan kertoa!
         Ilkiö olen.
         Päästä varpaankärkiin asti.
         Ähäskutti!

Sumuinen sydän

Minulle soittaa kännykkään melko harvoin joku muu kuin puhelinmyyjä tai väärä numero. Viestejä tulee jonkun verran, mutta normaalisti luuri on melko hiljainen. Lisäksi olen vielä aika onneton pitämään sitä mukanani, joten jos joku siihen soittaisikin niin hyvässä lykyssä makaisin nenä nurmessa enkä vastaisi.
              Tänään unohdin kännykän kotiin ja tänään olisin sitä ihan oikeasti tarvinnut, kun unohdin eilen sopia ystävieni kanssa tämän päiväisen tapaamisen virallisen treffauspaikan. Mutta eniten huvitti ja ärsyttikin se tunne, mikä tuli siitä tiedosta, että tajusin puhelimen jääneen pöydän kulmalle enkä ollutkaan viskannut sitä kassiin mukaan. Ajattelin heti, että siihen on tietysti kaikki juuri tänään laittaneet viestiä tai soittaneet ja nyt kaikki ovat suuttuneet ja loukkaantuneet minulle, kun en olekaan niihin vastaillut. Näinhän asia ei tietenkään ole, sillä kuten alussa mainitsin, soitan välillä puhelimeeni itse varmistaakseni, että se toimii... Loppujen lopuksi löydettiin ystävieni kanssa toisemme eikä suurta vahinkoa käynytkään, ainoastaan sain pienen aikahypyn siihen aikaan kun kännyköitä ei ollut ja ihan oikeasti piti löytää toinen ihan vain sovittujen koordinaattien perusteella. En panisi vastaan, että palattaisiin edes osin sellaiseen elämään.. (sanoo pieni vanhus minussa!).

 Ilta meni siis mukavasti ystävien seurassa, mutta mietitty ilta satamassa loppui lyhyeen kuin ukkosmyrsky ajoi meidät kuitenkin läheiseen kahvilaan. Hyvä sielläkin oli jyrinöitä kuunnella, varsinkin kun koko päivän oli ollut auringossa paahtumassa. (Alan pikku hiljaa ymmärtämään paahdettuja kahvipapuja paremmin.) Vaihdeltiin ilot ja surut puolin ja toisin ja lopuksi luvattiin, ettei pidetä näin pitkää väliä tapaamisissa, vaikka heti tavatessa tuntuikin, ettei niitä vuosia ollutkaan siinä välissä. Siitä jatkettiin puheita, mihin ne viimeeksi loppuivat! Ihanaa!
                  Kotimatkalla kiemurtelin auton ratin takana, kun olin kaupungista lähtiessäni ajatellut, että kyllä minun vessahätäni puolen tunnin kotimatkan kestää. Niin, kestihän se siihen asti kunnes ei enää kestänyt. En tiedä onko mahdollista, että rakko halkeaa vai tuleeko se ennen sitä sitten jo housuun, mutta valehtelematta minusta tuntui siltä, että saisi paikkalapulla paikata rakkoa jos kotinurkka ei kohta ilmestyisi eteen. Loppujen lopuksi kaksi kilometriä ennen kotipihaa pysäytin auton maitokopin eteen ja pomppasin erään kylänmiehen harvennettuun koivikkoon... helpottamaan oloa, niin sanotusti. Ehdin juuri pompata takaisin autolle, kun joku pyyhälsi ohi. Nämä tiet ovat muuten aika hiljaisia, mutta loma-aikaan täälläkin liikkuu melkolailla uppo-outoja autoilijoita. Minun onneksi ei sattunut autokaravaania sille tielle juuri silloin! Nauratti kyllä jälkeen päin. Milloinhan viimeeksi olen puskiin pompannut melkein liikkuvasta autosta? Kerran samanlainen "multa repee rakko"-tilanne sattui kaupan kassalla ja edellisellä asiakkaalla oli hihnalla kaksi paitaa, joiden alennuksia pohdittiin oikein ajan kanssa. Silloin ajattelin, että en enää koskaan saata itseäni sellaiseen pinteeseen, mutta niin vain tuli taas eteen sekin lupaus... Hohhoo.

 Iltaa ei jäänyt kuin pieni päivän häntä. Kulutin sen uimiseen. Oli aika hienoa uida järvessä joka savusi. Alkuillasta oli satanut ja vähän ukkostanut täälläkin ja lämpötilaerot olivat kai sen verran suuria, että höyryä tuli. Pihallekin vatusi iltalenkin aikoihin sumua ja se maalaili komeita maisemia. Nämä tällaiset sumuillat ovat kyllä enemmän niitä syysiltojen vieraita, mutta ei kai tässä vielä syksyksi muututa...?! Uimakavereina minulla oli tukkasotkan poikue: emo ja kuusi jo melkein täysikokoista penskaa. Ne uivat naama vedessä ja yksi meinasi törmätä minuun, kun niin oli mielenkiintoista pinnan alla. Lilluin paikallani vedessä niin, että pää vain oli pinnalla, joten kai ne luulivat minua lajitoverikseen kun eivät pelänneet (imartelevaa?) Sen jälkeen rupesi heti kyllä kinttuja kutittamaan, kun ajattelinkin lintukirppuja... raaaaaps!
                   Nyt pitäisi olla taas unten mailla, että jotenkin saisin jälleen tämän vartalon sängystä yläasentoon ja liikkeelle. Eletään huomenna kuitenkin vasta keskiviikkoa ja työviikkoa ei ole tällä hetkellä tehty edes puoliksi... Lämmintä on luvattu ja lämmintä on ollut. Hikoilen vichyä ja rusketun. Ah!
                   Tänä iltana oli taas itku herkässä ja tällä kertaa ei tarvittu kuin Sanin laulu Versoava juuri niin minun nestevarannot hupenivat silmien kautta. Että pitääkin olla tällainen itkuiikka ja vollottaja! Välillä haluaisin olla semmonen kovanaama, jonka sisuskaluissa ei tuntuisi sydänsurut tai kaipaukset tai ikävät yhtään miltään. Sydän olisi graniittia ja sielu sementtiä.
                     Mutta kun en ole.
                     Joten itken autossa uintireissun jälkeen, vaikka matkaa on vain vajaa kilometri..
                     Taitolaji, tämäkin.
                      Ötyjä, tuntemattomat!

Lämpöhalaus!

Kello herätti taas täydestä unesta aamulla. Minun puolestani viikko saisi alkaa tiistaista, nämä maanantait ovat niin jähmeitä. Aamu oli kyllä kaunis ja lämmin ja aurinkoinen eikä töihin lähteminen sitten enää vaikeaa ollut, kun ulko-ovelle ja autolle pääsi.
             Pomo tuli tänään lomilta ja kun kävi meille luennoimassa helteen vaaroista, niin tulin taas ajatelleeksi, että ihminen muuttuu toisen näköiseksi lomalla. Jotenkin levolliseksi ja tyyneksi ja ... tuoreeksi. Pomokin oli jotenkin rentoutuneen ja levänneen oloinen, vaikka mies olikin puuhastellut mökillään melkein koko loman eikä ns. virallisesta löhöilylomasta voinutkaan puhua. Silti. Loma tekee näköjään hyvää.
               Minulla puolestaan on tämän päivän jälkeen kädet taas muutamaa senttiä pidemmät kuin eilen. Kannettiin jälleen vettä kastelukannuilla ja vaikka viriteltiin avuksi letkukin niin jonkun kannullisen sai kantaa siitäkin huolimatta! Pitää seuraavana vuonna istuttaa kaktuksia!

Loppupäivästä vanha koulukaveri puutarhakoulun ajoilta laittoi viestin ja ehdotteli tapaamista. Meillä oli kolmen naisen kopla aikoinaan, jotka valmistuimme samasta porukasta ja ollaan pidetty yhtä siitä lähtien, tosin nyt on mennyt monen monta vuotta viime tapaamisesta, mutta joulukortit on vaihdettu joka vuosi ja viestitelty ja soiteltu.
                Hassua, miten oikeiden ihmisten kanssa se "jyvä" löytyy juttuihin heti, vaikka olisikin aikaa viimeisistä puheista. Nytkin naurettiin ja jutusteltiin kuin oltaisiin vasta eilen nähty viimeksi. Tuntui aika hyvältä, että aika ei pysty ihan kaikkea pilaamaan, vaikka naamaan tekee ryppyjä ja rintoja venyttää alaspäin uhkaavasti. Sovittiin, että nähdään huomenna töiden jälkeen sataman lämmössä. Olen kamalan huono lähtemään 'hummailemaan' mihinkään, edes viikonloppuisin saati töiden jälkeen, mutta kieltämättä on mukavaa huomenna mennä ja jutella naissakilla mukavia! Tämmöset helteet vielä niin on varmasti mukava istua tupaten täynnä olevassa satamassa ja nauttia ihmeellisestä suomalaisesta iloisuudesta, jota kesä ja aurinko meissä saavat aikaan. Eihän suomalaiset ole koskaan niin iloisia kuin kesällä!

Tänään oli iltauinti jo paljon virkistävämpää kuin näinä lähipäivinä. Tuuli oli mylläyttänyt veden sekaisin ja se oli virkistävän viileää. Oli ihana seisoa kaulaa myöten tyynessä järvessä ja nauttia siitä tunteesta, kun tuli melkein kylmä. Vedessä peuhasi kaksi ehkä kymmenvuotiasta poikaa, jotka sukeltelivat uimalasien kanssa koko ajan ja olivat enemmän pinnan alla kuin päällä. Tuli mieleen se aika, kun pikkusiskon kanssa oltiin ihan samanlaisia. Äiti vihasi sitä, että sen piti tuoda meitä uimaan, kun sukelleltiin niin, että päitä ei pinnalla juuri näkynyt! Voi niitä aikoja!
                 Helteille ei näy loppua. Ensi viikolla vain kuumenee.
                 Suututtaa radiossa ja televisiossa ja yleisöpalstoilla ne kommentit, että helteet ällöttää jo. Eikä ällötä! Näistä pitää ottaa kaikki ilo irti, kun kohta saa taas kärvistellä kylmässä syksysateessa ja pakkasissa ja pimeässä ja kosteassa. Minä en ainakaan aio valittaa, vaikka nämä helteet kestäisivät lokakuulle asti. Kastelukannujen raahaaminenkin menettelee, jos se on hinta näistä helteistä! Omalla pihalla sentään nurmi on pysynyt suht hyvänä, vaikka ohkaisemmista kohdista sekin jo vähän rusettuu. Pitäisi ajella vähän ettei pääse villiintymään. Jossakin vaiheessa sitten...
                Nyt olisi taas semmoinen ilta, että tekisi mieli karata nauttimaan kesäyöstä eikä palata vielä aamullakaan työmaalle. Nämä tämmöiset aatokset ovat vaarallisia, kun helteinen mieli voi vaikka toteuttaa ne. Lämpöhalvauksen ensimmäisiin oireisiin kuuluu pahoinvointi, päänsärky, kuiva iho ja sekavuus.
               Sekavuus.
               Check!

Voi, kun aina voisi olla sunnuntai!

Huh-helteinen viikonloppu takana ja selässä omalaatuiset 'rusketusraidat', jotka enemmän näyttävät possunpunaiselta siirrännäisiltä selässä! Minä en osaa ruskettua oikein ja kauniisti vaan yleensä ne onnistuneimmat rusehtavat kohdat, joita kropasta jossakin vaiheessa kesää löytyy, ovat naurettavissa kohdissa tai naurettavan kokoiset. Esimerkiksi nyt minulla on polvilumpiot pähkinänruskeat (!!)
           Jippiaijee!
           Lauantai aamupäivä meni vielä auton kimpussa ja onneksi olin aloittanut hommat jo perjantaina, sillä iltapäivä viskoi vähän vettä kuivettuneen luonnon ensiavuksi. Loppujen lopuksi vahaus piti suorittaa katon alla, kun kuuro yllätti juuri kun olisi pitänyt vahaa heittää auton niskaan. Nyt automobiili kiiltelee punaisena ja kauniina, mutta katsotaan nyt miten kauan kiilto kyljissä pysyy, kun ajelen vähän aikaa pölyisillä teillä. Sielu itkee sisäisesti jo nyt!

Lämmitin lauantaina ulkosaunassa vain vesipadan alustaa, kun ajatus kuumasta saunasta ei houkutellut kun pelkkä hengittäminen nosti hien pintaan. Oli muuten virkistävää kävellä saunalta pois tuollaisessa sateessa ja se sateen jälkeinen tuoksu oli aivan upea! Virkistys oli kuitenkin vain hetkellinen, sillä nopeasti mittari kohosi kolmeenkymppiin jälleen kun sadepilvi vähän siirtyi. Ne possunpunaiset läiskät sain selkääni, kun laitoin pyykkejä narulle ja olin auringossa ehkä kolmetoista sekuntia... Se oli sitä aurinkorasvapulloissa varoitettua "keskipäivän kuumaa aurinkoa". Lämpöennätys taitaa tällä hetkellä olla +32,5 astetta, vaikka meidän mittari kiskoo aina kymmenen astetta enemmän. Jotenkin viritetty mittari kai...
            Tänään en tehnyt mitään.
            En kertakaikkiaan mitään!
            Aamusta käytiin koiran kanssa pikapikaa rantalenkillä, kun ajattelin, että saisin karvaturriaisen oloa viilennetyksi vaikka uittamalla, mutta meidän rauhallinen ja hiljainen rantalenkki oli kaikkea muuta. Sellaista poukamaa tai lahdelmaa ei ollutkaan, missä ei olisi nököttänyt teltta tai auto tai retkipatja tai aurinkotuoli, kolmea lasta, puhallettava krokotiili, viisi rantapalloa ja liian pienissä uikkareissa olevat rantaleijonat ja leijonattaret! Pienen kulman suuresta järven selästä löytyi kuitenkin meidänkin koiran uintipaikaksi, mutta turhan lämmintä taisi olla jo koirankin mielestä.

Minä luin kirjaa ja haaveilin viikon lomasta. En tiedä miksi juuri tänä vuonna ajatus lomasta olisi niin mukava, kun on mennyt kymmenen vuotta ilman kesälomia... Olenkohan tulossa vanhaksi?
           Huomiseksi on luvattu kolmeakymppiä ja pitäisi työmaalla tehdä jotain hommiakin sen rahan eteen, joka tilille tipahtaa joka kuukausi. Oikein hirvittää jo valmiiksi, että miten naatti sitä taas on, kun töistä pois pääsee. Ajateltiin (puoliksi tosissaan) ehdottaa pomolle, että voitaisiin aloittaa työt jo neljältä niin ehdittäisiin kotiin ennen puoltapäivää ja keskipäivän kuumuutta... Noinkohan saisi kamalasti kannatusta?!

Ilta on taas ihana. Lämpöinen ja valoisa ja jotenkin ihan mystinen Suomen kesän illaksi. Näihin keleihin voisi tottua! Itikoita vaan riittää helteestä huolimatta ja ovat vielä yhtä ahnaita kuin ennenkin. Tänä iltana kun kävin uimassa, rannalla raakkui tämän kesän lokinpoikanen. Tosin tämä Lenni Lokinpoikanen ei ollut enää mikään vauveli vaan melkein jo lokin näköinen itsekin. Huvitti vain miten se kyyristeli ja natisi äidilleen joka vahti sitä tolpan nenässä, mutta ei emo muuten kyllä lotkauttanut korvaansa poikasen ujellukselle... Poika-parka yritti leikkiä pienempää kuin olikaan, mokoma linnun roikale!
             Ei heltynyt äidin sydän, ei antanut periksi.
             Tervetuloa kovaan maailmaan!
             Tänään kun istuin alkuillasta ulkorapulla ja nautin koiran seurasta turriaista halaillen ja hellitellen, ajattelin, että minun pitäisi saada vihatuksi. En taida päästä näistä vellovista tunteistani eroon muuten kuin että vihaisin sitä, jota rakastan. En osaa. Olen yrittänyt. Olen oikein lietsonut itselleni vihan ja vimman, mutta eihän semmoinen liekki kauan pala, missä ei ole sytykettä edes nimeksi. Tekisi mieli vain välillä ravistaa koko miestä ja saada hänet huomaamaan, että tässä olen: nainen, joka rakastaisi, pitäisi hyvää huolta, hemmottelisi pilalle ja olisi lähellä ja tukena - aina. Ei ehkä täydellinen tai moitteeton nainen, mutta nainen, joka haluaisi rakastaa joka päivä enemmän.
               Ai niin.
               Minun piti vihata.
               Murrr!